"Oli pakko kääntää katse toiseen suuntaan"

su 28.9.2014

Tästä merkinnästä tulee sekava. Nukuin liian myöhään aamulla. Eilen illalla tultiin Helsingistä liian myöhään. Kello kävi jo yli 23:a. Kotiintulon jälkeen Matti  täytti astianpesukoneen sekä sai päähänsä siivota hieman yläkerrassa. Maria tuskaili jo ennen Jämsän Jari-Pekkaa, että pitää kotona vielä poistaa meikit.

Tarjoudun poistamaan tytön ripsivärit Jari-Pekassa etukäteen, jotta voisin vain pyöräyttää lapsen kotona suoraan sänkyyn, muttei tämä suostunut järjestelyyn.

Helsingin-reissun organisointi oli oikea logistiikan riemuvoitto. Lähdimme perjantaiaamuna Kuopioon viemään yhtä isoa tarjousta, jonka deadline oli kello 12. Kello 12.15 piti olla Mäntykankaan koululla laatimassa Marian Hojksia. Palaverista lähdimme paahtamaan kohti Etelä-Suomea.

Minua huoletti, miten kuopukseni selviytyy kotona. Lapinlahdella oli perjantain ja lauantain välisenä yönä ukkosmyrsky, mutta toisin kuin äitinsä ja isoäitinsä kuopus ei pelkää ukkosta eikä pimeää. Sanoi vain, että jos asuisimme jossain korvessa, häntä pelottaisi, mutta ei kirkonkylän keskustassa. Lisäksi meillähän on aivan loistavat naapurit tässä, vaikkei kulmillamme enää olekaan asunnottomien asuntovaunua!

En etukäteen virkkanut muuta kuin isä Hannu Ketoharjulle, että olemme menossa Helsinkiin ja minä aion vakaasti SKP:n Vastavirta-festareille. Nimittäin minulle on sen sata kertaa käynyt niin, että hehkutan vaikkapa "Nyt saa riittää" -miekkariin lähtöä puoli vuotta aiemmin - edes villit hevoset eivät voi estää jne jne. Puolen vuoden päästä huomaan, että miekkari on kyllä ystävällisesti viikolla, jolloin omaishoidettavani on kouluasuntolassa, mutta muuten lähtö osoittautui mahdottomaksi.

Unohdin esimerkiksi sen, että kun meillä on työmaita, on minulla duunia.

Miksi en soittanut Seijalle

Jos joku haluaa lukea Vastavirta-festareista blogistani, on hyvä ja kelaa eilisen kohdalle sitten, kun merkintä on valmis. Tämän päivän merkintä on outoa ja mutkittelevaa tajunnanvirtaa, jonka aikana kirjoitan mielessäni eilisestä. Niin. Eilisen merkintä tuli tuonne yläpuolelle, koska kirjoitin sen tänään sunnuntaina sunnuntain merkinnän jälkeen.

Blogialustan logiikkaa ei voi hämätä.

Meillä oli perjantaina tarkoitus käydä Heinolassa tsekkaamassa muuan vanha talo pr-mielessä, mutta lähellä Heinolaa huusimme Matille Marian kanssa kuorossa, että meillä on nälkä. Varkauden Portilla pysähdyimme, mutta minä tulin Kirjapörssistä ulos tyhjin käsin - ylpeänä itsestäni - kävin vain skannailemassa apajia - emmekä saaneet rekkojen automaatista dieseliä.

Dieseliä Mikkelissä etsiessä meni se tovi, jonka Matti olisi voinut käytää pr-käyntiin. Ajoimme tankkauksen jälkeen tukka putkella Lahteen, jossa koetimme etsiä viihtyisää ja kiireetöntä nepalilaista ravintolaa. Kävimme siinä Fellmanin pelto -performancessa zumbattuamme Komulaisen Heidin, pikku Papusen, tämän mummin, tyyneksi kypsyneen Essin ja Mäkisen Tonin kanssa.

Emme löytäneet. Sen sijaan löysimme hiljaisen kreikkalaisen Patraksen. Matti koetti tilan ilmastointikanavista päätellä, mitä ravintolan tiloissa on ennen ollut. Patraksessa saimme olla yliajalla. Sieltä lähdimme majoittumaan Messilään, jossa olimme taas melkein ainoat asiakkat.

Jos olisimme siinä Lahden keskustassa kruisaillessa osuneet Paasikivenkadulle vahingossa, olisin soittanut Karvisen Seijalle (nyk. Kaukoranta), että lähdepäs kanssamme illalliselle, muttemme osuneet. Matin läppäristä katsoin Nesteen rekkadiesel-asemat ja niistä tukkiutuneena läppäri alkoi toimia tuskastuttavan hitaasti, jotta olisin ehtinyt  nälän sumentamana googlata sen enempää Karvisen Seijaa kuin toissakeväistä ravintolaamme.

Matti suostui juomaan iltakahvinsa Salpakankaan Apsilla. Olin juuri lukenut hänelle ääneen otteita uusimma Imagen ABC-asemia käsittelevästä jutusta (Image 9/2014 s. 44 Helpon elämän aakkoset). Itseäni jutussa kiinnosti kovin 28-vuotias tatuoitu rekkakuskinainen, joka käy ABC-asemilla jopa kampaajalla, kun ei kotopuolessa ehdi.

Matti ei pidä Apsien kahvista, sillä arvelee epäluuloisena kahvin olevan Kulta-Katriinaa. ABC-asemien paras puoli ovat vessat. Se olikin asemien kehittäjän vaimon, rouva Hannu Hämäläisen, päällimmäinen huomio vuonna 1996, kun pariskunta kiersi S-ryhmän toimeksiannosta kesälomallaan Suomen huoltoasemia.

Vaimo, jolle ei Imagen jutussa annettu etunimeä, huomasi, että kotimaan matkailijat suuntaavat ensimmäisenä huoltoasemilla vessaan. Pidän kyllä idyllisistä vanhan ajan huoltoasemista, kuten Riistaveden ST1 tai Sukevan Neste, mutta kun on liikkeellä liikuntavammaisen kanssa, sellaiset asiat kuin vessa, johon ei mahdu sekä lapsi, pyörätuoli ja avustaja, aiheuttavat ärtymystä.

S-ryhmä oli antanut Hämäläisille toimeksiannon suunnitella optimaalinen huoltoasemaketju. Sen jälkeen S-ryhmä osti parhaat Shellin tontit ja tuli luoneeksi ympäristön, jossa maalaisnuoriso voi mennä viettämään aikaansa sovinnaisten nuorisotilojen sijaan ja joka joillain paikkakunnilla on käytännössä autioittanut kirkonkyläkeskustat imaisemalla sisäänsä niin kampaajia kuin apteekkejakin.

Messilän rauha

Lahden Patraksessa ei ollut erityistä invavessaa, mutta paratiisilintutapettikuvioiseen naisten puuterihtimon pytty oli asennettu ystävällisesti niin, että pyörätuolilla olisi mahtunut sisään ja avustajakin jotakuinkin käännähtelemään pytyn vasemmalla puolella, jos olisi vetänyt vatsaansa sisään.

Messilän mökissä numero 412 liikuntavammaisen suihkuttaminen oli sanalla sanoen haasteellista, mutta annoin asian anteeksi ja toivoin, että suihkuvettä ei kovasti roiskunut tuvan puolelle kynnyksen yli. Kesäisessä hirsiaitassa suihkutus onnistui paremmin.

Matti pyllähti mökin nukkumaeriöön heti ja alkoi tuhista. Maria jaksoi katsoa vähän aikaa Inhimillisen tekijän asperger-haastatteluja, Minä katsoin ohjelman loppuun, koska muistin, että olen Lapinlahden vammaisneuvoston puheenjohtajana saanut Ruotsissa opiskelleelta asperger-ohjaajalta Paula Tilliltä sähköpostia.

Ehkä vuonna 2015 järjestämme kansainvälisenä vammaisten päivänä Jussinpihassa asperger-, autismi- ja erityisherkkien ihmisen foorumin. Yhtenä alustuksen teemana voisi olla se, miten tulen toimeen näiden kummallisesti toimivien ihmisten kanssa. Purskahdin nimittäin nauramaan vapautuneesti ääneen, kun Paula Tilli sanoi asperger-kouluttajiensa ymmärtäneen sitä, että kun asperger-ihminen kuuntelee luennolla, hän saattaa upottaa päänsä käsivarsiensa suojaan.

Kun asperger kuuntelee, ei hän voi samalla ottaa vastaan informaatiota silmiensä välityksellä.

En ole asperger. mutta minulla on aistiyliherkkyyttä. Arvelen, että Lapinlahden johtavat viranhaltijat tulisivat hulluksi, jos he näkisivät, miten hienoa abstrakteja taideteoksia piirrän kokousesityslistojen laitaan tarkastuslautakunnan kokouksissa. En voi keskittyä ihmisen kuuntelemiseen, jos samalla katselen häntä.

Kynän liikkuttelu paperilla auttaa piirtämään muistijälkiä aivoihini.

Mietin Messilän yön hiljaisuudessa, että pitipä tulla tänne Lahden kupeeseen kuuntelemaan hiljasta yötä. Ei taloa tärisyttäviä Talvivaara-junia, ei discovaloja vilkuttavia maitoautoja, ei nuorisoa heittelemässä oluttölkkejä lukion parkkipaikalla.

"Käänsin katseeni pois"

Eilen Toivakan kohdalla tekstaroin klovni-runoilijalle, että tulossa ollaan - tienviitassa luki jo, että Leivonmäki ja kohta ovat Toivakka sekä Pellervo Laulumiehen poptaiteelliset kirkkomaalaukset. Matille sanoin, että tahdon vielä sellaiselle lomalle kuin elokuussa Pietariin mennessä.

Että otetaan UKI-paku ja makuupussit. Ajetaan, minne huvittaa ja nukutaan autossa. Aamiaiset syödään huoltoasemalla tai Imatran hienoissa kahviloissa, hampaat pestään huoltsikan vessassa, suihkussa käydään ABC-asemien rekkahuoltopisteissä. Mariaakin nauratti, kun ajoimme jonkin sillan alta, että Imatrallahan me olimme viime kesänä yötä sillan alla.

Elokuinen Pietarin-matka muistui taas mieleen, kun luin aamulla Tiedonantajasta Sirpa Kähkösen haastattelun. Kähkönen kirjoittaa uusimmassa kirjassaan Graniittimies kahdesta suomalaisesta Venäjän vallankumouksen Petrogradissa.

Kähkönen sanoo Pietarista näin: "Ihmiset ovat kirjoittaneet kirjoja kaupungista, joissa he eivät ole koskaan käyneet. Pietarista on kuitenkin kirjoitettu niin paljon, että sinne on pakko mennä itse, jotta saa oman näkökulman." (Tiedonantaja pe 26.9.2014 s. 8 Vallankumouksen lapset)

Kesällä osuimme odottamaan tyttöjen Ljova-veljeä ja pikkuista Matfeita jokilaivaristeilylle Fontankalla kohdassa, jossa oli kyltti: "Tällä kohdalla jokea oli avanto, josta Leningradin asukkaat hakivat vettä piirityksen aikaan vuosina 1941 - 1944." Tulkkasin kyltin Matille ja tytöille, mutta katse oli pakko siitää toiseen suuntaan. En voinut edes kysyä Ljovalta, missä Marian ja Annan isovanhemmat olivat Leningradin piirityksen aikaan.