Pia Valkonen

Olen nyreä Anna Kontulalle

su 13.7.2014

Näin viime viikolla unta Anna Kontulasta (erittäin vas.). Selostin hänelle jotain tavanmukaisesti yli-innoissani ja kun en muuta keksinyt jäähyväisiksi, puristin häntä ukkovarpaasta. Seuraavana aamuna muistin erään ihmisen, joka pitää Kontulan habituksesta - samalla logiikalla kuin Eija-Riitta Näkyvä Nänni Korholankin (kok.) - ja panin tälle tekstarin, kun en tiedä, missä huitelee vai hoiteleeko kotonaan unkarilaista ystäväänsä.

Hoitelee tässä kohtaa on muulla merkityksellä kuin panee. Siis hoitaa henkisesti, hyvät ystäväni, en minä aina ihan mahdoton ole.

Oli Savonlinnassa ja käynyt oopperajuhlilla. Mokoma! Kirjoitin tälle vastaukseksi, että jos olisimme naimisissa ja hän veisi minut oopperajuhlille, ihanata! Sitten mietin vähän aikaa ja jatkoin: "Veisit juhlille myös Anna Kontulan ja Eija-Riitta Korholan. En kestäisi sitä. Perutaan edellinen viesti."

Totta kai olen kateellinen Anna Kontulalle tämän aistillisista kasvoista, jotka näyttävät hyvältä telkkarissa, sekä Eija-Riitta Korholalle kauniista vartalostaan. Lisäksi Korhola melkein pussasi munkki Serafimia korvaan, kun tämä kirjoitti kirjassaan Vapaus siitä, että ... ttu Marx mitään ja ketään tekee vapaaksi.

Minua ovat aina huvittaneet ortodoksiset toverini, jotka esiintyvät niin tietäväisinä, kun mainitaan sana Marx tai Neuvostoliitto.

Anna Kontulalle nyreilen siksi, että tämä ei kirjoita niin kuin Caitlin Moran. Olette jo varmaan kyllästyksiin asti kuulleet kirjasesta nimeltä Naisena olemisen taito. Miksei Anna Kontulan Tästä äiti varoitti ole kuin Naisena olemisen taito? 

Annoin Tästä äiti varoitti -kirjasen joksikin joululahjaksi sisareni tyttärelle. Hän työskentelee Helsingin kivikovassa media- ja elokuvamaailmassa, jossa irstas kommunistitäti ei ole mainittava meriitti uralla. Eikä ainakaan se, että tulee mainituksi nimellä tämän erilaisia eritteitä tulvivassa blogissa.

Minusta kyseinen nuori nainen kaipasi jotain sellaista, joka herättäisi hänet horteen kaltaisesta pelosta. Tai sellaisesta epätoivoisesta "Minun pitää olla uskottava". On aina tehnyt mieli sanoa koko kolmilapsiselle sisaruskatraalle, että repäiskää ihokkaanne, repäiskää itsenne keskiluokasta, astukaa ulkopuolelle ja kertokaa siitä. Pilkatkaa sitä. Mutta älkää olko niin helvetin pelokkaita.

Sisaruskatraassa olisi aineksia mihin tahansa David Foster Wallacen kaltaiseen Amerikka-analyysiin - vaikkapa. (Tosin Vastenmielisten tyyppien lyhyet haastattelut oli lähinnä sekavaa päihdeplörinää.)

Nyt kun tutustuin Caitlin Moranin Naisena olemisen taitoon, tajusin, että olin valinnut siskoni tyttärelle väärän kirjan. Anna Kontula kirjoittaa kirjassaan, että uskoo burleskiin feminismiin (s. 58), mutta Caitlin Moran sen sijaan on sitä. Nyt tehtäväni on metsästää Naisena olemisen taito molemmille tyttärilleni aikuistumiskirjaksi.

Oma aikuistumiskirjani oli Erica Jongin Lennä uneksi. Tikkisen Hannele plaraa tällä hetkellä kirjahyllyään löytääkseen burleskin seksifeminismin oppaan. Lukeminen uhkaa Tikkiseltä, josta käytän vain sukunimeä, sillä se on käsite, loppua. Katastrofi on ovella ja saan hänelle klassikkopläjäyksen toimitettua vasta ensi keskiviikkona, kun ajamme Marian kanssa Kuopion Petosen ohitse.

Ihmettelin omaa vihamielisyyttäni

Kirjoitin toissapäivänä vihamielisesti Ärräpäihin, kun Tapani Kaakkuriniemi avasi hieman myöhästyneen Eino Leinon päivän keskustelun Aino Kallaksesta ja tämän avioliiton ulkopuolisesta suhteesta Eino Leinoon. Kirjoitukseni kumpusi Aino Kallaksen päiväkirjamerkinnöistä, joita hän oli raapustellut kirjahyllyni koskemattomien kirjojen osaston täytteeksi aviossaan Oskar Kallaksen kanssa.

Kun kopioin kirjoituksen blogiini, ihmettelin itsekin, miten vihamielinen siinä olin.

Tänään tajusin - kun olin lukenut Erica Jongin Viidenkympin kauhun kolmannen kerran loppuun -, mistä oli kyse. Luin otteita Aino Kallaksen avioliiton tuntemuksista kuin olisin lukenut omia päiväkirjamerkintöjäni ensimmäisestä avioliitostani.

Jeesus Kristus Perkele, kun sitä osasin minäkin olla turkasen tyhmä ja kiinnostunut ainoastaan munasarjojeni toiminnasta - muu oli yhdentekevää, huusin koko ajan itsekseni.

Niin. Ja sitten vielä tuli mitätöityä koko Aino Kallas.

Tämähän on kirjoittanut noihin aikoihin paljon yhteiskunnallisesta sorrosta uudessa kotimaassaan Virossa: "...käydessään 1903 Saarenmaalla Karjan kihlakunnassa miehensä enon lukkari Carl Allaksen luona Kallas sai kuulla vanhan lukkarin muisteluksia Viron työorjuuden ajoilta, 700-vuotisista onnettomuuksista, valloittajien epäinhimillisistä laeista ja raskaista veroista. Pian tämän jälkeen Kallas alkoi käsitellä virolaisia aiheita novelleissaan, joiden kärki oli suunnattu sortoa vastaan." (Wikipedian kertomaa)

Olen pahoillani, Aino Kallas. Olen vain niin tavattoman kärsimätön, että töräytin tuomioni muutamien rivien perusteella. Sitä paitsi Aino Kallas on nuoruuden päiväkirjoissaan oli rehellisempi kuin minä koskaan. Hän kirjoitti jo parikymppisenä, että on eroottinen ihminen, joka kyllästyy helposti.

Rakkauksiaan Aino Kallas (silloin Krohn) eritteli terävästi. Aino-neito oli jokin hiton seppeleensitoja Eetu Reinille, joka oli älykäs, hieno ja aatelinen. Rein kuitenkin pyyhkiytyi tajunnasta, kun kuvioon astui Herman. Herman oli myös älykäs ja hieno sekä arvosti Aino-neidon rehellisyyttä, mutta oli myös köyhä eikä olisi kyennyt tarjoamaan vaimolleen muuta kuin kansakoulun opettajan rouvan niukan elannon.

En vielä ole päiväkirjaa kovin pitkällä, joten en tiedä, miten Aino-neito pyristelee irti sekä Eetusta että Hermanista.

Minä olin kaksikymppisenä lähinnä hurmaantunut siitä, että yht´äkkiä saattoikin (Tampereella) valita kumppanin mielenkiintoisesta joukosta, naida jonkin aikaa ja sitten siirtää syrjään, kun on kyllästynyt. Näin ajattelin sisimmässäni, mutten uskaltanut myöntää asiaa edes päiväkirjalleni.

Oli minulla tosin Suuri Rakkaus, joka kertoi mielipiteensä hedonistisesta elämän asenteestani selkeäsanaisestei ja loppujen lopuksi siirsi minut rautatien toiselle puolelle Tamperetta. Lisäksi oli itsestäänselvää, että elanto tulee omasta työstä.

Lapsia en ajatellut koskaan edes haluavani. Eivät sopineet millään kuvioon.

Istuin aikani vessanpytyn kannella

Eilen kävimme Matin, Marian ja Pimun kanssa Limaniemessä. Ajattelin, että asetun viihtyisään kodinomaiseen asuntovaunuun vaakatasoon, luen Erica Jongin loppuun ja aloitan Kallakset Marian näpytellessä itsensä muihin sfääreihin 4G-verkon ja läppärin avulla.

Tähdet olivat asettuneet toisin. Tähdet tai asuntovaunu. Matti oli parkkeerannut asuntovaunun suttuisen peltopahasen reunaan. Vaunun takaikkunasta näkyi inha hakkuuaukea, oikealla sivulla aukeni ensin sorakasa ja takana kantokeko. Vaunun etuikkunasta näkyi ryssän vesakko ja vasemmalla sivulla oli tarkoitus seisottaa pakettiautoa.

Lisäksi asuntovaunu oli viimeksi ollut työmaakoppina ja raksapaskaa oli lattialistasta kattoon asti. Kirjakassissa minulla polttelivat Aino Kallaksen päiväkirjat ja näin jo itseni raatamassa asuntovaunusta raksamiesten jaloissa kantautunutta muraa pellolle.

Visio ei viehättänyt - ja ilmoitinkin, että suostun siivomaan asuntovaunun ainoastaan, jos Matti kiskaisee sen Limaniemen pihapiiriin siitä helvetin itikkaisen ryteikön reunalta. Matti on taiteellinen ja herkkä esteetikko, mutta joskus oikeasti niin järkyttävän sokea sille, että muutkin tahtoisivat olla.

Jos siivoan, haluan tehdä sen esteettisessä ympäristössä, jumalauta, huusin miehelleni.

Huusin myös, mikäli joudumme jäämään paarmapesän reunalle, Matti saa itse luututa koko helvetin työmaakopin sillä aikaa, kun me Marian kanssa istumme pakettiautossa, selaamme Matin tablettia ja pidämme ilmastointia päällä.

Marian läppäri ei mennyt nettiin ja vaunussa oli +40 astetta lämmintä.

Hedelmällinen riitamme keskeytyi, kun Matin Saksan-sisko soitti, että olivat tulossa. Ilmoitin, että minua vituttaa nyt niin paljon, että en jaksa sanoa edes päivää. Paukautin asuntovaunun oven kiinni ja meni istumaan vessan pytyn kannelle, jossa huomasin, että joku oli tupakoinut vaunun vessassa. Vessassa haisi pinttyneelle röökille.

Saksan sisko ja mies kävivät kuitenkin ihmettelemässä, miksi me olemme muurautuneet Marian kanssa asuntovaunuun, jossa oli 40 astetta lämmintä. Sanoin, että haluan kuristaa aviomieheni, ja me istumme täällä Marian kanssa niin kauan, kunnes joku vie meidät kotiin. Me olimme Matin kyydin varassa, sillä paku on rekisteröity kuorma-autoksi.

Matin Saksan-sisko on kuitenkin perheen huumorintajuisin. Uskon, että he ymmärsivät, mistä oli kyse.

Tänä aamuna Matti saattoi lähteä Limaniemeen hirrenvaihto ja -niittohommiin ennen kukon pieraisua. En ymmärrä, miksi hänestä ei ole innostavaa olla viikonloppuisin kotona katsomassa, kun vaimo kääntelee vanhojen kirjojensa sivuja ja ynähtelee hajamielisesti, että oikeastaan, rakas aviomies, voisit nyt tyhjentää sen astianpesukoneen ja sitten olisi kaksi pyykkikonetta tyhjennettävänä ja perunatkin voisit panna jo kiehumaan.

Olen vähän myös Cailtin Moranille nyreä - tai oikeastaan paljon!

Yhdestä asiasta olen Caitlin Moranille nyreä. Tai kahdesta, sillä jo aiemmin blogissani kerroin, miten surulliseksi tulin, kun luin julkkisrocktoimittajan tehneen abortin sen perusteella, että kolmas lapsi vain ei jotenkin sopinut tämän elämänaikatauluun. Ura olisi mennyt pilalle, jos tämä olisi ollut vielä kuvioista poissa, ja lisäksi hän ei enää vain jaksanut.

Jumaliste, huusin taas. Missä on lapsen isä? Miksi lapsen isä ei voinut jäädä hoitamaan kolmatta lasta? Missä olivat Caitlin Moranin sisarukset - heitähän oli ainakin seitsemän? No, ainakin Caitlin Moranin lempipikkusisko oli varmaan jossain kokaiinissa tai LSD:ssä, ja äiti ehkä pulloonsa hukkunut.

Tässä kohtaa kirjaa olen samoilla linjoilla, kun kirjan minulle lainannut pastori-Raija. Tämä tekstaroi, että on koti-isien tai -äitien kannalla. Toisaalta julkkis- ja rocktoimittajapariskunnalla olisi varmaan niin paljon varaa, että olisivat palkanneet baby sitterin niin kuin Erica Jong teki, kun jäi yksinhuoltajaksi.

Elämä on pyhä, mielestäni, ja se alkaa hedelmöityksestä. Eutanasiakin on minusta väärin. Ihminen - ei edes äiti vastoin tahtoaan - saa ryhtyä Jumalaksi. Mutta tämänhän jo sanoinkin muutama merkintä sitten.

Naisena olemisen taito oli kuitenkin kertomaa luokkaretkestä. Toisin kuin ruotsinsuomalaisen köyhyyden kuvaaja Sirpa Alakoski, Caitlin Moran ei tuntunut huomaavan tai tunnustavan sitä. Caitlin Moran on nousukas. Hän on työntynyt esiin brittiläisen alaluokan saastaisista lähiöistä.

Caitlin Moran on hienoissa piireissä chav, huonosti käyttäytyvä työväenluokkainen nainen, mutta siinä kaikki.

Kuvaa lapsiköyhyyttään - sitä, että nukkui isoäitivainaalta jääneessä sängyssä, tämän vanhalla patjalla ja hituiseksi kuluneessa yöpaidassa. Äidiltä, joka pyki uuden lapsen vähintään joka toinen vuosi, oli jäänyt pieneksi alushousut, joiden kuminauhasta varsinainen alkkarikangas oli osin jo irronnut.

Moranin lapsuusajankuvaukset olivat aivan joskus hervottomia, joskus herkullisia ja joskus riipaisevan koskettavia - siinä missä Sirpa Alakoskella pääasiassa ahdistavan masentavia, mutta silti - Moranin kirja oli luokkatiedoton.

Moran arvostelee jet set-, media- ja rockmaailman merkkipukeutumiskoodeja, mutta sitten päästelee seuraavan kaltaisia aivopieruja perustellakseen aborttia: "...Onnettomista ja ei-halutuista lapsista kasvaa juuri niitä vihaisia aikuisia, jotka ovat aiheuttaneet suurimmat surut ihmiskunnalle..." (Caitlin Moran Naisena olemisen taito s. 298)

Tässä kohtaa ajattelin, että nojaa, onhan yleistys. Sitten tulee varsinainen pommi. Köyhät ovat syypäitä köyhyytensä, sillä synnyttävät lisää köyhiä, jotka tekevät köyhien asuinalueesta vihamielisen viidakon.

Uskomatonta paskaa tämä: "...Heidän (ts. ei-toivottujen lapsien) vuokseen köyhien asuinalueet ovat kuin viidakkoja; kadut ovat vaarallisia; ihmissuhteet väkivaltaisia." (Caitlin Moran Naisena olemisen taito s. 298)

Kuopion työvoimapiirin omnipotentti naisjuristi varjostaa nuoruuttani

Caitlin Moranin ajatus on, että köyhät eivät saisi synnyttää ei-toivottuja lapsiaan alunperinkään. Ikään kuin kaikki köyhien lapset olisivat automaattisesti ei-toivottuja.

Näin Naisena olemisen taitoa lukiessani taas sieluni silmin Kuopion läänin työvoimapiirin palkkaturvan määräaikaisen juristin, joka Suomen pahimpana työttömyysvuonna 1993 julisti meille muille työvoimapiirin virkamiehille (minäkin olin työvoimapiirin määräaikainen virkamies), että köyhiltä äideiltä pitäisi ottaa lapsenteko-oikeus pois.

Nauta oli ollut juuri opiskelemassa Amerikoissa, piti Kuopiossa morsiuspukuliikettä, näytti mitäänsanomattomalta hiirulaiselta harmaine näppylänaamoineen, oli saanut hyvän koulutuksen, tuli valtion palkkalistoille, kun morsiuspukuliikkeen bisnekset menivät lamassa huonnosti - ja julisti: "Sellaisilta naisilta, jotka eivät pysty elättämään lapsiaan, pitäisi ottaa lapsenteko-oikeus pois!"

Nuppi vain tutisi palkkaturvan määräaikaisella juristilla - varsinainen juristi Sinikka Kosonen oli vuorotteluvapaalla ja teki jotain taideprojektiaan - raivosta, kun ajatteli niitä kaikkia työttömiä lähiöiden prolemuruja, jotka pötkäyttelevät pennun toisensa jälkeen hänen verovaroistaan maksettavaksi.

Olin ällikällä lyöty. En tiennyt, että sellaisia idiootteja edes oli olemassa. Enkä tajunnut siinä heti huomauttaa, että myös hänen korkea palkkansa, kun tyhjänpäiväinen ja tyhjäpäinen amerikkalaislähtöinen morsiuspukubisnes meni huonosti, maksetaan verovaroista.

Kerron tämän tapauksen täällä aina uudestaan ja uudestaan, sillä en pääse lausahduksen kuristavasta tunteesta eroon. Nuoren näppylänaamaisen naisjuristihiirulaisen lausahdus oli ehkä kuitenkin käänteentekevä. Aloin herätä yhteiskunnallisesti.

Maria haluaa herätä. Pitää mennä pesemään tyttö ja tyhjentämään pyykinpesukone. Jatkan myöhemmin.

Kirjat, jotka pelastavat lapsien ja naisten henkiä

Erica Jong (Erika Mann) halusi alun perin vakavasti otettavaksi runoilijaksi ja kirjallisuustutkijaksi. Sen sijaan hän herätti kokonaisia ikäluokkia nuoria naisia seksuaaliksi olennoiksi kirjallaan Lennä, uneksi! Kirja leimasi Jongin uraa ja vaikka se toi hänelle kuuluisuutta sekä varmasti myös dollareita, se toi jonkinlaisen särön kirjailijan psyykeen.

Tosin ei voi olla varma, että ilman naisseksikirjailijan mainetta Jong ei olisi alkoholisoitunut ja ollut myös elämässään lääkkeiden väärinkäyttäjä. Olisihan hän voinut vajota yhtä alas maineettomana ja köyhänä eikä kukaan olisi maailmalla tiennyt hänen riippuvuuksistaan.

Olen lukenut Jongia epämääräisessä järjestyksessä enkä vieläkään ole varma, olenko vieläkään lukenut kaikki suomennetut.

Sen kuitenkin muistan, että kuumana Puumalan-kesänä 1999, kun odotin Annaa, Maria kirkui illat, isä dementoitui, Leonid yritti selviytyä psykoosistaan päivät peltotöissä ja illat ongella, luin Jongin Syvästi kaivaten. Syvästi kaivaten piti minut henkiseseti hengissä.

Kirjassa Sarah Solomon, Venäjän juutalainen, pakenee pokromeja Yhdysvaltoihin. En muista, oliko se Sarah vai joku muu nainen, joka piilottelee lapsensa kanssa ladossa (miksi minulla on sellainen olo, että lato oli Ukrainassa?) ja jotta lapsi ei kitisisi ja paljastaisi piilossa olijoita vainoajilta, äiti tukahduttaa lapsensa vahingossa hengiltä.

Vähän saman tyylin tarina kuin Amerikan kiinalaisen kirjailijan teoksessa kiinalaisista äideistä; kirjoittajaa en muista enkä kirjailijaa; olisiko ollut Amy Tan ja Ilon ja Onnen tarinat? Siinä kiinalaisäiti pakenee pienten kaksosien kanssa (meneillään oli jokin sota) ja joutuu jättämään nämä tien risteykseen, jotta edes olisi pelastanut oman henkensä.

Äiti ei voinut muuta kuin luottaa, että joku löytää lapset. Joku itse asiassa löysikin!

Ajattelin, että jos nämä äidit ovat selviytyneet tällaisesta hengissä, miten en minä selviytyisi yhdestä spiirattavasta keskosvauvasta, tämän dementoituvasta isoisästä sekä seonneesta isästään. Kyllähän minä itkin väsymystäni ja kerran muistan karanneeni hullun kiilto silmissäni metsään ulvomaan.

Jossain sisimmässäni minua nauratti, kun molemmat miehet, jotka olivat juuri minun raskaimmalla hetkelläni heittäytyneet hoivattaviksi - juuri kun olisin heidän tukeaan kaivannut - jäivät ällistyneenä talon pihalle toljottamaan. Maria kirkui jossain kopassa. Miro, pystykorva, juoksi perässäni jonkin matkaa.

Aloin samalla tajuta, että Erica Jong on syvempi kirjailija kuin siihen asti olin älynnyt edes ymmärtää.

Juutalainen narttu, joka ymmärtää luokka-asian - ihanata

Jongin Viidenkympin kauhun olen lukenut kolmisen kertaa. Nyt vasta ehkä oikean ikäisenä - kohta 49-vuotiaana. Hauskaa oli seurata kirjan reunamerkintöjä, joita oli tehnyt Salosen Marita ja Rantalan Teija. Teija Rantala oli samaan aikaan toimittajatutkinnossa, mutta en tuntenut häntä juurikaan.

Ihmeellistä. Meistä kaikista toimittajatutkinnon tytöistä juuri hyperpidättyväisen oloisella Teija Rantalalla on lapsia - sekä minulla, joka olin täysin tyhjäpäinen ja itsekäs rämäpää. Tai en minä ihan tyhjänä päätäni pitänyt. Täytin pääni erilaisilla peniksillä. Maritalla ei ole biologisia lapsia eikä Partasen Oililla (nyk. Orispää).

Paajasen Sallalla oli jo opiskeluaikaan, mutta tämä pakersi kaksi ensimmäistään Mikko Honkalan kanssa varmaankin superimagosyistä.

Viime lukemalla vuonna 2007 pohdin omissa reunamerkinnöissäni pääasiassa Mattia. Suurin hurmos suhteessa oli jo ohi ja muistaakseni munasarjani solmitut; sisätautilääkäri sanoi, että joko raskaus tai aivoinfarkti. Vaikka sterilisaatiota tekevä lääkäri oli sitä mieltä, että sisätautilääkäri ei näitä lisääntymisasioita päätä, valitsin varmaan päälle.

Olin samaa mieltä sisätautilääkärin kanssa, että Maria ja Anna, jotka olivat vasta alakouluikäisiä, tarvitsevat äitiä, joka ei ole täysin vihannes vielä.

Viimeisimmällä lukukerralla merkitsin huomioitani siitä, kuinka luokkatietoinen Erica Jong on. Toki hän tokaisee - ironiseen sävyyn -, että Amerikassahan ei mitään yhteiskuntaluokkia tunnusteta, mutta samaan hengenvetoon kertoo lapsuudestaan, jossa juutalainen sukunimi antoi tietyn säväyksen.

Ettei ole WASP. Valkoinen, anglo-saksista perua ja protestantti.

Erica Jong kirjoittaa siitä, kuinka hän kirjoittaa itselleen luokan. Jong tarkoittaa tällä feminismiään. Että nainen kirjoittaa itselleen yhteiskuntaluokan.

Jong on esiluokkatietoinen feministi. Parasta tekstitavaraa tulisi yhdistelmällä, joka olisi irstauteen asti suora ja huonotapainen sekä herkullisen härski, kuten britti-chav Caitlin Moran, yhteiskuntatieteilijän erittelevä kuin ruotsinsuomalainen Sirpa Alakoski sekä syvän kaunokirjallisen myyttis-luokkatietoinen kuin jenkkijutsku Erica Jong.

Avasin nyt Anna Kontulan Tästä äiti varoitti satunnaisesta kohdasta. Pitääkö minun ottaa pamfletti uudelleenluettavaksi ja ruoanlaittoluettavaksi, sillä tämähän on lupaavaa: "...Feministin univormu on samalla tapaa säädelty kuin sotilaan tai virkamiehen. Minä olen siihen liian koreileva, vulgääri ja miehenkipeä, yksinkertaisesti liian porno feministiksi." (s. 59)

Matti tuli Limaniemestä intoa puhkuen. Hirret ovat nyt aitan alla ja enää olisi ikkunoiden asennus (sekä niittyjen niitto sekä haravointi, siitä en hänelle raaskinut huomauttaa.) Mies meni kauppaan ostamaan uusia perunoita. Syömme tänään eiliseksi varatut makkarat ja juuston kera uunissa valmistettuna. Matti valmistaa keitetyt uudet perunat sekä uunimakkaran. Minä salaatin, sillä pilkkoessa pystyy lukemaan.

Olen tänään sentään pessyt kohta neljä koneellista pyykkiä ja tyhjentänyt astianpesukoneen, herättänyt Marian, pessyt tytön ja pukenut. Erica Jong kertoi, että hänen kirjansa ovat synnyttämättömät lapsensa ja ainakin kymmenen tuhatta sijaamatonta vuodetta ja tekemätöntä ateriaa.

Jos en olisi kirjoittanut tätä merkintää, olisin vain ulissut kotona sitä, miksi mies haluaa omiin harrastuksiinsa ja minun pitää hyytyä kotona kotihommien valuessa päälleni kuin räkä. En minä mikään uljas ja työtäpelkäämätön työläisnainen ole, mutta eipä kanssani aika ainakaan pitkäksi tule. Koskaan ei tiedä, mistä asiasta saa minun aviomiehenäni kaulimesta päähänsä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi