Marsipaanisotilas alussa

ke 17.12.2014

Tulipas joskus sanottua, että en jostain syystä ensimmäisenä mene aamulla Susanna Kaukisen blogiin. No tänään menin heti toisena asiana tietokoneella. Ensimmäinen asia oli toivottaa Ärräpäät-sähköpostilistalla hyvää matkaa Joensuun toveri Ari Sulopuistolle, joka oli lähdössä idemmäs.

Koska anarkisteissakin näköjään esiintyy sävyjä, touhu on muuttunut mielenkiintoiseksi. Jännitettä pitää olla. Ja loiskiehuntaa ehdottomasti. Pitää kiehua niin, että loiskuu.

Tämä pitää vielä jossain viestissä sanoa IPU:n varapuheenjohtaja Mauri Nygårdille, jonka koukussa myös olen. Viimeisimmässä merkinnässään Nygård ruoskii Erkki Liikasta (sdp): http://maurinygard.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182236-erkki-liikanen-ei-usko-vapaakauppaan

Onneksi nyt uskalletaan jo sanoa, että ei kiitos enää mitään vapaakauppaa: "Samoin kiitos vapaakaupan, nyt ei ole enää mitään kotimarkkinateollisuutta. Siellä ne ovat marketeissa naapurin ja kiinalaisten valmistamat kintaat sulassa riidassa keskenään, ja hinta ratkaisee."

Nygård puhuu siitä, että Suomesta on tulossa siirtomaa. Meidänkin keittiössä on puhuttu Suomen banaanivaltioistumisesta. Meille ei jää kuin halpojen raaka-aineiden vienti tyyliin Yara Siilinjärvi ja nyt vielä Soklikin. Talvivaaraankin saadaan kohta varmasti jokin ylikansallinen yritys. Pohjois-Karjalasta etsittiin uraania.

Susanna Kaukinen puolestaan tekee selvää Alexander Stubbista (kok.). Hegemonisten kokoomuslaisten rinnalla jopa Kekkonen vaikuttaa miellyttävältä. Katsokaapas tätä: http://anarkisti.vuodatus.net/lue/2014/12/stubbin-isanmaallisuus

Kansan Uutiset - sehän ei ole mikään meriitti

Persuksi heittäytynyt Venäjä-teologi kirjoittaa nyt kyllä asiaa www.uusisuomi.fi:ssä: http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/182334-oikeutta-1990-luvun-laman-uhreille-ja-epa-ihmisille

Jahah ja persu asialla tässäkin - mistäs ihmeestä nyt tuulee: http://artoluukkanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/181968-sipila-mukava-trapetsitaiteilija

"Sipilän lamalääkkeet ovat ilmeisesti myös samat kuin 1990-luvulla: köyhät on saatava kyykkyyn ja ay-liikettä nöyryytettävä."

Myös minä olen laman uhri. Työttömänä muutaman kuukauden 1990-luvun alussa ja sen jälkeen menin pöljä seurakuntayhtymiin tiedottajaksi pyrkiessäni sanomaan, että olen minä ollut aktiivinen seurakuntalainen. Olinhan esimerkiksi myymässä kuopiolaiseen Kirkko ja Koti -lehteen mainoksia työttömien hyväksi.

Sitä paitsi se oli kivaa puuhaa. Kiersimme jonkun toisen työttömän kanssa yrityksiä Itkonniemellä ja jotain saimme kasaankin. Silloin vielä ei firmoissa suhtauduttu ovelta ovelle -myyjiin negatiivisesti. Meidät otettiin lämpimästi vastaan, mutta huomasin, kuinka seurakuntayhtymien rekrytoijat alkoivat suhtautua minuun kuin pieneen raukkaan.

Looseri, työtön. Stigma otsaan. Myöhemmin viimeistelin journalistisen itsemurhani työskentelemällä Kansan Uutisten Savon YEL-pohjaisena aluetoimittajana. Kuten Aamun Koiton entinen päätoimittaja, silloinen Taloussanomien toimittaja, jonka nimen olen autuaasti unohtanut, huudahti: "Kansan Uutiset! Sehän ei ole mikään meriitti!"

Ennen lamaa olin Arto Luukkaisen ja hänen tutkijavaimonsa, Tarjan, kissanvahtina, kun pappi Luukkainen oli vielä aivan tavallinen rivipappi Porvoossa. Vaimo-Tarjan sisko Tuija oli myös yksi meistä, jotka kitkuttelimme miten kuten läpi laman. Nyt Tuija on Pirkanmaan ohjaava läänintaiteilija.

Viime elokuussa on näköjään tullut Tuijan ohjaama dokumentti Naapurit. En koe paljoakaan yhteistä entisten opiskelukavereiden kanssa, sillä he, jotka istuivat 1990-luvun laman aikaan tukevasti vakituisissa työpaikoissaan, eivät ole kiinnostuneita meidän loosereiden kokemuksista.

Ja he, jotka kokivat saman kuin minä, eivät halua sitä muistella, sillä jos muistelisivat, joku voisi ajatella, että eivät ole ponnistaneet meidän loosereiden joukosta minnekään. Tämän havaitsin, kun eksyin jokunen vuosi sitten kirjallisuustohtori Markku Soikkelin mutkikkaille kotisivuille.

Soikkeli haki sukupolvitovereidensa kokemuksia sähköpostitse otsikolla: "Mitä meille 1990-luvulla tapahtui?" Kun kerroin, ei erityisemmin kiinnostanut.

Porukka kääntyi sisäänpäin ja masentui

Tässä siivu Tuijan 1990-luvun kokemuksista: "Keski-Suomesta kotoisin olevasta Halttusesta piti alun perin tulla toimittaja, mutta vuoden mittainen opiskelu kansalaisopiston toimittajalinjalla osoitti, että ala ei ole häntä varten. Kansalaisopistovuoden jälkeen nainen haki Taideteolliseen korkeakouluun ohjaaja- ja käsikirjoittajalinjalle. Sisään otettiin vain kaksi opiskelijaa. Halttunen jäi varasijalle."

– Tästä masentuneena ja kokemattomana sitten ajattelin, ettei ala ehkä olekaan minua varten. Siinä tuli perustettua perhe ja tehtyä jo yksi lapsikin, ennen kuin päätin 28-vuotiaana hakea Tampereelle taiteen ja viestinnän oppilaitokseen.

Koulun ovet aukenivat, ja Halttunen pääsi opiskelemaan elokuva-alaa, joka tuntui olevan sydäntä lähinnä. Hänen lopputyönsä, Halttusen omista vanhemmista kertova Taivas ja maa palkittiin Risto Jarva -palkinnolla vuonna 1996." http://shl.fi/2013/02/06/pelkalla-perkeleella-ei-pitkalle-potkita/

Kirjoitan joka toiseen merkintääni, kuinka esimerkiksi kirjailija Teppo Kulmala on niin ärsyttävä. Mietin illat pitkät tämän takinkääntöä ja pohjatonta masennustaan. Radio Tuupovaara 2:ssa Kulmala kyllä sivuaa masennuksen alkamistaan ja takinkääntöään.

Miksi herkät taiteilijasielut eivät suutu täysin paskalle ja sairaalle Ajan Hengelle, uusliberalialle. Herkät taiteilijasielut kääntyivät sisäänpäin ja alkoi yksilökamppailu. Myönnettävä tosin on, että esimerkiksi Markku Soikkeli on tiedostamisen tiellä. Uskaltaa omilla Bittein Saari -nettisivuillaan tunnustaa työskennelleensä putkieristäjänä.

Konkreettinen duunarikin on ollut. Jestas sentään!

Tai sitten valtamediatoimittajille, hegemoneille, joiden analyysi on persutasoa, voi sanoa mutkattomasti suoraan, kuten Susanna Kaukinen Ulla Appelsinille. Appelsiinin pään tilalla on avovessa.

Herätyskristillisyys ja korkeakirkollisuus

Ei voi mitään. Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittaja Jää tuli loppuun. Aivan liian pian. Mielenkiintoisimmiksi tyypeiksi nousivat kirjasta pastorska Mona Kummel sekä Neuvostoliitosta Stalinin vainoja paennut kommunisti Irina Gyllen. Gyllen on kokenut niin paljon, että pystyy seisomaan silmät rävähtämättä vaikka teloituskomppanian edessä.

Tosin hyvänä apuna ovat pillerit, joita Irina Gyllen nappailee pitkin kirjaa.

Pastorska ja kirjan puolivälin jälkeen kirkkoherratar Mona Kummel on myös jollain lailla vähän liiankin kovettunut ihminen. Petter Kummel vaikuttaa hänen rinnallaan lössykältä tai vastuuttomalta lapselta. Vaikka on Petter Kummelillakin hetkensä. Etenkin keskustelu hurmahenkisen seurakunta-aktiivin Adele Bergmanin kanssa on viisas.

Adele Bergmania nyppii luotolaisten mietous uskon asioissa. Luotolaiset ovat tervejärkisiä tapakristittyjä. Jos on kalastusaika, luotolaiset kalastavat, eivätkä tule kirkkoon. Silloin papilla on tavallaan vähän niin kuin loma.  Adele tahtoisi herätyskristillisyyttä, hengen tuulta, joka ei puhalla vain helluntaina.

Kirkkoherra Petter Kummel ei halua uskontopoliisiksi. Hän korostaa sitä, että ei voi tietää, mitä ihmisen sisimmässä tapahtuu. Irina Gylleniä, ateistia ja vapaa-ajattelijaa, hän puolustaa sillä, että vaikka Irina Gyllen ei tunne Jumalaa, Jumala tuntee Irina Gyllenin.

Lisäksi herätyskristillisyys aina jakaa seurakunnan, Petter Kummel ajattelee: "Luotolaiset ovat sosiaalisia kuin silakat ja kuuluvat moniin perilaisiin yhteisöihin, suurimmalla innolla sukuun ja kylään. Pappi ei välitä olla aloittamassa uskonnollista herätystä, joka katkoo näitä elintärkeitä siteitä." (Ulla-Lena Lundberg Jää s. 445)