Johan oli melodraamaa
ensimmäisessä Dostojevskissani

”Als sie die Kommu­nisten abholten”

ma 27.10.2014

Tikkisen Hannele on jo matkalla kohti Dostojevskin Idioottia. On varmana lukenut jo puolet Idiootin alusta sillä aikaa, kun kirjoitan tätä merkintää. Lukaistiin eilen molemmat Dostojevskin Minerva-pokkari Netotška Nezvanova - nuoren naisen tarina. Netotškan alku oli lupaava. Nuoren naisen isäpuolen, Jefimovin, tarina rahanpummauksineen oli tarkkaa kertomaa alkoholistin elämän kolmesta vaiheesta.

Oli kuin olisi lukenut kaunokirjallista versiota EKSOTEn eli Etelä-Karjalan soten päihdepsykiatri Juha Kemppisen kotisivuilta. Kemppinen on listannut sivuilleen amerikkalaiselta Marty Mannilta alkoholismin kolme vaihetta: varhaisen, keski- ja myöhäisvaiheen.

Dostojevskin hahmo Jefimov on kohtalaisen keskinkertainen muusikko syvältä Venäjän maaseudulta. Hänen elämänsä on alunperin oikeastaan mukavaa. Jefimov soittaa klarinettia jonkin kreivin omistamassa orkesterissa, kunnes ystävystyy italialaisen viulistin kanssa. Italialainen viulisti on lahjakas ja herkkä alkoholisti, joka testamenttaa Jefimoville viulunsa sekä ilmeisesti myös viulistin-lahjansa.

Kun Jefimov tiedostaa kykynsä ja taipumuksensa, häntä ikään kuin alkaa pelottaa. Ikään kuin lahjakkuus olisi pikemminkin kirous. Jefimov alkaa käyttäytyä arvaamattomasti ja jotenkin onnistuu tuhlaamaan lahjakkuutensa. Tässä kohti Dostojevski taitaa kuvata itseään. Ainakin novellisti Pentti Stranius muistutti meitä Ärräpäät-sähköpostilistan kirjallisuuskeskustelijoita Dostojevskin omista addiktioista: naisista sekä pelihimosta.

Marty Mann on kirjoittanut, että alkoholismin vaiheet ovat olleet tiedossa jo 50 vuotta sitten ja jos alkoholistisen juomatavan tunnistaa varhaisvaiheessa, on asialle vielä tehtävissä jotain. Ilmeisesti myös 1800-luvun Venäjällä tiedettiin kysymyksestä paljon.

Dostojevskin Jefimov taisi kuulua kuitenkin joukkoon, joiden oma aivokemia alkoholisoi tyypin välittömästi. Marty Mannin mukaan alkoholismin eri vaiheista on kaksi poikkeusta: tuurijuopot ja he, jotka alkoholisoituvat heti.

Alkoholismin varhaisvaihe kestää pitkään. Noin seitsemän vuoden kohdalla alkoholisti hakeutuu ensimmäisen kerran hoitoon. Keskivaihe ei kestä kauaa - muutaman vuoden. Silloin oireet vahvistuvat ja alkoholisti lupaa yleensä tuloksetta lopettaa juomisensa.

Joskus tuntuu siltä, että myöhäisvaiheen alkoholisairaille ei ole annettavissa muuta kuin saattohoitoa, vaikka päihdepsykiatri Juha Kemppinen kyllä on sitä mieltä, että hoitoa kannattaa aina yrittää. Dostojevski kuvaa riipaisevasti, kuinka manipuloiva alkoholisti-isäpuoli Jefimov saa pikku Netotškan pauloihinsa.

Tyttö alkaa varastaa äidiltään Jefimoville rahaa, sillä tytön mielestä äiti on isäpuolta kohtaa liian ankara. Dostojevski on tavoittanut hyvin pienen tytön epätoivon ja alkoholisti-isäpuolen matelun, lipevyyden sekä valheet. Juha Kemppinen sanoikin Iisalmessa järjestetyssä Päihdetyön ammatillinen toiminta sekä hoitoonohjaus -koulutuksessa avainsanat: "Mistä tietää, että alkoholisti valehtelee? Siitä että tämä avaa suunsa."

Mietin pitkään koulutuksen jälkeen, mitä Kemppinen tällä tarkoitti. Oikeastaan se kuulosti ensi alkuun tappavan kyyniseltä. Mutta sitten tulin itsekin samaan tulokseen, kun Kemppinen kotisivuillaan: "Omaiset ja työntekijät kokevat valehtelun erityisen loukkaavana, mutta koetan muistuttaa, että se kuuluu taudin kuvaan, ei siitä pidä suuttua." Kun alkoholistin valehtelun tiedostaa, voi jatkaa tyynesti eteenpäin.

Jeesuksen rukous

No, sillä viissiin! Luen nyt Kemppisen sivuja vähän syvemmältä. Tyyppihän hiimailee ortodoksien liepeillä. Hän on löytänyt Jeesuksen rukouksen: "Luen sen joka ilta ja siunaan perheeni, lähimmäiseni, kotieläimemme, ystäväni ja ne, jotka eivät ole ystäviäni. Lopuksi siunaan itseni ja esitän Jumalalle erilaisia pyyntöjä."

Aloitin viikonloppuna ortodoksisen teologin Kallistos Waren Sisäisen valtakunnan toiseen kertaan. Lähinnä sen vuoksi, että saisin Konevitsa ry:n tiedotteeseen menevään kirjoitukseeni lopun. Kirjoitin sen jo perjantaina yhteen kertaan kokonaan, mutta tahdon kirjoituksen päättyvän toiselle tavalla.

Ohitin jo Waren Sisäisessä valtakunnassa Jeesuksen rukouksen ja olen kohdassa hesykasmi. Samalla kävin nappaamassa kirjahyllystä nunna Kristodulin Rukouksen voiman, jonka etulehdelle kirjoitin, että aloitettu toiseen kertaan lokakuussa 2014. Kait sekin on vietävä toistamiseen päätökseen.

Muistan, kuinka pidin nunna Kristodulin Rukouksen valaisemasta tiestä ja kuinka Rukouksen voimassa alkoi yht´äkkiä tympiä se, kuinka kirjoittaja korosti ortodoksisen kirkon hierarkkisuutta sekä autoritaarisuutta. Hierarkioita en hyväksy ja autoritaarisuudenkin vain sanan alkuperäisessä merkityksessä: silloin, kun autetaan toista ihmistä kasvamaan.

Minusta nunna Kristoduli jotenkin ärsyttävän auliisti ja papukaijamaisesti toisteli, että ortodoksisen kirkon hierarkiaan on alistuttava kyselemättä. Nyt mietin, että ehkä koko kysymys on kirjoittajalle itselleen haaste. Tulihan nunna Kristoduli kreikkalaisesta kotiluostaristaan takaisin Suomeen sen jälkeen, kun luostarissa alkoivat puhallelle omituiset antisemitistiset ja juutalaisvihamieliset tuulet.

Warea ja muita ortodoksisia kirkkoisiä - uudempia ja vanhempia - arvostelen lisäksi siitä, että Kirkossa kuuluu vain miesten ääni. Nainen on arvokas vain mykkänä synnyttäjänä. Olkoonkin, että Nainen on saanut synnyttää Jumalan, mutta silti. Nämä olivat asioita, jotka saivat minut irtautumaan hallinnollisesta ortodoksisesta kirkosta. Kirkosta, isolla Koolla, en itseäni klikannut irti.

Jahah, tässähän kirjoitukseni loppu näyttää olevan.

Falstaff

Tikkisen Hannele sai nopeammin Netotškansa loppuun kuin minä. Minä vasta kahlasin Jefimovin päihdehistoriaa - tosin olin siinä vaiheessa imuroinut ja luutunnut talon sekä pyyhkinyt jopa vuosikausia kerrostuneita pölyjä sekä ripustanut pyykkiä kodinhoitohuoneen täydeltä sekä pessyt toisen pyykkikoneen kumitiivisteet, nukkasihtiä en saanut auki, olisin puhdistanut senkin - kun Hannelelta tuli tekstari:

"Netotškan alku ja kotiolot paras osa kirjasta. Sit tulee kasvattitytön tarinaa ruhtinasperheessä. Siinä tasapaino horjuu. Lopun aviodraama on hirveän pateettinen." Muutaman tunnin päästä tekstaroin takaisin: "Hohhoh, kylläpä kapeni kirja loppua kohti joutavaksi melodraamaksi. Mutta Falstaff oli kirjan paras tyyppi!"

Falstaff oli Netotškan ylhäisen kasvattiperheen bulldoggi, joka ei paljoa häntäänsä heiluttanut. Mainittakoon tässä, että koirissa ärsyttää eniten juuri hännänheilutus. Rakas Mirosemme, kesällä 2012 ennen Leonidia kuollut pystykorvauros, ei nimittäin turhia häntäänsä heilutellut. Ei ollut tarvetta miellyttää.

Miro kyllä osasi hymyillä, puhua ja vaikka vähän laulahdella, mutta häntäänsä se viuhtonut ihmisiä miellyttääkseen.

Kasvattityttö Netotška tarkastelee terävästi pikku ruhtinattaren Katjan yrityksiä liehitellä Falstaffia. Bulldoggi tuntee oman arvonsa ja näyttää tytölle vain hampaitaan. Eivät auta piirakat eivätkä pullat. Ihan kuin Miro! Sitä oli turha koettaa opettaa edes maksamakkaran paloilla. Pikkuinen uroskoira näytti vain hitusen halveksuvalta, kun sille koetti tarjota makupaloja ja vaatia jotain typeriä metsäkoiralle sopimattomia temppuja vastineeksi.

Pikku ruhtinatar Katja ei anna periksi ja päättää silittää Falstaffia. Koira kuitenkin torjuu kaikki yritykset sen vuoksi, että Katja ei tee aloitteita ystävällisyyttään, vaan sen vuoksi, että tahtoo näyttää valtansa ja käyttää sitä. Ei Falstaff mikään tyhmä ole, vaikka onkin ruma bulldoggi.

Juuri, kun koira on valmis raatelemaan pikku tytön, se venyttää itseään hämmentyneenä ja antaa Katjan ymmärtää, että tämä lapsena on niin vähäpätöinen olio, ettei hänen kanssaan kannata olla edes tekemisissä, ja laahautuu ulos huoneesta. (Fjodor Dostojevski Netotška Nezvanova - nuoren naisen tarina s. 133)

”Als sie die Kommu­nisten abholten” 

Ärräpäissä keskustelu sivusi taas fasismia. Joku toi keskustelupöydälle Leni Riefenstahlin. Mummeli oli liimautunut Hitlerin takapuoleen ja teki propagandaleffoja, joiden miesvartalot voisivat olla Alexander Stubukan. Riefenstahl kävi 1990-luvun alussa Kuopiossa ja minä tulin jotenkin vaistomaisesti siihen tulokseen, että Riefenstahlin näyttelyn järjestäjä voisi kyllä tarvittaessa myydä vaikka mummonsa.

Fasismista kehkeytyi kaksinkeskustelu uuden ärräpään kanssa. Vastasin hänelle seuraavasti: "Olisihan Riefenstahl voinut valjastaa lahjakkuutensa vastarintaliikkeen palvelukseen. Ja olisi nyt takuuvarmasti kuollut! Niinhän sinä kysyit: Voimmeko me takautuvasti vaatia sankaruutta oloissa, joissa on kiväärin piippu ohimolla. Kyllä ainakin minusta löytyy niin paljon sisäistä natsia, että lapioisin tyynesti naapurin uuniin, jos välttäisin sillä oman perheen tuhon. Ei siis pidä päästää yhteiskuntaa siihen tilaan, että lebensraumin tai leivän vuoksi on pakko lappaa lähimmäisiä keskityisleirille ja tuhota, jotta itse säilyisi seuraavat viisitoista minuuttia - ja sitten olisikin kapojen vuoro."

Miten se saksalainen teologi Martin Niemöller sanoikaan runossaan ”Als sie die Kommu­nisten abholten”:

”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä.
Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”»