This is Amerikkkaaa

ti 7.1.2014

En oikein pääse eilisen Haruki Murakami -aivomyrskyn takia mihinkään kiinni. John Steinbeckin Matka Charleyn kanssa on siinä mielessä mukava, että en oikeastaan soisi sen päättyvän. Aloitin sen viime kesänä ja luen aina muiden kirjojen välissä.

Kirjailija tekee matkaa keskikokoisen vanhan villakoirauroksen, Charleyn kanssa. Piski kaiken lisäksi kärsii eturauhasvaivoista.Reitti kulkee Amerikan ympäri ja läpi eri osavaltioiden. Matkan parivaljakko teki vuonna 1963.

Olen lähestymässä kiertoajelun loppua. Steinbeck ajoi juuri Texasin läpi. Texas on ainoa USA:n osavaltio, joka on liittynyt emämaahan rauhansopimuksella. Sen vuoksi Texas voi myös erota muusta USA:sta. Steinbeck sanoo, että on innokkaana mukana kansanliikkeessä nimeltä "Texasin Yhdysvalloista Eroamisen Amerikkalaiset Ystävät".

Kysyin juuri Matilta, oliko jokunen joulu sitten esitetty Elisabeth Taylor -leffasarjaan kuulunut Jättiläinen Texasista. Ei muistanut. Pitää googlata. Steinbeck sanoo, että texasilaiset ovat muamiehiä ja kaikki unelmoivat omasta karjasta. Vaikka olisi kuinka öljyvaroin rikastunut texasilainen, haaveena on ostaa öljyrahoilla oma karja.

Wikipedia sanoo Jättiläisen olevan etupäässä James Dean -leffa, mutta se kyllä esitettiin meillä telkkarissa Elisabeth Taylorin muistosarjassa. Wikipedian mukaan Jättiläinen kertoo siitä, miten öljyteollisuus muutti texasilaisten karjatilallisten elämän ja arvot yhden sukupolven aikana.

Steinbeckin mielestä texasilaisten arvot eivät ole muuttuneet mihinkään. Kirjailijan lempiosavaltio on Montana. Montanassa on vain yksi yli sadan tuhannen asukkaan kaupunki, Billings nimeltään. Koko osavaltiossa ei ole miljoonaakaan asukasta. Yellowstonen luonnonpuisto sijaitsee Montanassa, mutta siellä Steinbeck ja Charley eivät viihtyneet.

Charley melkein sai hermoromahduksen karhujen läsnäolosta. Aivan kuin alimittainen pystykorvauroksemme Miro, kun Puumalan Huuhkaalan kylän pihakarhu liikkui isän talon lähistöllä. Miro alkoi ulista aavemaisella äänellä eikä suostunut lähtemään pihasta kauemmas.

Miro sentään oli realisti. Charley pani Rocinantessa, matkalaisten kuorma-automökissä, ranttaliksi karhujen takia. Alkoi isotella.

Pohjois-Dakotassa Steinbeck kohtaa siirtotyöläisiä, jotka asuvat liikkuvissa kodeissaan. Kaliforniassa Salinasissa, josta kirjailija on syntyisin, liikkuvissa kodeissaan asuvat ärsyttävät, sillä asuntovaunukansa välttää sillä tavoin verojen maksun. Näin siis vuonna 1963.

Koska Tikkisen Hannele aloittelee Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilasta, jonka minä kerkesin ennen joulua lukaista, voin nyt tunnelmoida myös Anne Proulxin Laivauutisten kurjuudessa. Proulx kertoo siinä uusliberaaliajan looserista Quoylesta, joka palaa Valloista sukunsa maille Newfoundlandiin. Toisella puolella nököttää juro Labrador, josta olen kiinnostunut.

Labradorissa ei asu kuin vajaa 28 000 asukasta. Pääkaupungissa asuu 9 638 henkeä. Matti juuri pääsi kertomasta, että Labradorin niemimaa on Helsingin korkeudella, mutta sen vuoksi, että arktinen ilmavirtaus käy sinne Pohjoisnavalta, se on käytännössä asumiskelvoton.

Vaikka Proulx tekee romaanin päähenkilöstä Quoylesta lähinnä ällöttävän - mikä olisi maksanut, että Quoyle olisi ollut looseri, mutta rakastettava ja myötätunnolla tai lämmöllä kuvattu - koetan kestää. Nimittäin Proulx kuvaa USA:n romahduksen alkamista Mockinburgissa, jonka päähenkilö lapsineen jättää.

Vähän aikaa ennen romaanin käännettä Mockinburgista muuttavat pois Quoylen liittolaiset Partridge ja tämän vaimo Mercalia. He muuttavat Kaliforniaan ja Mercalia-vaimo jättää väitöskirjansa sikseen. Hänestä tulee työläinen, Amerikan ensimmäinen musta naispuolinen rekkakuski.

Proulx kuvaa USA:n yhteiskuntamuutosta, varakkaan keskiluokan vajoamista työväenluokkaan ja alemmas, kuten Quoyle. KUn Partridge ja Merclalia mututavat pois, Quoyle tulee siihen tulokseen, että hänkin on Mockinburgissa liikaa. Tai Mockinburg on liikaa hänelle.

Pikku kaupunki teki kolmatta kuolemaansa. Se oli kitkutellut kahdesadan vuoden aikana metsistä ja metsäheimoista maatiloiksi, sen jälkeen työväenluokan kaupungiksi, jossa oli konepajoja ja autonrengastehtaita. Pitkä taantuma oli lopulta tyhjentänyt keskikaupungin skeä tappanut ostarit. Jäljelle jäivät vain sellaisia nuoria, jotka kantoiva asetta taskussaan, kuten chicagolaiset nuoret Joe Davidowin elokuvassa Rotuerottelun perintö.

Jos Davidow olisi edes vähän viitsinyt vaivautua, olisi hän voinut nimetä dokkarinsa paremmin Uusliberalismin perinnöksi.