Haluan Neuvostoliiton takaisin

Miten tämä nyt Erkko Koskelan 80-vuotispäiviin liittyy?
Voi vanha Venäjä-jengi, miten on ikävä.

ke 4.6.2014

Tässä on sitten merkintää sunnuntaihin asti luettavaksi. Huomenna vien Marian Iisalmeen uimaan, perjantaina Pielavedelle ratsastusterapiaan ja lauantaina kuuntelen Lapinlahden työväentalolla tietokirjailija Unto Kiiskistä.

Merkintä alkaa tästä:

Olen Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemassa jo loppusuoralla. Alun Puola-jaksot luin hajamielisesti, vaikka meitä Pulkkisen kanssa täällä Lapinlahdella yhdisti se, että todennäköisesti olimme ainoat täkäläiset, jotka olivat käyneet katolisen isä Jerzy Popiełuszkon kotikirkossa.

Isä Jerzy Popiełuszko toimi solidaarisuusliikkeessä ja murhattiin vuonna 1984. Vielä vuonna 1988 hänen kotikirkossaan oli väentungos ja kukkatulva. Muisti on outo kapine. Minun piti soittamani vuoden 1988 matkakumppanilleni, joka samalla oli elämäni ensimmäinen elämäni rakkaus (kuuletteko taustalla nyt Satuhäät-sarjan tunnarin; Matti on elämäni viimeinen elämäni rakkaus, Leonid toisiksi viimeinen, ollos iäti muistettu...), olimmeko tosissaan siellä vai oliko vain Partasen Oili (nyk. Orispää).

Tampereen yliopiston toimittajaopiskelijoilla oli yhteiset muistot. Muistan, kuinka monta kertaa keskustelin jostakin vaikeasta taide-elokuvasta; en ole sitä nähnyt, mutta Oili/pikku Juha kyllä on - ja se on melkein sama asia. (Tähän kohtaan hieman Aulis Sallisen Punaista viivaa; onko Jumalalla parta? Keisarilla on - ja se on melkein sama asia.)

Ennen Neuvostoliiton hajoamisen vuotta matkustimme ristiin rastiin Puolaa, Tsekkoslovakiaa ja Unkaria. Muistan vieläkin Unkarin pikku rautatieasemien junankuulutusäänen. Se oli sellainen vieno kilinä, kiltti ja pyysi junaan lähtijöiden huomiota jotenkin hellävaraisesti.

Luin silloin Puolasta kaiken, minkä suomeksi irti sain. Minusta Pulkkinen pääsee Romaanihenkilön kuolemassa vauhtiin vasta ekologisen osuuden alettua.

Sahara leviää
45 kilometriä vuodessa

Pulkkinen kirjoittaa aavikoitumisesta ja kehitysavusta - siitä, kuinka suomalaiset kehitysapuihmiset ryhtyivät innolla tilaamaan Suomesta Afrikkaan tehokkaita liesiä; ruoan teko nuotiolla kun oli tehotonta. Kun piisit sitten saapuivat kehitysapukohteeseen, ne jäivät pölyttymään, sillä liedestä ei tullut ympäristöön hyttysiä torjuvaa savua eikä sen ääreen ollut mukava iltaisin kokoontua.

Maaseudun Tulevaisuuden kolumnisti Seppo Vuokko on esittänyt monia vaihtoehtoja sille, kuinka ilman kosteutta saataisiin tiivistymään ja sateita syntymään. Sahara näivettyi autiomaaksi noin 3 700 vuotta sitten. Syytä ei tarkkaan tiedetä. Aavikoituminen seuraa ilmastollisia häiriöitä, liiallista karjan laiduntamista ja maata kuluttavaa viljelykulttuuria.

Aavikko leviää Afrikassa kuulema 45 kilometriä vuodessa etelään. Toisaalta Sahelin alueella, joka on Saharan ja Keski-Afrikan savannialueen välinen kaistale, näyttääkin siltä, että tilanne ei olekaan aivan toivoton. Viljelymenetelmät ovat kehittyneet niin, että alue vihertääkin yllättävästi.

Näin vastaa Helsingin kirjaston tietopalvelu Sahelin sateista ja uusista viljelytekniikoista: 

"Perinteisestä vuoroviljelystä on nimittäin osittain siirrytty kuopsuttamaan peltosaroja, jotka on reunustettu maan muotoja myötäilevillä kiviesteillä tai maavalleilla. Näin sadevesi jää lillumaan saroille ja imeytyy maahan sen sijaan, että kastelisi vain pinnan ja valuisi ojiin – ja veisi multaakin mukanaan. Vallit pitävät eroosiota kurissa estämällä myös tuulen kuluttavia vaikutuksia. Kun valleille istutetaan pensaita, saa karjakin apetta. Vallituksista ja satojen parantumisesta on kenties lähtenyt kierimään suotuisa kehä, jossa polttopuita, rehua ja ravintoa on paremmin saatavissa – ilman, että maata tarvitsisi kuluttaa loppuun." http://www.kysy.fi/kysymys/sahara-autiomaan-syntymilloin-viimeksii-sahara-ollut-viherioivaa-viljavaa

Jahah, ja Maria tahtoo herätä. Tätä menoa en pääse otsikkooni tällä viikollakaan, sillä tahdon kirjoittaa vielä siitä, kuinka Matti Pulkkinen kärsii läpi koko Romaanihenkilön kuoleman siitä, että kuuluu maaseudun liikaväestöön. Kirjailija ilmeisesti aloitti potemisen jo Ja pesäpuu itki -esikoisessaan, johon Romaanihenkilön kuolema viittaa.

Romaanihenkilö, joka kuoli, olikin Nurmeksen Pökkelön kylän Kalle. Kallen haluan tavata Ja pesäpuu itki -romaanissa, jota kävin eilen etsimässä Lapinlahden kirjastosta. Jatkan, kun Marian aamutoimet tehty.

Naisen rikkonainen arki -
vittu kunnon palkkaa tästä pitäisi saada! 

Eilen kävin ostamassa Merjuskasta oikean vastaleivotun ruisleivän. Tuli sellainen mielj´teko, olisi Matti sanonut. Ruokaväylästä hankin itselleni vielä Anna-Leena Härkösen Laskevan neitsyen, koska lähetin omani Tikkisen Hannelelle. Kolumnit oli julkaistu Anna-lehdessä.

Laskevasta neitsyestä jäi lukematta kolumni Hikka kapakassa.

Ajattelin, etteivät minua kiinnostaa porvarisrouvat kapakassa hikottelemassa. Mutta kolumni jäi vaivaamaan. Hikkakolumni oli hauska, sillä se kertoi, kuinka isotissisen blondin hikottelu katkaisi kirjailijan kaverin kahdeksan kuukauden selibaatin. Hannelekin oli pitänyt Härkösistä. On kuulema sopivan itseironinen ja tekee teräviä havaintoja. Ei uskoisi kokoomuksen Nykypäivä-kolumnistista.

Ruokaväylässä vilkaisin kelloani ja ajattelin, että vielä ehdin kipaisemaan kirjastoon, jonka Aniarassa on Petri Väisänen, Heikki Ahosen, Taina Tikkasen ja Helena Valkosen näyttely. Jahah, ja Maria haluaa pois seisontatelineestä. Menen nostamaan tytön pyörätuoliin ja jatkan sen jälkeen hieman firman tilinpäätöksen valmistelua.

Sitten palaan tänne ja koetan tämän vuorokauden puolella päästä merkintäni otsikkoon.

No niin. Nyt on tyttö kytketty tietokoneeseen ja aamiainen on nenän alla. Kodinhoitohuoneessa on pyörivät toiset pyykkikoneelliset ja tilikansio on avattu oikeasta kohdasta. Survon nyt hetkisen kuitteja siihen. Kuvaan arkeani näin yksityiskohtaisesti sen vuoksi, että unelmanani on joskus tehdä jotain k...e...s...k...e...y...t...y...k...s...e...t...t...ä  ja rauhallisesti.

Kuvataiteilija Cia Kiiskinen (nyk. Carlsson) on kuvannut tätä kirjassaan Äitiyspakkaus. Kiiskinen (s. 1966) on saanut ensimmäisen lapsensa suurin piirtein samoihin aikoihin kuin minä. Emme kumpikaan olleet mitään "nuoria äitejä". Nukkumattomuus on yli kolmikymppiselle pahempi asia kuin parikymppiselle.

Muistan kirjasta ainoastaan sen, että lapsen runoilijaisä on jättänyt kuvataiteilijapuolisonsa suurin piirtein heitteille yhteistuumin tehdyn vauvan kanssa, ja kuvataiteilijaäiti pohti, tuleeko lapsen ensimmäiseksi sanaksi: "Voi passsssska...." kun lapsi keskeytti äidin työt ja äiti kirosi.

Eilen koetin survoa mahdollisimman paljon kodin ulkopuolella tehtäviä asioita, kun Marian avustaja oli käytettävissä. Siksi en ehtinyt kirjastossa kuin hyllykohtaan Matti Pulkkinen todetakseni, että Ja pesäpuu itki ei ole paikalla ja todetakseni, että Aniaran näyttelyn katsomiseen tarvitsen kunnolla aikaa.

Samalla selvitin puhelimessa Kaisa Korhoselle, vasemmistopiirin varapuheenjohtajalle, miksi mielestäni piirin ei tulisi asettaa ehdolle nuorta omaan omnipotenssiinsa ihastunutta Toni Mäkistä. Mielestäni jo se, että myös isää tarvittaisiin pienen lapsen kanssa, on riittävä peruste.

Tilit kasattu ja laskutusnumerot
saatettu ajan tasalle

Ei ole todellista! Miten voin tehdä tämän saman virheen joka jumalan kesäkuun alussa? Firman tilikausi vaihtuu toukokuun lopussa ja pitkin kesäkuun alkua kirjoittelen laskuja edelliselle tilikaudelle. Nyt on taas pärekori pullollaan revittyjä laskuja, mutta tilikansio on nyt jotakuinkin valmis lähtemään kirjanpitäjän kautta tilintarkastajalle.

Pitää etsiä iso pyykkikori ja nostella siihen alkutilikauden kansiot mukaan. Laskujen määrän perusteella osakeyhtiön tilikausi oli nyt toisiksi huonoin. Arvelen kuitenkin, että tilikautena, jolloin laskuja lähetettiin vieläkin vähemmän, laskut olivat isompia. Tämä tilikausi lienee historiamme tappiollisin.

Ei auta kuin yrittää. Eihän meillä muuta työpaikkaa ole kuin tämä. Jahah, ja taas kirjoitus keskeytyy. Anna, pullanpaistaja, lähtee kauppaan ja jonkun pitää ottaa pullat pois uunista. Minäpä könyän täältä koneen äärestä nostamaan pullapellin uunista.

Maaseudun liikaväestö
ja koko uusliberaali-Suomen

Koko Romaanihenkilön kuolema pyörii oikeastaan yhden asian ympärillä: liiallisen väestönkasvun. Kirjailija Matti Pulkkinen, Pentti Linkolan perheystävä ja hengenheimolainen, kuvaa romaanissaan ideologisen isähahmonsa parahdusta, kun Pulkkinen kertoi suomalaisen Annin perustamasta kuurojen koulusta Tansaniassa.

Linkola oli kirjoittanut Biafran nälänhädästä: "Meidän pitää ja me voimme kovettaa mielemme kuullessamme Biafran lasten nälkäkuolemasta: heidän karsiutumisensa on välttämättömyys, eloon jääminen yhä syvenevän ja auttamattoman katastrofin aihe."

Pulkkinen kertoi, kuinka tansanialaiset kuurot lapset tulivat Annin kouluun melkein eläimen tasolla, kävivät kotona omissa ryysyissään - eivät koulun antamissa hyvissä vaatteissa, jotta vanhemmat eivät varastaisi niitä lastensa yltä, ja oppivat kommunikoimaan.

Linkola käänsi kasvonsa syrjään ja älähti: "Ei pidä mennä katsomaan! Ei pidä mennä katsomaan!"

Kirjailija Pulkkinen olisi halunnut jatkaa maanviljelijänä kotitilallaan Nurmeksen Riihivaarassa. Äiti kuitenkin pakotti hänet Joensuuhun lyseoon sekä Helsinkiin yliopistoon. Pulkkinen kirjoittautui lukemaan venäjän kieltä ja kotimaista kirjallisuutta.

Tilalla jatkoi veli. Kävimme edellisenä kesänä ennen kirjailijan kuolemaa Nurmeksessa, mutta Pulkkinen ei halunnut nähdä kotikyläänsä. Hän sanoi, että siellä ei ole hänelle enää mitään. Sen sijaan kävimme tanssilavalla, johon liittyi Pulkkisen ja tämän vaimon Vuokko Rissasen yhteisiä muistoja.

Koko elämänsä ajan Pulkkinen piti itseään maaseudun liikaväestönä.

Jaan tunteen. Koska olen ottanut paperit pois yliopistosta vuonna 1992, pahimman lamavuoden alla, olen koko aikuisikäni tuntenut itseni uusliberaali-Suomen liikaväestöksi. Minulla on laatikollinen työhakemuksia, joita tein 1990-luvun alussa, tai pikemminkin vastauksia siitä, että hakijoita on liikaa, valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun.

En kuitenkaan suostu nielemään masennus- tai unilääkkeitä. En halua mädättää itseäni, sillä Suomen muuttuminen uusliberaali-Suomeksi, jossa vain huippuyksilöt kelpaavat, ei ole minun ideani.

Pulkkinen
ja Neuvostoliitto

Olen vihainen siitä, että Matti Pulkkinen kirjoittaa Romaanihenkilön kuolemassa Neuvostoliitosta kuin reaganilainen. Ikään kuin Neukkula olisi ollut yksiselitteisesti pahan valtakunta. En kysynyt, kävikö Pulkkinen joskus Neuvostoliitossa. Dostojevskinsa hän tunsi, mutta ei esimerkiksi Eduard Uspenskia.

Myönnettäköön, että esimerkiksi Esko Seppäsen omaelämäkerrallisissa kirjoissa hypin yli kotineukkuosuudet. Eivät minua kiinnosta 70-luvun pönöttävät nomeklatuuraherrat. Venäjän kieltä aloin lukea sivuaineena sen vuoksi, että Kärkölän lukiossa venäjää opetti kouluhistoriani ihanin opettaja Tarja Koski, jota Tatjanaksi sanottiin.

Oli helppo olla Kärkölän lukion venäjän kirjoittajista paras, sillä saatoin olla ainoa, joka loppujen lopuksi venäjän kevään 1984 kirjoittajista kirjoitti.

Kun aloittelin Tampereen yliopiston Pyynikillä slaavilaiset filologiat, Neuvostoliitto koetti uudistua. Jostain, ehkä kansainvälisen politiikan opinnoista, minulle on jäänyt yli 50-sivuinen monistenippu, jossa on Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin puhe 19. puoluekonferenssissa.

En minä puhetta opiskeluaikanani lukenut. Luin sen ensimmäisen kerran toissailtana. Ei se paskempi ollut. Oli tarkka ja yksityiskohtainen. Löysin hiljattain myös kansiollisen kansainvälispoliittisia artikkeleita Neuvostoliiton muutoksesta ja Itä-Euroopan avautumisesta.

Pulkkinen viittaa Romaanihenkilön kuolemassa Hedrick Smithin kirjaan Venäläiset amerikkalaisen silmin. Opus tuntui kumman tutulta. Käännyin eteisen kirjahyllyn puoleen. Siellä minulla on sekalaisia luokittelemattomia kirjoja, kuten Georges Florovskin Venäläisen teologian tiet.

Venäläiset amerikkalaisen silmin olen jopa lukenut. Mietin, mistä olen sen hyllyyni pöllinyt. Menin tänä aamuna hyllylle kainalot häpeästä etukäteen märkinä. Olinko mahdollisesti varastanut sen ensimmäisen aviomieheni ja minun yhteisestä kirjahyllystä - missä tapauksessa kirjan etulehdillä olisi signeeraus: Siiri Vartiainen?

Hän oli anoppini äiti ja häneltä olen ilmeisesti hieman epähuomiossa vienyt Arvo Poika Tuomisen Kremlin kellot - kirjan, jonka Tuominen kirjoitti CIA-rahoituksella. Toveri Vanhemman Seniorivaikuttajan vuoksi aion sen vielä lukea. Sen lupaan.

Venäläiset amerikkalaisen silmin kertoi kuitenkin etulehdillään olevansa peräisin Koskelan divarista 14.10.1993. Ilmeisesti Jussilla on ollut rahapula tai jotain, kun kirjojaan myi, tai sitten Erkko ja Helena olivat muuttamassa Vehmeriin ja tyhjensivät varastojaan.

Jussi Koskelan isä, Erkko Koskela, täyttää tänään 80 vuotta Kuopion Vehmersalmella. Lähetimme hänelle onnittelukortin.

Kirja alkaa motolla: "Pravdan esittelemän venäläisen yhteiskunnan lattean pinnan alla rehottaa rikas ja moninainen elämä, mutta siltä puuttuvat täysin kaikki viestintäkeinot. Me emme ole 'yksiulotteinen yhteiskunta', kuten länsimaalaiset kuvittelevat." Smith lainaa motossaan Kommunistisen puolueen virkailijaa K. S. Karolia vuodelta 1971.

Luettuani Smithin teoksen ymmärsin, mitä tarkoittaa, kun sanottiin "Suuri maa - suuret toleranssit" tai mitä tarkoittaa maanantaikappale.

Suuri maa,
jättiläistoleranssit

Venäjä-tutkija Pentti Straniuksella on omaelämäkerrallisia Neuvostoliitto-novelleja ajalta, jolta on peräisin Luontoliiton ilmastovastaava Leo Stranius. Novellit ovat edelleen hallussani odottelemassa raksaliikkeen kopiokoneen korjausta. Novellit kävivät kirjailija Matti Pulkkisen luettavana ja luulin jo, että ne jäivät Pulkkisen perikunnan haltuun - toisin sanoen mustiin jätesäkkeihin kaatopaikalle vietäväksi kirjailijan kuoleman jälkeen.

Mielenkiintoista olisi tietää, säilyttääkö Pulkkisen perikunta kirjailijan henkilökohtaisia asiapapereita mahdollista elämäkerturia varten. Ainakin vaikutti siltä, että kirjailijan ruumis piti saada äkkiä kuopattua, jotta kukaan ei voisi pyhiinvaeltaa tämän haudalle. No, nyt hautapaikalle on ilmestynyt kivi - ja kaunis onkin.

Kerron nämä asiat sataan kertaan blogissani, sillä joku voisi etsiä Pulkkiselle elämäkerturin ennen kuin kaikki aineisto häviää. Minä olen asiasta hälyttänyt sekä kirjailija Jouni Tossavaiselle että elämäkertakirjailija Matti Salmiselle. Taisi kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Variskin olla joskus asiassa kuulolla.

Pulkkinen luki Straniuksen novellit kuin kustannustoimittaja ja huomautti Straniukselle, että tämän tulisi kiinnittää huomiota tekstinsä rytmiin.

Stranius käsittelee novelleissaan muun muassa sitä, kuinka neuvostoihmisellä oli kolme erilaista tapaa viestiä. Oli julkisuusviestintä, jonka todelliset merkitykset osattiin lukea niistä kuuluisista rivien välistöistä tai Kremlin liepeillä ajelevista mustista autoista, oli työpaikalla käytettävä viestintä ja sitten puhe, jota puhuttiin ahtaiden kommunalkojen keittiöissä.

Lasteni biologisella isällä, Leonid Ljuhanovilla, oli aina tapana katsoa minua kuin hieman hidasjärkistä, kun voivottelin, että mahtoi elämä siellä entisessä Neuvostoliitossa olla kurjaa. Ettei saanut olla vaikkapa hippitukkaa eikä saanut lukea kiellettyjä kirjoja tai katsella amerikkalaisia elokuvia.

Leonid Ljuhanov oli lukenut kaikki länsimaiset klassikot Franz Kafkasta James Joyceen. Hänellä oli 1970-luvun Leningradin valtion yliopiston opiskelijana kihara afrotukka ja jos sitten joutuikin hippielämästä Siperiaan, zonalle, olivat vastassa tutut hippitoverit ja hauska elämä jatkui.

Tuberkuloosi Krestyn vankilassa tarttui häneen vasta 1990-luvun puolella, kun Neuvostoliitto oli jo kaatunut. Voitte kyllä kuvitella, että nauroin melkein pissat housussa Yrjö Raution Hesarin Venäjä-kolumnia siitä, että kaikki hyvä Suomeen on tullut lännestä. Juu, esimerkiksi Neuvostoliittoon tuli nimenomaan ihmeellisestä Amerikasta ihan oma kiva pikku degeneraatiokulttuuri.

Raution kolumni oli niin tyhmä, ettei siihen kannata kenenkään edes vastata.

Kielletyt elokuvat,
kielletyt kirjailijat

Kun opiskelin Moskovassa lukuvuonna 1990-91, kävin katsomassa kaikki Neuvostoaikoina kiellettyjen elokuvien festarin näytökset. Näin siellä muun muassa sarjan Kaurismäkiä enkä pitänyt niistä yhtään sen enempää Moskovassa kuin edellisellä vuosikymmenellä Suomessa.

Peter Greenawayn elokuvan Kokki, varas, vaimo ja rakastaja kävin festareilla katsomassa syyrialaisen ystäväni Bassam Kassamin kanssa. Häpesin, että olin raahannut Bassam Kassamin katsomaan Greenawayta. Mitäpä hän sai elokuvasta, joka kuvaa hienostoravintolaa, jossa harjoitetaan ihmissyöntiä?

Greenawayn viesti meille länsimaisessa yltäkylläisyydessä eläville oli toinen kuin maassa, jossa ihmiset vielä toisen maailmansodan aikana - Leningradin piirityksessä - olivat joutuneet syömään toisiaan, jotta saivat aseita toimitettua Hitler-rintamalle. Elokuva tuntui tyhjältä irvokkuudessaan.

Viittasin Eduard Uspenskiin edellä sen vuoksi, että tämä kävi Suomessa useaan otteeseen kirjailija Hannu Mäkelän vieraana. Herrat Mäkelä ja Pulkkinen eivät tainneet olla jotenkaan samaa poppoota, vaikka samaa ikäluokkaa ovatkin. Pulkkinen kirjoittaa Neuvostoliitosta ulkokohtaisen inhoavasti.

Tästä olen hänelle kiukuissani.

Eduard Uspenski kirjoitti Fedja-sedästä sekä tämän kissasta ja koirasta. Lastenkirjoihin hän upotti ivansa neuvostopöhöä kohtaan. Jahah, ja nyt Maria haluaa pissalle. Kirjoitus keskeytyy jälleen.

Pentti Stranius sanoi Iisalmessa Kirjallisuus & yhteiskunta -tapahtumassa viime tammikuussa, että vaikka Neuvostoliitto oli mikä oli, se ei kuitenkaan tappanut kieltämiään kirjailijoita nälkään. Jos oli kirjailijaliiton jäsen, sai kirjailijan palkkaa, vaikka ei olisi saanut julkaistuksi mitään. Toista se on nykyajan Suomessa ja kirjailijoilla, joiden keskimääräinen tulo omasta ammatistaan on 2 000 euroa vuodessa.

Siis vuodessa! Myös Matti Pulkkinen tuli elämänsä loppupuolella huomaamaan, mitä on köyhyys ja millaista on elää lumpenproletaarina.

Mitä sitten tapahtui,
kun Neuvostoliittoa ei enää ollut?

Kun opiskelin Tampereella venäjän kieltä, luin lehdistä kaikki perestroika- ja glasnost-jutut. Osan leikkasin talteen. Tuntui siltä, että Neuvostoliitosta voi vielä tulla jotain. Ensimmäistä kertaa olin käymässä Neukuissa vuonna 1986 Tallinnassa toimittajaopiskelijoiden reissulla ja toisen kerran Moskovassa vuonna 1988.

Ennen opiskeluvuottani kävin pari kertaa Leningradissa. Opiskeluvuotenani Neuvostoliitto hävisi. Harmittaa tosiaan, kun ei tullut kirjailija Pulkkisen kanssa juteltua siitä, mitä Venäjällä 1990-luvulla tapahtui.

Kanadalainen toimittaja Naomi Klein lähestyy kirjassa Tuhokapitalismin nousu amerikkalaista Jeffrey Sachsia, jenkkiläistä ekonomistia, kysymyksellä, mikä meni Venäjällä vikaan. Saman kysymyksen esitti lapinlahtelainen Venäjä-bussiness-mies Kalevi Kyyrönen Suomi, Nato, Venäjä -keskustelussa Lapinlahdella voiton päivän jälkeisenä lauantaina 10. toukokuuta.

Kalevi Kyyrönenkin ilmeisesti näki viriävän toivon uudella Venäjällä ja töykeän kapitalismin paluun. Hän ei ehkä kuitenkaan osaa nimeä ajatuksiaan samoin kuin Naomi Klein. Pitää kopioida Kyyrösen postilaatikkoon kirjan sivut 300-320.

Muistan Kyyrösen esitelmän Venäjän metsäliiketoiminnasta ajalta, jolloin Lapinlahden Venäjä-seuran puheenjohtajana oli työväen sivistäjä Kalle Kuokkanen. Kun Kyyrönen kertoi, kuinka hänen yhtiönsä ryhdisti organisaatiota "turhien työntekijöiden" irtisanomisilla, kysyin yleisön joukosta, eikö yhtiöllä ollut yhteiskuntavastuuta työttömistä; oliko ehkä uudelleenkoulutus- tai joitain sosiaaliohjelmia.

En muista, mikä oli vastauksensa.

Jeffrey Sachs ei oikein ole innostunut vastaamaan Naomi Kleinin kysymykseen, vaikka toimikin Moskovassa neuvostoajan jälkeisen Jegor Gaidarin oikeana kätenä Venäjän katastrofaalisissa "talousuudistuksissa". Venäjällä uusliberalistit menivät liian pitkälle. Sen kaikki tunnustavat.

Jopa Chilen oikeistodiktaattori Pinochet kuulema jakoi köyhille lapsille elintarvikeapua. Venäjän talousuudistusten vuoksi lasteni lempiserkku Kirill lopetti koulunkäynnin 14-vuotiaana ja on siitä lähtien toiminut äitinsä ja sisarensa pääasiallisena elättäjänä. Jossain vaiheessa Kirillin ruokittavana Kirovskissa oli myös poikapuoleni Lev.

Kirillin äiti, lasteni Zinaida-täti, hautautuu vieläkin pikku dat šalleen kesäisin. 1990-luvun elintarvikepulan aikaan babu škoiden datšat olivat välttämättömyys nälkäkuolemien välttämiseksi. Olen kuullut tarinoita homeen kaapimisesta leipäpalojen päältä, jotta olisi edes jotain syötävää.

Kun me Leonidin kanssa olimme köyhimmillämme, oli minulla kuitenkin mies, joka osasi tehdä ruokaa suurin piirtein pikku kivistä.

Nälänhädän pelko
ja fasismin nousun enteet

Jeffrey Sachs oli alku-Venäjällä painostanut Jegor Gaidarin ja muut Venäjän Chicago-pojat toteuttamaan kipeät muutokset, mutta ei saanut IMF.ää puhuttua ympäri antamaan Venäjälle Marshall-avun tyyppistä tukea. Sachs lisäksi kertoi Jeltsinille muunneltua totuutta siitä, että apua olisi tulossa.

Apua ei Yhdysvalloista tai IMF:ltä herunut, vaikka tiedettiin, mitä saattoi tapahtua. Kun ihmiset alkaisivat pelätä nälänhätää, olisi se fasismin nousulle otollinen maaperä. Eikä fasistinen ydinasevaltio kuulostanut hyvältä jenkkien omissakaan korvissa.

Marshall-avun vuoksi USA joutui nielemään Länsi-Saksalta monia epäkapitalistisia linjauksia, kuten valtion luomat työpaikat, julkisen sektorin sijotukset, saksalaisten yritysten tuet sekä vahvat ammattiliitot.

Venäläisille uskoteltiin, että jos he noudattavat kapitalistista sokkihoitoa, heidän maansa olisi tuotapikaa "normaali eurooppalainen maa", jossa olisi sosiaaliturvaverkko, työturva, vahvat ammattiyhdistykset ja sosialisoitu terveydenhuolto. Näinhän ei ole edelleenkään.

Venäjä on tällä hetkellä fasistinen valtio.