Novellihenkilön kuolemat

to 18.9.2014

Ärräpäissä kirjoitetaan nyt kaunokirjallisuuttakin. Mehän olemme jonkinlaisia aloittelevia kaunokirjailijoita kaikki. Kiteen punikkikin on kirjoittanut listalle eroottissävytteisistä aiheista. Ne saavat minut raivon valtaan, sillä ovat "olevinaan" hänen omia kokemuksiaan. Eroottisten novelleiden perusteella Ärräpäissä joku sanoi, että Kiteen punikilla on Paavo Väyrysen itsetunto.

Tänä aamuna kirjoitin Ärräpäihin näin:

"Jahah, kaunokirjailija Pentti Stranius aloittaa novellihenkilön KUOLEMISTA. Panee paremmaksi kuin kirjailija Matti Pulkkinen. Minäpä luen Ritva Ylösen väikkäriä Päätalosta (Tervaksinen toteemi) ja siellä tulee vastaan Pulkkisen Päätalo-kritiikki. Mietin väikkärin lukemisen sivutuotteena samalla Pulkkisen arvoitusta.

Oliko kirjailija Matti Pulkkinen kuitenkin maalta pienistä ja vaatimattomista oloista kulttuuripiireihin päässyt tai joutunut, joka ei loppujen lopuksi sitä kestänyt. Pulkkinenhan palasi establishmentista sinne, mistä oli tullutkin: pieneen, idylliseen, mutta kylmähköön (huonosti eristettyyn) mökkiin Lapinlahden Peltomäkeen (osti mökin kirjailija Liisa Laukkariselta).

Matti Pulkkista ei minusta voi sanoa nousukkaaksi, vaikka alunperin niin merkinnässäni kirjoitin. Nousukas on sellainen, joka itse haluaa kohota pitkin puokkapykäliä. Sillä perusteella itse olen laskukas, sillä ehdottomasti haluan kieltäytyä jopa alemmasta keskiluokasta.

Minusta työväenluokka on kova juttu. Olen uustyöväenluokkainen, toisin sanoen preikaari. Matti Vesa Volanen kirjoitti Kusarin blogissaan, että uusliberaalipolitiikka työntää proletariaatista väkeä prekariaattiin. Volasen blogi oli vastausta Kalevi Suomelan lehdessä aloittamaan vasemmiston aatepuuron hämmennykseen.

Meidän prekaarien luokka-asema on huonompi kuin perinneproletaarien. Meillä ei ole edes ay-liikkeen suojaa. Meitä suojaisi kansalaispalkka, josta kirjailija Matti Pulkkinen sanoi, että hän ehdotti kansalaispalkkaa jo 1960-luvun lopulla.

Pulkkinen oli syntyisin Nurmeksesta ... mikähän hitto sen Köyhälänkylän nimi nyt on... ? Anyway. Kotikylä oli Pulkkiselle niin kipeä kohta, että kun käytiin Nurmeksessa, kirjailija ei halunnut kotikylälleen. Hän näytti meille tanssilavan, jossa kävi tulevan vaimonsa uskonnon opettajien didaktikon ja teologin Vuokko Rissasen kanssa. Ja puhui taas niin surullisen ihastuneesti entisvaimostaan.

Olen saanut kirjailijan entisvaimosta muilta tahoilta sellaisen käsityksen, että tämä oli suhteessa mieheensä kamala ja kateellinen korppikotka. Paineistetun ja jännitteisen avioliiton kuvaus on Ehdotus rakkausromaaniksi, jossa saattaa olla paljon vaimon tekstiä. Tämän saisi kyllä joku tutkija selvittää.

Pulkkinen olisi halunnut jäädä kotitilalle maanviljelijäksi. Jotenkin äiti, joka tuntui olleen kirjailijalle tärkeä, oli päättänyt toisin - ettei herkästä Matti-pojasta ole siihen. Veljestä tuli isäntä.

Perkele! Miksi kukaan ei halua kirjoittaa Matti Pulkkisen elämäkertaa? Olen kysynyt kirjailija Jouni Tossavaista ja elämäkerturi Matti Salmista. Miten olisi tutkija Pentti Stranius? Häneltä en ole tätä tosin vielä kysynytkään.

Voisin auttaa Straniusta tiedon lähteille. Jatkan kohta... Vien lapsen kouluun autolla.

Straniuksen novellin lopussa on maagisen realismin piirteitä. Luen Päätalo-väikkärin ohella Pentti Saarikosken suomentajan päiväkirjoja ja justiinsa olin sellaisessa kohdassa, jossa Saarikoski oli lukenut Marquez'n Sadan vuoden yksinäisyyden ja pitänyt lukemastaan.

Marquez kirjoitetaan z-kirjailmella ja Tikkisen Hannelea varten googlasin, että García Márquez on kolumbialainen. Eräässä tekstarikeskustelussa mietimme, oliko kolumbialainen vai bolivialainen. Minä muistin, ettei ainakaan bolivialainen.

Antti Hyrystä Saarikoski kuittaa Suomentajan päiväkirjoissaan, että siinä on kirjailija keskiluokalle. Saarikosken piti arvostella Hyryn romaani johonkin lehteen, mutta ilmoitti, että hänellä ei ole siitä mitään sanottavaa.

Asiasta kukkaruukkuun tai ei ihan, mutta minulla on hyvässä tallessani Straniuksen nuoruusnovellit. Meillä on nyt  lajitteleva kopiokone, joten voi kopioida niistä vaikka kahdet kappaleet. Jätän itselleni yhdet, koska luotan Straniuksen arkistointijärjestelmiin vieläkin vähemmän kuin omiini.

Joten jatkakaamme samoilla linjoilla ja kun Tikkisen Hannele saa kunnon silmälasit alkaa ottaa osaa Ärräpäiden kirjallisuuskeskusteluihin. Yhteinen Hagar Olssonimme Hilkkakin oli jonkin aikaa listalla, mutta sai kauhean moralisointikeskustelun ja haukkui minut siitä, että vietän Ärräpäissä jotain kauheaa kaksoiselämää.

Kuinka niin, ajattelin, mutta en vastannut mitään Hilkalle. Tottakai ihmisellä pitää olla virtuaalinen rinnakkaiselämä. Kuka oikeasti kestää maakunnan pikku porvarillisinta paikkakuntaa, jos ei välillä kuvittele itseään johonkin muuhun kontekstiin?

Rakastan Ärräpäissä ihan kaikkia. Jopa sitä omaan vittumaisuuteensa välillä tukehtuvaa toimittajaa ukki-Matti Ronkaista, joka sanoi Kansan Uutisen kolumnieni olevan aivan paskaa ja siten ne jouti lopettaakin. Siinä kohtaa Ärräpää-keskustelua minua alkoi sääliä jopa Varsovan kirjeenvaihtaja aforistikko ja pienoisromaanikko Matti Hoviseppä. Hän sanoi, että eihän hänkään ihan aina Kusarissa ymmärtänyt ajatuksenjuoksuani ja kolumnieni taso oli epätasainen, mutta eivät ne nyt ihan täyttää shittiä olleet.

Siinä vaiheessa annoin Hovisepälle kaiken sitä ennen yhdessä kokemamme anteeksi ja olin valmis palvomaan häntä kuin pieni uskollinen koira, jonka töpöhäntä heiluu.

Hannele kävi eilen vain vähän istumassa tietokoneen ääressä. Sanoi, että harmitti, kun ei näe mitään ja käynnissä olisi ollut keskustelu, joka kiinnosti. Tikkisen Hannelelle lähetän nyt vanhan Salama-sarjan dekkareita (löysin niitä Iisalmesta Yrittäjäntien kirppikseltä) ja eilen löysin kaksi Marketti-Agatha Christietä, jotta pääsee viikonlopun yli.

Pelaan aikaa, sillä sekä Ylösen Päätalotervaksisen toteemin ja Saarikosken Suomentajan päiväkirjojen kahlaaminen vie minulta yhtä aikaa varmaankin kaksi viikkoa.

Toissapäivänä kirjoitin blogissani, että lapseni säilöö Cosmopolitania ja kallista kosmetiikkaa Ikean kansiroskiksen päällä - sen vuoksi hän tiputtelee korvapuikot vessanpönttöön. Tilaan tytölle Cosmopolitania, sillä haluan opettaa hänet lukemaan edes jotain.

Itsekin sukelsin kirjallisuuden maailmaan Ilomantsin Rehvanan koulun pihavajassa, johon koulukkaat olivat keränneet lehtiä ansaitakseen rahaa paperinkeräyksellä. Paula-siskoni asui koulun opettajain asuntolassa, sillä oli töissä Ilomantsin kunnassa päiväkodin johtajana.

Olin Paulan luona aina kesät, kunnes isosiskoni elämään asettui kuvataiteilija Ville Mäkinen ja syrjäytti erityisasemani.

Olen vieläkin katkera Villelle, vaikka tämä käy jo kahdeksattakymmentä vuotta, että Paula-siskoni elämäntehtävä on ollut passata aviomiestään eikä hemmotella jo ennestään pilalle hemmoteltua perheen iltatähteä.

Siellä pihavajassa tunsin olevani taivaassa. Vajassa oli melkein kattoon asti korkea lehtikasa ja joukossa Hymyt, joissa "Mökin akka alastonmallina!" ja "Roikut jo ristillä Timo K. Mukka".

Oksennusta nieleskellen luin mökin akasta alastonmallina, mutta nyt löysin jutun skannattuna nettiin. Jutun mökin akkahan oli upea.

Nuorena tyttönä (itse asiassa olin silloin vielä pieni eikä minulla tissit edes vielä kasvaneet) ajattelin mökin akasta, että hyi olkoon, miten vanha ja tuollaiset valkeat kananjalat.

Kananjalat mökin akalla kumppareissa toden totta oli, mutta rinnat olivat nätin sopusuhtaisen pyöreät ja paksu punainen tukka syntisesti olkapäillä hajallaan. Koska olin lukenut jutun Roikut jo ristillä Timo K. Mukka ennen kuin hädin tuskin edes tiesin koko Mukasta (Maa on syntinen laulu saattoi olla jo silloin televisiossa esitetty). osasin suhtautua kesällä 1988 Lapin Kansan kesäkeltanokkatoimittajana työskennellessäni lappilaiseen kuvataiteilijaan, jota kävimme haastattelemassa jossain saaressa Lapin Kansan valokuvaajan kanssa.

Valokuvaaja ei varmaan ollut Matti tai Pekka Aho, sillä he inhosivat minua heti ensimmäisestä yhteisestä juttukeikasta lähtien. Olin kuulema kiroillut ja muutenkin puhunut liikaa. Silloin opin, kuinka lappilaisten kanssa ollaan. Lappilaisen kanssa ei saa hyökätä heti suuhun tai syliin, vaan on ensin oltava aivan hiljaa ja annettava lappilaisen jollain käsittämättömällä tutkalla tutkia, onko ihminen edes keskusteluun kelvollinen.

Minä itäsuomalainen pullukkapolo luulin, että Lapissakin tutustutaan juttelemalla. Ensimmäisestä Lapin Kansan juttukeikasta lähtien sainkin sitten sinä kesänä tehdä juttuni pääosin yksin. Ilman valokuvaajaa, sillä kaksi kuvatoimituksesta kanssani työskentelemästä kieltäytyneen jälkeen ei monta valokuvaajaa talossa ollut.

Se kuitenkin oli kehittävää, sillä tulin siihen tulokseen, että olen niin itseriittoinen, että osaan kyllä tehdä koko lehden alusta lähtien itse. En tarvitse toimituksen siivoojaa, en tarvitse valokuvaajaa, en tarvitse toimituksen sihteeriä tai toimitussihteeriä, enkä taittajaa - enkä etenkään päätoimittajaa. Sori kaikki esimieheni ja -naiseni värikkään ja vaiherikkaan elämäni varrelta, olen kelvoton alaiseksi.

Olen tosin myös täysin kelvoton työskentelemään ryhmässä.

Haastattelemani kuvataiteilija oli itsekin junan tuoma, mutta selkeästi vittuili toimittajalle, jonka havaitsi olevan etelän pikku pillu, typerys, toisin sanoen. Minäpä raakalainen en häkeltynyt oheisviestinnästä lainkaan, vaikka kuvataiteilija teki sellaisia "Olen Timo K. Mukka ja kohta tämän Lapin Kansan jutun jälkeen roikun ristillä."

Niin ilkeä en ollut, että olisin kuvaillut kuvataiteilijan eleitä jutussani. Kirjoitin varmasti innostunutta diipadaapaa juttuun niin kuin olen vuoteen 2007 asti tehnyt. Niin siihen minä hermostuin. Innostuneeseen diipadaapaan. Jutuissa ei voinut sanoa, että jahah, siinäpä oli nyt kuvataiteilija, joka oli niin saatanan täynnä isoa itseään, että melkeinpä emme valokuvaajan kanssa mahtuneet samaan saareen.

Kun Anna tulee kylläiseksi Cosmopolitanista, kalleista meikeistä ja urheilusta, hän voi tyynesti siirtyä taiteen tai kirjallisuuden maailmaan. Kyllähän Pentti Saarikoskikin marisi päiväkirjoissaan, kun Helena-tytär ahmi typeriä nuorisoromaaneja ja näkkileipää. Tyttärestä tuli sittemmin yhteiskuntatieteilijä ja tyttötutkija.

Pia

PS. Ihan kirjaimellisesti Matti Pulkkinen ei tarkoittanut Romaanihenkilön kuolemalla omaa kuolemaansa. Romaanihenkilön kuolemassa hän kuvaa oman Ja pesäpuu itki -romaanissa esiintynyttä Nurmeksen Koppelon kylää ja sen muuatta aika vastenmielistä hahmoa sekä tämän hautajaisia. MInusta molemmat romaanit Ja pesäpuu itki ja Romaanihenkilön kuolema ovat jotenkin hyisiä, kylmiä ja nihilistisiä.

Ystäväni pastori-Raija oli lukenut Ehdotuksen rakkausromaaniksi ja sanoi sitä inhottavaksi kirjaksi. Aviopuolisoiden välit ovat siinä julmat ja jotenkin kylmät. Kuitenkin Matti Pulkkinen aina puhui minulle entisvaimostaan lämpimästi ja rakastavasti.

Perkele, sanon, kun Pulkkinen ehti kuolla. Olisi pitänyt puhua näistä asioista enemmän ja kysyä suoremmin. Sanoin joskus, että koin Romaanihenkilön kuoleman ahdistavaksi. Minulle tuli kylmä hiki, kun luin sitä ja paha olo. Pulkkinen nauroi, että kuinka niin - sehän oli hänen mielestään helpoin ja vaivattomin kirjoittaa. Ei häntä ollenkaan ahdistanut sitä kirjoittaessa."