Pääoma

ma 20.10.2014

Anja Snellmanin Pääoma odotti vuoroaan. Sen aika on nyt, sillä Maria Jotunin elämäkerta Vain ymmärrys ja hymy tuli loppuun. Arvelin, että Huojuvan talon, ainoan Jotunin tekstin, jonka olen lukenut Matami Röhelinin lisäksi, Pahassa Miehessä, vaimoaan hakkaavassa hirveässä tyypissä, on myös Jotunia itseään.

Siihen suuntaan viittasi elämäkerran kirjoittaja, Jotunin pojan poika, Kari Tarkiainen, joka kirjoitti - en muista, oliko kyseessä jonkin kirjallisuustutkijan huomautus, että ihan jokaisessa Jotunin henkilössä on kirjailijaa itseään. Jotuni pani ikään kuin henkilöt puhumaan puolestaan.

Jotunin jälkeläiset eivät usko, että kirjailijan kirjallisuustutkijapuoliso Viljo Tarkiainen olisi pettänyt vaimoaan. Sen sijaan Viljo Tarkiainen kirjallisten lähteiden perusteella todistettavasti oli lyönyt Maria Jotunia päähän niin, että tällä oli tärykalvo haljennut.

Viljo Tarkiainen puolustautui sillä, että Maria Jotuni oli sairaalloisen mustasukkainen. Hän itsekin kaiketi oli tunnustanut, että mustasukkaisuus periytyy hirmuiselta isoisältä. Maria Jotunin isä oli täysi lapanen ja isoäiti, joka kärsi puolisonsa kauheuksista, istui vanhuudessaan pääasiassa keinutuolissa lähestulkoon lamaantuneena.

Silmitöntä väkivaltaa ei tietenkään voi puolustella millään, mutta ei Maria Jotuni mikään vanuttunut tumppu vaikuttanut olevan. Jos oikein muistan, Huojuvan talon televisiodramatisoinnissa, jossa pääosissa oli siviilissäkin aviopari, nyttemmin eronnut, Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen, perheväkivallan monimutkaisuus tuli hyvin esille.

Aina ei ole niin, että toinen on pelkästään uhri.

Vammaisen siskon elämä ja kuolema

Anja Snellmanin Pääoma on lumoavaa tekstiä. Kaikista kirjailijan kirjoista en ole pitänyt. Pelon maantiedettä en edes lukenut sen plagiointisyytteiden vuoksi. Kirja kuulema sisältää suoria lainauksia jostain väkivaltatutkimuksesta. Snellmanin Pääoma on yhtä omakohtainen kuin kirjailijan Kaurasena kirjoittama Ihon aika.

Pidän enemmän Snellmanin omakohtaisista kirjoista kuin sepityksistä.

Ihon aika kertoo kirjailijan äidin kuolemasta. Pääoma vammaisen siskon elämästä. Ja kuolemasta. Hytkähdyttävä oli kohta, jossa kirjailija lusikoi siskon tuhkaa itselleen jemmaan uurnasta mansikkahillopurkkiin, joka tuoksuu pikkuisen vielä makealta. Eloon jäänyt sisko miettii, mikä olisi isosiskon lusikoimiseen paras otin: iso hopealusikka, jossa on koukeroisilla kirjaimilla kirjoitettu Sortavala, kreikkalainen posliinikauha, jossa lukee Greetings from Chania vaiko Lapin koussikka.

Kun lasten biologisen isän, Leonidin, tuhkan sijoitusmaasta - siis valtiosta - Venäjälle, Suomeen vaiko jopa Saksaan (no, Saksa sijoitusmaana ei ollut relevantti) ei tullut tolkkua, mietin mielessäni ja lasten veljelle, Ljovalle, sanoinkin, että voimme avata uurnan ja jakaa kylmänviileästi, tunteilematta Leonidin kahtia.

Mieshän ei kuulunut enää oikeastaan kumpaankaan maahan tai sitten kuului molempiin. Minä kuitenkin tein itsekkään ratkaisun, jossa hieman ajattelin Venäjän- ja Saksan-sukulaisiakin. Leonid on nyt Puumalassa, samalla Honkaharjun hautausmaalla, kuin äiti ja isä Sorjonen.

Kun Leonid oli saatu tuhkaukseen Kuopiossa, ehdotin tuhkan jakoa Ljovalle, joka lennähti isänsä kuolinseremonioita järjestelemään ensimmäisellä Moilasen halpabussilla. Muistaakseni sanoin ääneni hieman kirskahtaen, että jako jopa kolmeen valtion kesken on mahdollinen.

Pojan katseesta kuitenkin näin, että kaikille osapuolille on helpompaa, jos ristiriitaiseen, moninaiseen ja discopallon lailla eri suuntaan silmiä leikkaavia säteitä lähettevään isään on hieman etäisyyttä. Eivät Ljova, Siperian Janna ja pikku Matti olisi voineet elää rauhallisesti, mikäli isoisän läsnäolo olisi ollut kouriintuntuvaa - vaikka olisi survottu tulitikkurasiaan.

Ruslan ja Ljudmila

PS. Koska minun ei tarvitse enää kirjoittaa yksinkertaistettua lehtikieltä, olen omaksunut piinallisen maneerin. Kirjoitan niin kuin ajattelen. Ajatukseni ovat kuin Matrjoška-nukke. On iso pääajatus, jonka sisällä vähän pienempi ajatus, sitten sitäkin pienempi ajatus ja aivan sisinpänä ihan pieni ajatus, josta joskus ehkä kasvaa pääajatus tai blogimerkintä.

Aloin hikoilla häpeästä Haukkuvan lumessa kahlaten, kun ajattelin kirjoittamaani: "Jos oikein muistan, Huojuvan talon televisiodramatisoinnissa, jossa pääosissa oli siviilissäkin aviopari, nyttemmin eronnut, Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen, perheväkivallan monimutkaisuus tuli hyvin esille." Ihan kauhea lause. Lisäksi sekoitin aamulla kiiressäni Ilkka ja Kari Heiskasen. Veljeksiä ovat. Se puolustuksekseni.

Kävin lenkin jälkeen Kotiväylässä, jonka mielessäni olen ristinyt Ruokaväyläksi. Ostin Jumisen ituja, joita äsken rouskuttelin kevytlounaaksi kaupassa paistettujen karjalanpiirakoiden kanssa. Mistähän piirakka-aihiot kauppaan tulevat? Miksei niitä voi paikallisiin kauppoihin toimittaa joku paikallinen piirakkaleipuri?

Jumisen ituja purressa luin pätkän Anja Snellmanin Pääomaa, kun en erossa pysynyt. Kirjailija on nimennyt isänsä ja äitinsä Puškinin runoelman, Ruslan ja Ljudmila, mukaan. Minä tosin luulin, että se on baletti.

Itse asiassa Ruslan ja Ljudmila on Mihail Glinkan ooppera, joka minulla on vinyylinä. Olen ostanut levyn ilmeisesti Moskovan-vuotenani. Musiikki on kaunista. Kuuntelen vinyyliä joskus yläkerrassa siivotessani. Luulin tosiaan, että Glinkan sävellys on tarkoitettu balettiin. Aina, kun kuuntelen sävellystä, näen sieluni silmin pomppivat balettitanssijat.

Pitääpä ottaa selville, mitä Puškin on Ruslanissa ja Ljudmilassa runoillut. Kuuntelen nyt toistamiseen Glinkan oopperan alkusävelmää. Kapellimestari Lim Kek-tjiang on päättänyt soitattaa oopperan alun pikakelauksella. Jotenkin hermostuttava versio tämä toinen. Pitää kuunnella vielä Valeri Gergijevin versio.

On pakko kertoa, että meinasin joutua haastattelemaan Valeri Gergijeviä Iisalmen Sanomien kulttuuriosastoon joskus ammoin 1990-luvulla. Gergijev ei vielä ollut täällä ihan niin tunnettu, että minä olisin tiennyt, millaisen suuruuden missasin. Kun Gergijev tuli Suomeen ja Kuopioon, oli minulla jokin tulkkauskeikka Konevitsan luostarissa. Priorisoin. Lähdin Venäjälle. Nämä jutut kuuluvat niin kauas menneisyyteen, että tuntuu kuin kertoisin jostain muusta ihmisestä. Etäisiä kertomuksia. Ihan kuin ei olisi sattunut minulle ollenkaan.

Pahus, samanlainen hysteerinen tämä Gergijevin versio on. Ensimmäinen oli rauhallisin, mutta se painui Youtuben kätköihin.

Anja Snellman kertoo isosiskonsa avulla perheen historiaa aina Viipurista lähtien. Puškinin kootut runot kuuluvat asiaan ja AA-kirjasto, se Alvar Aallon suunnittelema, jonka puistossa kihloihin menivät myös muudan Vieno Tiusanen ja Unto Sorjonen. Kihloihin meno tapahtui sen jälkeen, kun se Ville Summanen oli äidin hylännyt ja äiti oli paiskannut jorpakkoon jonkun vähäpätöisen Eino Pelkosen antaman sormuksen.

Anja Snellmanin isä, Ruslan, jalosti alkoholismiaan ortodoksisuudella. Jokainen katatoniseen tilaan itsensä juominen oli kuin ylösnousemuksen edellä: "Воистину Воскресе!" Kohotin kulmakarvojani myös kohdassa, jossa kirjailijasisko tulee tuhlaajatytön tavoin isosiskonsa kuolinvuoteelle sairaalaan päättämään tämän elämästä ja kuolemasta. Kirjailijasisko haiskahti alkoholille.