Pia Valkonen

Taivaslaulu vihdoin!

la 24.1.2015

Eilen salakujetin Pauliina Rauhalan Taivaslaulun Lapinlahden kirjastosta kotiin enkä kertonut siitä kenellekään. Luin Taivaslaulun salaa yhdessä illassa, sillä pelkäsin niin kovasti, että en pidäkään siitä.

Jos en olisi pitänyt, olisin tänään käynyt potkurilla vähin äänin viemässä kirjan takaisin kirjaston palautusluukkuun. Lapinlahden kirjastothan menivät eilen järjestelmävaihdon takia kiinni eikä mitään voi lainata ennen 8. helmikuuta.

Ensin tarkkailin varmaankin yli vuoden ajan, Touko-veljen Maija-vaimon vihjeestä, milloin kirjaston lainajono Taivaslaulusta lyhenee. Sitten kävin sitä etsiskentelemässä kaunokirjallisuusosastolla ja vain hiljaa mielessäni ihmettelin, miksi kirja ei ole hyllyssä, vaikka Rutakon aineistohaun mukaan pitäisi olla.

Varpaisjärven kirjastotäti valisti minua lopulta, kun rohkenin kysymään, että Taivaslaulu on uskonnollisen kaunokirjallisuuden osastossa. Siinä vaiheessa minulle valkeni, että myös dekkarit ovat kirjastossa omassa osastossaan. Kun olin paikantanut Taivaslaulun sijainnin, kävin sitä pari kertaa hiplaamassa hyllyjen välissä, mutten kantanut kotiin.

Eilen sen tein, sillä pelkäsin, että Taivaslaulu-mieliteko iskee silloin, kun kirjasto on kiinni.

Rabulisteja rakastan

Oikeastaan ei tekisi mieli sanoa Taivaslaulusta mitään, sillä niin kovin pidin siitä. Pelkäsin Rauhalan lyyrisyyttä, sillä runouttahan lupasin vihata. Julistukseni ei tietenkään koske rabulistisia runoja, kuulkaas nyt Lapinlahden rabulistit!

Lyyrinen Rauhala oli, mutta osasi rakentaa tekstinsä niin, etten kyennyt kaikki sivuja edes lukemaan. Kaikkein syvimmältä tunnerekisteriä näppäilevät kohdat oli pakko hypätä yli. En nimittäin kestä itseäni vetistelemässä kirjan ääressä. Jossain vaiheessa vain kyynelet alkoivat virrata.

Rauhala kosketti jotain kohtia muistiani, jotka koskevat edelleen. Kun luin kirjaa näin itseni Riistavedellä Niiralan kulman jättiläisperheasuntomme vaatehuoneessa (se oli yhtä iso kuin koko Taka-Töölön kämppäni viimeisenä Kodin Kuvalehti -rupeamanani) katsomassa vaatehuoneen ikkunasta alas.

Vaatehuoneessamme oli tosiaan ikkuna, sillä koppi oli tehty jättiläismäiseen olohuoneseen jälkikäteen.

Teki niin mieleni mennä Riistaveden luterilaisen seurakunnan äiti ja lapsi -piiriin, mutta äidit istuivat seurakuntasalilla rivissä tuoleilla niin hyvässä herran kurissa ja nuhteessa siisteinä sekä kammattuina, että en voinut. Minulla oli täysi työ päästä Riistaveden rumimman kerrostalon toisesta kerroksesta alas pudottamatta kahta kantovasua tai ylipäätänsä päästä edes läheiselle kotileipomolle, jossa nyt muuten asuvat Rogozovit - kummallinen yhteensattuma - kahville.

Kuinka olisinkaan voinut asettua hyvinvoivien ja hyvässä järjestyksessä olevien äitien joukkoon? En ollut kelvollinen. Olin epäjärjestyksessä ja peloissani. Epäjärjestyksen, epäilyksen, epäkelpoisuuden ja pelokkuden tunteen Pauliina Rauhala kuvaa niin tarkasti, että huomasin itkeväni melkein koko ajan.

Taivaslaulun Vilja kaipaa toisaalta seuroihin, mukaan yhteisöön. Hän kaipaa voimauttavaa veisuuta, mutta kuitenkin kanssaäitien lausahdus, kun vihdoin on voimaa mennä mukaan, raatelee: "Mukava nähdä pitkästä aikaa!" Se tuntuu yhtä aikaa moitteelta ja kehulta. Ristiriitaista.

Kuulunko joukkoon? Yleensä en kuulu

Joskus ennen kuin olin Aamun Koiton vuoden 2009 päätoimittaja, osallistuin ristisaattoon Valamosta Lintulaan ja takaisin. Päätoimittajavuosi oli opettavainen, kuten nekin viikot, jolloin iisalmelaisessa Salmettaressa heitimme makaaberia huulta siitä, miten julistaisimme lukijakilpailun: "Arvaa, kenet tällä viikolla konserni arpoo viikon päätoimittajaksi."

Joskus se olin minä. Nimenomaan viikon ajan päätoimittaja. Konserni piti meitä viikon päätoimittajia kuitenkin niin vähäpätöisinä, että esimerkiksi Suuri Päällikkö, rivimiehestä yliopistokoulutuksen kanssa esimiesasemaan noussut, komeetta, Osmo Kurki (kok.) purjehti Salmettaren toimitukseen toimitusjohtajana ja kätteli kaikki Koistisen Tuulat sekä muut konserniin jäävät, mutta jätti minut hieman hämmentyneenä istumaan jostain kaatopaikkakuormasta viikon päätoimittajalle hankittulle toimistotuolille, josta vaahtomuovit vain pursusivat.

Osmo Kurki ja toimituksen kaarti lähtivät kahvittelemaan mukavassa ilmapiirissä. Minä jäin taittamaan seuraavaa lehteä. Viimeiseksi palveluksekseni Salmetar-vainaalle jäi iisalmelaisen kummallisen kokoomuslaisen Antti Sarvelan haastattelu, jonka taitoin itse kaupan päälliseksi.

En minä sen takia taittanut juttua, että olisin saanut juttuni kokonaishintaa alemmas, vaan sen takia, että aika usein taitot konsernin pikku lehdissä ovat kesyjä ja latistivat jutut. Antti Sarvelan kuvaamisessa näin vaivaa ja saatoin miekkosenkin melkoisen vaivannäön alle. Minusta tyyppi oli sen arvoinen.

Siitä huolimatta Osmo Kurki oli sanonut, että juttu - sekä kyseinen avustaja - oli liian kallis Salmettarelle.

Salmettaren viimeinen päätoimittaja, sivistynyt ja maltillinen nainen, Jaana Virtanen, jonka alainen olisin ollut mielelläni, soitti minulle laskustani vähän anteeksipyydellen. Maksoi kuitenkin. Muistaakseni Jaana Virtanen lähti Salmettaresta tekemään yliopistolopputyötä Lapuan liikkeestä.

Soitin Kurjelle, että luuletko minun kouluttaneen itseni toimittajaksi voidakseni tehdä halpajuttuja johonkin pikku läppyrään. Kurki vain mutisi puhelimeen, että et varmaan. Sen jälkeen en enää Salmettareen palvelluksiani tarjonnut. Eivätkä perään kysynyeet.

Ne ovat olleet toimittajan urani tähtihetkiä. Sellaisia, josta kumpuaa kommunismi sekä se, minkä takia työväenluokka oikeasti joskus vielä katkoo kahleensa. Mikäli työväenluokka vain lakkaa lukemasta konsernien lehtiä muuta kuin camp-huumorihengessä.

Ristisaatossa vihdoin

Valamon ja Lintulan ristisaatossa hamuilin jo puhelintani, koska teki mieli kirjoittaa tekstari naapurin rouvalle. Meillä oli noihin aikoihin naapurina lestadiolaisperhe. Perhe asui käsityöläisaukion toisella puolella keltaisessa vanhassa kunnantalossa ja lapsia oli niin paljon, että niitä riitti meillekin.

Se oli mukavaa. Lisäksi kävimme perheen äidin kanssa joskus lenkillä.

Ristisaatossa minulla ei ollut Annaa ja Mariaa mukana. Tytöt olivat Paula-tätinsä hoivissa Ksenia-taloilla ja tulivat sitten autolla juhla-aterialle Lintulaan. Siihen aikaan en vielä juurikaan liikkunut missään ilman, että työnsin pyörätuolia.

Olisin kirjoittanut lestadiolaisäidille, kuinka kunnioitan häntä arvokkaassa tehtävässään ja oikeasti olisin toivonut, että ympärilläni olisi samalla tavalla tiivis yhteisö kuin lestadiolaisperheillä on, jossa voisivat olla myös lapset. Minun oli ikävä ristisaatossa lapsiani. En ollut tottunut edes kävelemään kadulla yksin.

En tuntenut saattoväestä ketään ja alkumatkasta vaikutti siltä, että kaikki ovat aamuäreitä ja tahtoivat lähinnä olla itsekseen.

Kasvot ympärilläni olivat suljetut. Yksityisyys ei ollut helpottavaa, vaan yhteyden puutetta. Erityisesti minua ahdistivat erään hoikan naisen huiviin käärityt kasvot. Nainen tuntui habituksellaan huutavan: "ETTEKÖ TIEDÄ, KUKA OLEN" Ja samalla hän huusi huivin sisällä piilotellessan, älkää katsoko kasvojani.

Tajusinhan minä, että julkkisortodoksin elämä Suomessa on kurjaa. Nainen oli kuvataiteilija Marjatta Tapola. Jossain vaiheessa ristisaattoväen joukosta esiin pomppasi kirjailija Liisa Laukkarinen, jolle saatoin omaan epähienostuneeseen tapaani pamauttaa päin naamaa, että hyvänen aika, minähän tunnen sinut tai siis olen sinua lukenut, milloin kirjoitat Lapinlahden ajastasi.

Liisa Laukkarinen, joka on hyvä sietämään epähienoutta ja tökeröä käytöstä, alkoi siinä samassa rupatella välittömästi. En pelännyt joukossa enää ja jonkin aikaa uskalsin askeltaa jopa valonkantajana ristisaaton kärjessä. Uskokaa tai älkää, se on karmea paikka!

Kun on koko ikänsä mennyt joukon jatkona, toimittajana, sivullisena, ei joukkoon kuuluvana, yht´äkkiä kädessä onkin lamppu ja pitäisi tietää, minne mennä. Ei ole helppoa se. Tunsin ensin, että lyyhistyn siihen, mutta onneksi aamuäreydestään vähitellen toipuva ristisaattoväki selän takana antoikin voimaa.

Se alkoi heittää huulta kanssani, kun taivastelin, miten vaikea on olla etujoukkojen johdattajana.

Yksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulun upeimmista lauseista oli se, kun kaiken uupumuksen keskellä aviopari tuumasi toisilleen, että voisihan elämänsä hullumminkin käyttää kuin lasten kasvattamiseen. Lestadiolaisvanhemmilla on selkeä missio. Heidän ei tarvitse kysellä, miksi ovat ja mitä varten elävät.

Sitä voi vain kadehtia.

Antifeministinen kirja?

Kirjailija Miina Supinen oli Taivaslaulusta liikuttunut, mutta samalla ärtynyt. Supisen mielestä kirja oli antifeministinen.

Minusta ei. Minusta se oli hyvin feministinen. Minusta Rauhala ikään kuin laventaa 1960-70-luvun feministien areenaa. Uskisnainen ja perheelleen omistautuva voi vallan hyvin olla feministi.

Supinen lisäksi oli nyreä siitä, että Rauhala korostaa isän roolia epätoivoisessa tilanteessa. Herrajumala paratkoon, ei minusta Aleksi ratsasta paikalle kuin sinitakit lännenleffoissa, vaan pikku hiljaa tajuaa, että myös isä saa luvan ottaa vastuun hoivasta.

Hoivavastuu kuuluu 50-prosenttisesti kummallekin vanhemmalle. Palkkatyö on vain lepoa siihen verrattuna, mitä kotityö on! Viljan perheessä isä joutui välillä paiskimaan hommia kahden edestä, sillä uupumukseensa asti Vilja oli ollut päävastuussa.

Palkkatyön autuudellisuudesta muistan erään Marian elämän alkuaikojen perheleirin. Kävimme kaikki mahdolliset neurologisesti vammaisten lasten perheiden sopetumisvalmennuskoulutukset ja -kurssit. Kanssamme Kurkimäessä oli perhe, jossa oli sekä pieni keskonen että leukemiaa sairastava isompi sisarus.

Isä sanoi osuvasti, että kun hän tulee illalla kotiin töistä, hän käy varmuuden vuoksi kusella autotallin nurkalla ennen kuin avaa ulko-ovea, sillä illalla ei enää ehdi vessaan.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi