Pia Valkonen

Isän kanssa 11:nnessä divisioonassa

ti 22.7.2014

Eilen kopioin tänne nopeasti kirjoitusvirheineen kaikkineen viestini Ärräpäät-sähköpostilistalle. Sähköpostilista pitää minut elossa. Tosin kesällä siellä on hiljaista, kun listan isä Stranius matkailee, poimii sieniä tai marjastaa. Lista on myös terapeuttinen. Eilen nimittäin toveri Matti Tohkan älypuhelin oli napannut ihan itsekseen puhelinnumeroni facebookista ja soitti minulle.

Tänään listalla kuulin, että ääneni oli hyvin viehättävä. Nauratti - viehättävä tosiaan - sillä luulin, että minulle soittaa oma Matti alakerrasta. Alakerrassa oli nimittäin juuri menossa jokakesäinen lentopallokeskustelu kuopuksen kanssa: "En lähden pelaamaan sarjaan, sillä XX, XX ja XX:kään eivät lähde enkä mene tänä iltana harkkoihin, sillä haluan ennemmin maalata tämän talon."

Minulla oli puhelin auki ja Nokian Matin ääni tuli jotenkin outona kaikuna sekä vasempaan korvaani, jossa oli mummopuhelimeni ja oikeaan korvaani alakerrasta. Olin juuri kiekaisemassa alakertaan hirvittävimmällä natsiäänellä, että EI MITÄÄN SELITYKSIÄ; HARKKOIHIN SIITÄ! Etkä Matti anna sille lupaa lintsata." Mutta sain nielaistua hirvittävät uhkaukseni, sillä Nokian Matti kakaisi vasempaan korvaani, kuka puhelimessa oikeasti on.

Ääneni on viehättävä. Älkää naurako siellä, vaikka itseänikin naurattaa.

Pidän listaa turvallisena. Voin olla siellä oma itseni sekä tarvittaessa ottaa erilaisia kaunokirjallisia rooleja.

Ärräpäät ovat itseään kirjoittava draama. Siellä on rakastuttu, ihastuttu, erottu, riidelty ja lista on jätetty sekä sinne on tultu vaivihkaa takaisin. En tiennyt, että sellaisia ihmisiä on. En muuten tiennyt ennen listaa, että jossain on täyspäisiä SKP-läisiä. Lisäksi erittäin eläviä.

Putin paikka

Eilen kerroin Ärräpäille, että olin käynyt erään hylätyn pientilan melkein kaatuneesta aitasta pöllimässä länkien puolikkaan, vanhan likööripullon, kauniita mikstuurapulloja Lahden ensimmäisestä apteekista varmaan joltain 1960-luvulta, hirvensarviöljypullon sekä Pellervo-lehden vuodelta 1973.

Muistoesineeni ovat edelleen Volkkarin takapenkin jalkatilassa, sillä ne pitäisi pestä. Odotan inspiraatiota.

Arvelen, että längenpuolikas saattaisi kuulua työhevoselle nimeltä Puti. Se eli ja teki työtä Hollolan pitäjän Tennilän kylässä Heinäsuolla. Puti oli hoitohevoseni. 1970-luvun Etelä-Hämeessä hoitohevosen sai sillä tavalla, että hevosenhoidosta kiinnostunut pikkutyttö käveli tai pyöräili hevosen kavion jälkien perässä talliin, jossa hevonen asui.

Minä olin pyöräillyt Tennilän asemalle naapurimme Salosen Riston veljen (olikohan se Hannu?) paikan ohitse. Tieltä lähti pienempi tie metsän läpi jonnekin ja tiellä oli lupaavasti kavion jälkiä. Aloin seurata niitä, sillä olin juuri lukenut Sudenpentujen käsikirjan ja innostunut eläinten jäljistä.

Tunnistin oppaan perusteella ainakin hevosen ja jäniksen jäljet.

Tie kiemurteli, nousi ja laski ihanan vanhan metsän läpi, kunnes tuli niittyaukealle. Aukean takana etuvasemmalla oli pieni talo. Tai oikeastaan edessä oli harmaa aitta ja vähän taaempana harmaa, lähes päällekaatuva mökki. Oikealla pihapiirissä oli jokin määrittämätön tai vaikeasti määritettävissä oleva ulkorakennus, mäkipahasen alarintuuksessa ikään kuin navetta-talli.

Kävelin tomerasti harmaan mökin ovelle. En muista, oliko sokkelittomassa mökissä edes porstuaa tai eteistä. Ehkä oli. Muistikuvani mukaan tulin oven avattuani suoraan tupaan. Tuvasta lähti yksi ovi kamariin. Jossain puusängyn pohjalla körmyili punakkanaamainen, mustatukkainen mies. Arvelin, että tämä oli sairas.

Puhuttelin talon emäntää. Hän oli laiha, työn kovettama. Nenä työntyi kuopalla olevista poskista ulos kuin noita-akalla. Vanha emäntä oli pelottava ja minun kävi sääliksi tämän miestä. Emäntä oli selvästi vanhempi mustatukkaista punakkanaamaista aviomiestään. Hän oli ainakin kahden vuosisadan ikäinen, ehkä jopa viiden sadan vuoden. (Voi minua tyhmää pientä tyttöä.)

Jossain taustalla oli talon aikuinen tytär. Hänestä loin välittömästi mielikuvan. Vanhapiika, mikä vanhapiika. Peräkamarin tyttö, joka ei koskaan pääse naimisiin, kun on niin ruma.

Ei hän ruma ollut, vaan yhtä työn kovettama ja karu kuin äitinsä, tajuan nyt.

Jompikumpi talon naisista vei minut talliin, jossa oli takkuinen työhevonen, Puti. Päättelin, että etelähämäläisellä nälkätilalla hevonen tarvitsee ainakin harjan, suan ja kaviokoukun lahjana hoitajaltaan. Aloin pikku hiljaa kerätä varusteita, sillä ne olivat kalliita. Vein Putille varusteet itse koulussa ompelemassani oranssissa kassissa.

Minäkin olen elämässäni jotain ommellut. Tosin pakon edessä ja käsityönopettajan pidellessä veistä kurkullani.

Kävin harjaamassa, paijaamassa, taputtelemassa, silittelemässä ja hellimässä Putia. Puti oli oudon violetin ruskea suomenheppa, jolla harja oli sellainen ruskeanvaalea. Puti näytti kesäisinkin siltä, että varustautuu elämään pihattotallissa pakkasella. Raahasin viikonloppuisin hevosenhoitomatkoille myös talonväen lapset: Multamäen Minnin (Mirjan) ja Maarin (Eila Maaritin). Pakotin heitä tekemään muitakin asioita ehkä vastoin tahtoaan.

Olin esimerkiksi naistenlehden päätoimittaja ja teimme kirjoittaen sekä piirtäen lehteä johdollani. Minni ja Maari Helsingin Munkkiniemestä olivat Vuorimaalla kuin Peppi Pitkätossun Tommi ja Annika. Hieman olivat henkisiä panttivankejani, mutta toivottavasti lapsuus kanssani oli edes mielenkiintoista eikä kauhean traumaattista - toivoakseni.

Saimme välillä ratsastaakin Putilla. Vaikka harrastin ratsastamista Messilässä, ei ratsastus ollut minulle lainkaan pääasia. Päinvastoin. Olisin vaihtanut ratsastustunnit mielihyvin oitis siihen, että minulla olisi ollut Messilässä oma hoitohevonen.

Hevosen hoitaminen oli ihanaa. Ratsastamista kömpelönä, vähän pullukkana ja hirvittävän likinäköisenä oikeastaan jopa pelkäsin. Estetunneista näin painajaisia ja melkein oksentelin jännityksestä ennen niitä.

Mutta Putin löytämisen jälkeen sain toteuttaa hevoshoivan tarvetta. Kävin minä jossain vaiheessa harjaamassa Marjatta ja Risto Salosen lehmiä, muttei se ollut sama asia.

Puti tuli vuosien myötä kovin vanhaksi. Jossain vaiheessa taloon oli tullut uusi työhevonen, itsetietoinen liinaharja, joka ei lapsista juuri piitannut. Koska liinakko tuntui hoitotoimista lähinnä ärtyneeltä, vetäydyin hevoshoitopuuhista. Voi olla, että olin kaikin puolin jo kasvanut hevosvaiheesta ohi ja aloin juosta hevosten sijaan poikien perässä.

Myöhemmin olen miettinyt, mitä Heinäsuon pientilallisten elämä oikein oli. Kovaa työtä ainakin. Työhevonen teki oikeata työtä, sillä talossa ei ollut sen enempää autoa kuin traktoriakaan. Jostain kuulin, että talon vanhapiikatytär oli mennyt naimisiin jonkun saman kylän tilallisen kanssa.

Muutettuaan Puumalaan (ja pakotettuaan äidinkin muuttamaan mukana, vaikkei äiti oikeastaan tainnut haluta takaisin) isä hankki itselleen kirjan, jossa oli listattu kaikki 11:nnen divisioonan sotilaat jatkosodasta. Koska olen piinallisen kiinnostunut ihmisistä, luin oikeasti kirjaa. Silmäni osui tutun näköiseen mustatukkaiseen, vähän pelottavan oloiseen sotilaaseen.

Isän kanssa samassa divisioonassa Kannaksella oli Heinäsuon nälkätilan isäntä. Hän oli isää kaksi vuotta vanhempi, syntynyt kapinavuonna 1918. Ilmeisesti mieheltä oli mennyt mielenterveys rintamalla, sillä hevosenhoitopaikan aitasta löytyi komea valikoima erilaisia viinaspulloja.

Mökin akan kovettunut olemus sai uusia piirteitä. Eikä hänen miehensä mikään sairas parka ollut. Juoppouttaan punakka vain. Nyt mökin ympärillä olevat pellot ovat viljelyksessä. Ehkä talon tyttären lapset viljelevät niitä tai ne ovat vuokralla. Pääasia, että vilja kasvaa.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi