Pia Valkonen

Äidin rakkaus

to 24.7.2014

Matin syntymäpäivä. Matti sai lahjaksi kiltiltä terveyskeskuslääkäriltä seitsemän tikkiä. Ja meiltä kotiporukoilta villasukat.

Eilen kirjoitin, että äiti lienee ollut rakastunut Puumalan Kaipaalan Ville Summaseen pitkälle 1970-luvulle asti. Mistäkö näin päättelen? Päättelen siitä, että lapsuuteni mielikuviin on jäänyt muuan vaivihkainen kohtaus, joka näyteltiin Sorjosten sukutilan Vyyhtilän tuvassa Puumalassa.

Olimme mataneet isän tulipunaisella Pikku Fiiatilla Heinolan, Lusin suoran ja Virtasalmen huoltiksen kautta Järvelästä Puumalaan kesänviettoon. Perässämme oli aina autojen letka, sillä Lahden ja Heinolan väli oli ennen mäkinen ja mutkainen. Fiiat kulki säädettyä kahdeksaakymppiä aina alamäessä, mutta ylämäessä pikku moottorin vetokyky hyytyi.

Sukutilan tuvassa on sellainen sateinen, ehkä ukkosen jälkeinen, valo. Äiti kysyy joltakulta, ehkä Liisa-tädiltä, muka vaivihkaa, ohimennen, mutta ääni hienoisesti loukkaantumisen tunteesta sekä lievästä moraalisesta paheksunnasta edelleen värähtäen: "Mitäs sille Ville Summaselle nyt kuuluu?"

Muistan, kuinka tuvan ilma muuttui hyytelöksi. Äkkiä oli vaikea hengittää ja pikku linnutkin ympäröivässä puutarhassa vaikenivat. Herkimmät peippolaiset putosivat pyörtyneinä puista.

Minulle vajaan kymmenen vanhalle pullukalle lettipäätytölle jäi nimi ikuisesti mieleen. Se Ville Summanen.

Ei kun! Siinä vaiheessa taisin olla vielä rimppakinttu. Söin koulun ruokalassa lounaaksi puolikkaan veriletun, jos tarjolla oli verilettuja. Hernekeittopäivänä sahasin herneitä neljään osaan. Kotona ei koskaan pakotettu syömään ja kerran minut oli alta kouluikäisenä viety jopa lääkärille, kun olin niin huono syömään. Lääkäri oli sanonut, että kyllä se lapsi sitten syö, kun sillä on nälkä.

Letit minulla tuona kohtalokkaana Ville Summas -päivänä kuitenkin tököttivät päästäni. Ehkä letit nousivat kauhun jäykistäminä ylös. Äiti letitti tukkani aina niin tiukkaan, että silmäni venyivät ulkonurkistaan kohti ohimoita. Pisteinä iin päälle tulivat hienot lettinauhan rusetit.

Mustikassa

Poimin tänä aamuna Marialle aamiaisjogurttimustikat Väisälän kodan takaa. Vaikka on kauhea helle, saatoin hieman juostakin metsässä. Väisälän lenkin ihanuus on se, että lenkki menee monenmuotoisten metsien läpi - eikä polkujen varrelle osu yhtään hakkuutyömaata tai muuta raiskiota.

Tyttö sai ne kello 13. Isäänsä ovat lapseni tulleet. Leonid ei kyennyt heti herättyään kuin juomaan paksua mustaa teetä. Kahden tunnin päästä mies olikin valmis syömään kokonaisen lounaan. Kummankin tytön ruokahalu lisääntyy iltaa kohden.

Anna on suurin piirtein siirtänyt ruokailemisensa yöhön. Kun Matti joskus kello 21 tienoilla tulee työmaalta tai lentämästä, kuopus kärttää häntä juoksulenkille. Tiukan lenkin jälkeen pitää keittää pastaa ja sitten loppuyö menee somessa tai Netflixissä.

Jätkät

Luulin, että en jaksa edes niitä kymmenen sekunnin intervallejani lenkillä, jotka toivoakseni joskus muuttuvat puolen minuutin juoksujaksoiksi ja sitten vaikka kahden minuutin. Luulin näin, sillä viime yön hikoilin ja valvoin Alapitkän eilisen Jätkät-näytelmän vuoksi.

Näin painajaisia siitä, että olen kesäteatterikriitikko, jonka pitää aivan väkisin sanoa jotain näytelmästä. Olavi Lyytikäisen ohjaus Simo Hämäläisen käsikirjoitukseen jätti ristiriitaisen olon. Kokeilen nyt hampurilaismallia.

Huomaa, että sekä näytelmän käsikirjoittaja että ohjaaja ovat miehiä. (Siinäpä se hampurilaismallin positiivinen alkuosuus) Näytelmä oli miltei kokonaan mies-mies-mies -hauskaa.

Jostain syystä samaistin itseni tukkijätkä Kiiskisen tylsään vaimoon, jonka täytyy alentua kylähuoran pakeille anelemaan, että tämä antaisi hatkat hänen miehelleen, jos tulee vonkaamaan tilinjuontireissullaan.

Ei no, nyt tuleekin kesken kaiken positiivista palautetta. Kohtauksessa oli ripaus naisten välistä solidaarisuutta. Se oli hienoa. Lisäksi kylähutsu, joka vuokrasi kulkumiehille piha-aittaa tai omia isovarpaanvälejään pikku tupasessaan, oli koko näytelmän täyteläisin ja ihastuttavin hahmo.

Yleiseltä Ruusulta, itselliseltä naiselta (Merja Kortelainen) olikin päässyt käsiohjelmaan repliikki: "Näin oon aatellut, että jos tästä minun ruumiista on jollehin vielä iloa, niin pitäköön hyvänään. Minulle tästä on jo enemmän vaan vaivaa ja vastusta". Eihän repliikki ole eroottisesti itsetietoisen kypsän naisen iloa rehevästä itsestään, mutta melko mutkaton ja häpeämätön kuitenkin.

Miehen kirjoittamaksi ihan jees. Edes jotain vähän naisen itsemääräämisoikeuteen viittaavaa eikä tee horatsusta yksinomaan uhria.

Pikku tuhmaa, voi miten tyhmää

Toinen kohtaus samaisen Ruusun tupasella lipsahti perverssin pedofilian puolelle. Näytelmän Jätkistä humuin Humu-Hämynen (Hannu Huusko) koettaa päästä Ruusun sisarentyttären kamariin. Marjan, nuoren tytön, esittäjä (Emmi Tynnyrinen) oli rooliinsa aivan liian nuori ja sen sijaan, että olisi nauranut, oli vähällä, että en katsomossa oksentanut.

Muutenkin keskiluokkaa naurattava pikku tuhmuudet aiheuttavat vain myötähäpeää. Jos ollaan roiseja, ollaan sitä kunnolla, kiitos. Tai sitten vivahteikkaasti ja ajatuksia herättävästi, kuten niinä parina kertana, kun olemme käyneet Vuokon kesäteatterissa Juuassa.

Sitä vain ei väsy ihmettelemästä, mikseivät ihmiset väsy nauramaan viinahuumorille. Minua eivät känniläisten toilailut ja puukonheiluttelut naurata yhtään - varsinkaan, kun tämän talon päädyn ikkunasta voi seurata jumalaisia puukkohippasia usein livenä. Joskus toivoisi, että Alapitkän teatteri pääsisi Simo Hämäläis -pakkopaidasta tai sitten Simo Hämäläinen alkaisi muuttaa kesäteatteritekstigenreään.

Jätkäkolmikosta sävykkäin oli Kiiskinen (samalla ohjaaja Olavi Lyytinen). Hän oli vain iso, hiljainen ja aggressioon taipuvainen mies, joka oli Humu-Hämysen riepoteltavissa. Oikeastaan vaikutti siltä kuin Kiiskinen olisi paljon mieluummin vienytkin rahat kotona raatavalle vaimolleen kuin pannut ne etanoihin tai uhkapeliin. Johdateltavissa oleva jättiläinen oli hyvin tyypitelty.

Saatanan savotta

Myös kohtaus, jossa Humu-Hämynen kertoo uittoyhtiön nilkille palkanmaksajalle, kenen selkänahasta - jätkien eli proletariaatin eli työläisten - yleinen ja nykyinenkin hyvinvointi loppujen lopuksi on revitty, oli hyvä. Nilkin unikohtaus, jossa kaksi neitoa kantaa ihanaa moottorisahaa, oli myös suorastaan surrealistinen ja käytti reippaasti hyväkseen teatterin magiaa.

Moottorisaha on ihana. Se ei vaadi mitään. Se ei ryyppää kottiaan eikä ole käsi ojossa vaatimassa lisää. Korkeintaan joskus sytytystulpat menevät tukkoon. Tuli mieleen Youtube-video Saatanan savotta. Siinä yksinäinen metsäkonekuski esittää huiman monologin nykymetsätyöläisen arjesta:

http://www.youtube.com/watch?v=xuywUEdkvTM

"....Saatana vaiha kaapeli, vaiha boxi, itekään eivät tiijä.... Vittu viinaa pittää juuva. On tämä saatanan työmaa...."

Näytelmän lopussa käy ilmi, että jätkät korvautuvat työmailla ensin moottorisahoilla ja sitten metsäkoneilla. Ammattiylpeyden tilalle tulee ensin työttömyys, sitten toivottomuus ja lopulta kuolema. Humu-Hämynen jäätyy kuoliaaksi metsään sahattuaan konesahalla jalkaansa, Kiiskinen kuolee luonnollisen kuoleman poliisin putkassa ja Rupuliviileke jää makaamaan kirkon taakse ojaan eikä sen jälkeen hänestä kuulla mitään.

Mukana ollut raati ehdotti Komulaisen Heidin suulla, mitä jos Jätkien ohjaus olikin liioittelu. Niin pastissi, sanoin. Jospa ohjaaja oli kerännyt näytelmään kaikki kesäteatterin hirveimmät ohjausklišeet ja lopussa paljastuu, että Jätkät on tahaton tragedia koettaessaan olla komedia.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi