Pia Valkonen

Ärsyttävä, rakastettava, raitis ja vähän vöhelö Päätalo

Pohjalta ponnistaen - kirja, jossa en halunnut loikkia yhtään

su 24.8.2014

Koska en saanut päätettyä, olisinko lukenut loppuun Gertrude Steinin kirjoittaman omaelämäkerran vaimonsa Alice B:n näkökulmasta vai puhtaan akateemisen Gunter Grassin (saksalainen u - etsikää itse) Kampelan, päsähti päähän, että kohta on AikaTaika ja AikaTaikan kiirjastovieraana kirjallisuustohtori Ritva Ylönen.

Ritva Ylönen kirjoitti ylioppilaaksi 50-vuotiaana ja väitteli Päätalosta tohtoriksi eläkkeellä. Hän työskenteli kustannusosakeyhtiö Otavan myyntipäällikkönä. Pitääkin kysyä, olliko Ylönen töissä jo Haavikon aikaan ja mitä hän tietää 1970-luvun kuumimmasta kirjallisuusmailman skandaalista, joka ei liity kirjallisuuteen millään lalla.

Eilen istuin, olin puolimakaavassa asennossa sekä makasin täysvaaterissa keittiön sohvalla. Luin herkeämättä Kalle Päätalon Pohjalta ponnistaen. Kusarin päällikkö ja Päätalo-blogisti Kai Hirvasnoro sanoo, että Pohjalta ponnistaen on Päätalon raskasta sarjaa. Monimielisesti.

En tiedä verrata, sillä Pohjalta ponnistaen löytyi Varpaisjärven kirjaston kierrätyshyllystä. Minun on luettava päätaloista nyt se, mikä on käsillä. Mutta ei kirja raskaslukuinen ollut. Sellaista kerrontaa vain, että tiukoissa paikoissa elin henkilöden mukana. Laskiämpäri haisi. Konkelon napapuu rikkoi työmiehen sahan. Vuokraemäntä aiheutti sydämentykytyksiä liikuntakyvyttömälle anopille.

Mutta silti! Pääalon pirulainen on hauska. Tätä ette usko! Hauska. Oikeasti. Päätalo lisäksi ei ole lainkaan ilkeä. Ei edes salailkeä tai -vihainen. Jos hän suuttuu, hän on suora tyhmyyteen asti kuin telefonnyij shtolb, puhelintolppa. Pidän kainuulaisia ja koillismaalaisia epäluuloisina kyräilijöinä, mutta suoruudessaan he ovat jotenkin miellyttävämpiä kuin savolaiset.

Sitä paitsi nälkämaalla on syytäkin olla epäluuloinen. Elanto on pitänyt repiä karuissa oloissa. Vaikka Puumalassa ovat kiviset pellot, on ilmasto muuten ollut leppoisa. Lisäksi Puumalassa ovat ne supra-akvaattiset maapatjat mäkien päällä.

Ja savolaiseksi en tunnustaudu. Me eteläsavolaiset olemme oma rotumme. Emme käy ihan koko ajan niin kovilla kierroksillä kuin alati kalkattavat duradell-pupueteläkarjalaiset, mutta emme venkoile ja olemme suorempia kuin pohjoisemmat savolaiset. Emme ole suursavolaisia, vaan rajan ihmisiä. Onhan Ruokolahti jo ulkomaalta.

Lisäksi olemme tyhmyyteen asti vilpittömiä ja naiiviuteen asti välittömiä ja luottavaisia. Ja ylevän oloista tunikkuutta inhoamme yli kaiken. Tunikkuuden muodostin sanasta tunikas, jonka kuuliin isoveljenii Kostilta.

Köyhien huonekalut

Tai ei se sohva ole, jossa eilen päiväni vietin. Keittiössä meillä on divaanina isä Sorjosen tekemä puinen parisängyn puolikas. Eilen muuten oranssi tuvan penkki melkein kippasi Matin persiilleen retro-oranssin keittiön pöytämme äärestä.

Meillä oli aina tupakeittiöissämme oranssiksi maalattu tuvanpöytämallinen pikku pöytä lyhyehköine penkkeineen. Nyt pöydästä on käytössä vain 1970-luvun muovinen pöytälevy. Ne on yhdisteetty rautajalkoihin, sillä tuvan pöytämallinen pöytä on pyörätuolin kanssa hankala.

Meillä kotona ei penkeillä keikuttu, joten ne eivät kipaneet ketään. Matti urahti, että kyseessä oli appiukon kosto, mutta pikemminkin oli kyse siitä, että köyhillä ei ennen ollut seitsemän metrin tupia ja tuvan penkit on suunniteltu toimiviksi vain useampimetrisinä. Lyhyet penkit kippaavat. Pitää vain Matinkin muistaa, että jos ottaa kahvimaitopurkin jääkaapista, pitää raottaa Valkosen kapeaa persettään ja nousta penkiltä ylös.

Me leveäperseiset Sorjoset (tai Tiusasten jälkeläiset) emme tehneet mitään akrobaattikiertoliikkeitä pöydän ääressä emmekä siten tulleet penkkien kippaamaksi. Lisäksi Valkoset ovat jotenkin pitkäraajaisempia ja pitkäselkäisempiä. Me Sorjoset ja Tiusasten jälkeläiset lyhyinä pers´jalkoina emme huoju maan ja taivaan välillä!

Pohjalta ponnistaen

Päätalon kirjassa Kalle ja Laina ovat asettuneet ensin alivuokralaishuoneeseen Tampereen Messukylässä yhdessä Kallen turun murretta säkättävän anopin kanssa. Kalle on palannut jonkinasteisena invalidina jatkosodasta. Aloitin kirjan häveliäisyydestä punastellen.

Meinasin tulla tyrmätyksi, sillä Päätalo aloitti sodanjälkeisen kronikkansa kuvailemalla nuoren miehen stondistaan. Ajatteln, että ei taas, en jaksa tässä iässä olla kiinnostunut nuoren miehen stondiksista, kun hädin tuskin olen kiinnostunut vanhojen tai edes keski-ikäisten miesten erektioista.

EVVK, kun lisäksi Päätalo oli sisällyttänyt alkuun selkeän ja hätkähdyttävän oidipaalijakson. Kestin alun kuin aikuinen nainen. En edes paljoa hyppinyt. Päätalo on niin elävä kuvaaja, että hänen tekstiään alkaa elää mukana. Jännitin melkein tyynyä purren, karkotetaanko Suomesta inkeriläiset, jotta Kalle ja Laina saavat Messukylästä maatalon yläkerran kamarin, keittiön ja alkovin asunnon.

Kalle, Laina ja anoppi päätyvät messukyläläisen kommunistin Unto-ukki Kuusisen ja tämän kamalasti kiroavan "mustalaisakan" yläkertaan. Alli Kuusinen on niin julman lempeä hirmu, että joka kerta tulee hiki, kun tämä huutaa perkeleitään rapusta yläkerran vuokralaisille.

Alli Kuusinen on römäkkyydessään vähän rasittava, mutta paha tai ilkeä tämä ei ole. Kommunistimiehessään on paljon pikkumaisuutta.

Kalle, Laina ja anoppi eivät aina ymmärrä edes toisiaan. Kallea ärsyttää naisten länsisuomalainen säkätys ja anoppi ihmettelee "Lapin miehen" kieltä. Länsi-Suomessa ollaan oltu myös siveäsanaisia. Anoppi ensin suorastaan pelkää vuokraemäntää, kun tämä lisää jylisevät perkeleet joka kuudennen sanan jälkeen.

Kalle Päätalo vie mustasukkaisuuden kuvauksensa tappiin. Voihkin kauhusta, kun Laina saa Kallen lähtemään Messukylän työväentalolle iltamiin. Kalle pelkää yli kaiken tanssia. Tanssi on hänen mielestään naimisen esivalmistelua, syntiä. Taivalkoskella näin ajaltin. Ja näin ajatteli myös muuan körttiläinen Vieno Tiusanen, joka minut kasvatti komeasti 1930-luvun otteeella.

Olen Kalle Päätalon kanssa samaa mieltä.

Melkein tipahdin säikähdyksestä keittiön divaanilta, kun joku vanhempi nainen, Lainan vanhoja tuttuja, tulee työväentalon narikassa selvittämään nuorelle parille, kuinka Laina oli ennen sotia ja välirauhan aikaan kova tanssimaan. Siinäpä tieto, jonka jokainen vastanainut tahtoo tuoreesta puolisostaan tietää!

Minäkin muistan, kuinka Lapinlahden naiset kävelivät minua vastaan kylänraitilla ja ylistivät Mattia. Siinä on NIIN ihana mies. Tämän todella halusin kuulla, ajattelin, ja siirtelin monia nimiä pieneen mustaan kirjaani, jonka perusteella aina iltaisin värkkään täällä woodoo-nukkeja. Edelleenkin. Nämä asiat eivät vanhene koskaan!

Päätalo ottaa käyttöön ajatuksen murha-aseen ja sanoo mielessään ääliöämmälle: "Sinullekin, muorinmöykky, olisi parempi rientää kirkkoon vähintään yhtä kovalla innolla!" (Kalle Päätalo Pohjalta ponnistaen s. 263)

Asuntopula

Tuleva kirjailija kärsii toisaalta tilanahtaudesta ja siitä, että joutuu käyttämään anoppia jopa paskaämpärillä kesken ajatus- ja kirjoitustöidensä. Mutta toisaalta hän ajattelee, että käyttäpä häntä sitten vuorostaan joku kakalla, kun on siinä iässä - tai kantaa selässä saunaan.

Kummallinen perhe voisi muuttaa Näsijärven toiselle puolelle vaimon kotitaloon, joka on kirjan puoliväliin asti tyhjillään, mutta sieltä Kalle ei pääsisi Messukylän savotalle eikä Laina myymäläapulaisen töihinsä. Kalle nyt voisi käydä savottansa vaimon kotipaikan lähelläkin, mutta niin kaukaa ei olisi pääsyä myöskään työväenopiston kynäilijäpiiriin.

Tuleva kirjailija suunnittelee ja unelmoi työväenopistosta sivulle 300 asti. Lopulta pääsee sekä oikeinkirjoitus-, luovan kirjottamisen että kirjallisuuden piiriin. Kirjallisuuspiiri käsitteli heti vuoden 1945 ensimmäisellä kokoontumisella Irja Sallan Rakkautta raunioilla.

Päätalo oli kirjallisuuspiirin aloitukseen mennessä lukenut Jack Londonin Martin Edenin kaksi kertaa ja silmäili avainkohtia vieläkin uudelleen. Martin Eden on kuulema Londonin omaelämäkerrallinen teos tämän "kypsymisestä" kirjailijaksi. Toinen tulevan kirjailijan taajaan siteeraama teos on Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi?

Vasemmisto

Pohjalta ponnistaen on kirjoitettu vuonna 1983. Se on Päätalon 24. teos, jos nyt oikein laskin kirjan etukannenn luettelosta, enkä ota mukaan Susiparia tai Koillismaa kuvina -kirjaa. Päätalo pohtii kirjassa monessa kohtaa suhtautumista vasemmistolaisuuteen. Sympatiat ovat vasemmalla selvästi, mutta koska Päätalo oli haavoittumisensa jälkeen Siiranmäen sotavankileirillä talousvastaavana ja sai siellä tuta, mitä on katkeroitunut kommunisti, ei hänestä sitten oiken kovaa vasemmistolaista tullut.

Ja kaiketi tiukka ideologinen sitoutuminen tuo kirjailijalle tietyt kuolaimet tai jopa kankikuolaimet sekä suitset. En tiedä. Voi olla. On kirjassa miellyttäväkin kommari, Eero Järvi, joka houkuttelee Päätaloa kirjottamaan työväenlehtiin.

Päätalo tilaa Oulun Kalevaa sekä Vapaata Sanaa. Vapaasta Sanasta ja Työkansan Sanomista tulee myöhemmin Kansan Uutiset, jonka Savon aluetoimittaja olin 1990-luvulla sekä lehden kolumnisti vuosina 2009-2012. Vapaa Sana syntyi sosiaalidemokraateista eronneiden sosialistikuutosien lehdeksi.

Tässähän tulee nyt kerrattua vasemmiston moninaista aate- ja lehdistöhistoriaakin.

Vapaa Sana

Vapaata Sanaa ovat päätoimittanut muun muassa Raoul Palmgren, joka sanoi Maksim Gorkin elämäkerrassaan, että Gork on inhimillisempi ja ristiriitaisempi persoona kuin hän uskalsi edes ajatella. Jarno Pennanenkin on Vapaata Sanaa päätoimittanut. Hän on se tyyppi, joka varmasti olisi halunnut bylsiä Paavo Haavikon Marja-Liisa Vartiota, muttei sitten mitään kuitenkaan käytännössä tapahtunut, sillä Vartio kirjoittaa päiväkirjoissaan pelänneensä Pennasen paljastuvan rakkauden Jumalan sijasta pelkäksi erotiikan lihavaksi papiksi.

Lisäksi Helvi Hämäläinen tuumaa omissa muistelmissaan, että kun Neuvostoliitto oli voittamassa sodan, Jarno Pennanen suorastaan juoksi turvasäilöön. Innolla ja opportunismilla. Kyllä sitä ymmärtää, mistä katkerat kommunistit syntyvät.

Kirjoitin eilen Tikkisen Hannelelle, joka pakeni hätkähdyttävän maalaislomansa jälkitunnelmia rakkausromantiikan pariin, ainakin 15 testaria siitä, kuinka Päätalo ei ole vielä eikä vieläkään päässyt sinne Työväenopistoon. Kerronta jumi esimerkiksi kohtaan, jossa Laina pesee voilaatikoita perheelle astiakaapeiksi.

Tai ei kerronta juminut, mutta hiki tuli. Kuvaus oli oikeasti aivan autuaallisen pikkutarkan elävää enkä halunnut menettää siitä sanaakaan.

Loppujen lopuksi puuskahdin, että nysse sinnep ppääsi. Ja arvelin, että pitää lukea seuraavakin Päätalo, jotta saisin tietää, mitä toisella Työväen opiston opintokerralla tapahtui! 

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi