Rabulistinen purkaus

pe 6.6.2014

Tulin tänne Lapinlahden kirjastolle, sillä mieltäni vaivasi, miksi Rutakko-verkon haku näytti, että Matti Pulkkisen esikoinen Ja pesäpuu itki on täällä kirjastossa. Toinen kappale esikoista on lainassa ja viimeinen palautuspäivä on 9. kesäkuuta. Toista en löytänyt hyllystä eilen enkä toissapäivänä.

Pah, en ollut mennyt syvemmälle hakuun kiireessäni. Ja pesäpuu itki olisi löytynyt kirjaston varastosta. Pitää nyt se pyytää sieltä lainaan, sillä siinä kuulema värikkäitä, kansanomaisia ja erittäin pohjoiskarjalaisia ilmaisuja vitusta. Näin kertoi kirjaiija itse Romaanihenkilön kuolemassa ja sanoi, että Joel Lehtosen Putkinotkon oli lukenut poikasena vain niiltä osin, kun siinä esiintyi käsite: vittu. Eri muodoissaan.

Ilmeisesti Romaanihenkilön kuolema kestää kolmannen ja neljännenkin lukukerran. Ensimmäisillä lukuyrityksilläni 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa jäi aina sivulle 80. Pääsin kirjan loppuun sen avulla, että tiesin haastattelevani kirjailijaa Kansan Uutisiin - se oli vuonna 2008 ja kunnallisvaalien alla. Kusarin jutussa Pulkkinen kertoi, miksi suostui meille, Vasemmistoliiton, ehdokkaaksi, vaikka oli jotenkin peruuttamaatoman vasemmistovihamielinen.

No, sitähän Pulkkinen ei sanonut haastattelussaan, ettei kehdannut pahoittaa mieltäni, sillä kysyjä olin minä. Muutenkin kirjailija-setäläiseni suhtautui minuun viimeisten elinvuosiensa aikana hellän ymmärtäväisesti. Harvoin kieltäytyi, kun pyysin johonkin alustajaksi tai johonkin yhteiskunnalliseen rientoon mukaan.

Otti vastaan hänelle postilaatikkoon toimittamiani Vihreän Langan nippuja ja kerran tarjosin hänelle jopa valmistamaani jouluruokaa. Siitä kirjailija älysi kauhuissaan kieltäytyä. En loukkaantunut.

Alussa oli kasvatus

Romaanihenkilön kuoleman toisella lukukerralla hahmotin yhä enemmän Nurmeksen Pökkelön kylää ja sen Riih´vuaran Mattia. Riih´vuaran Matti tunsi koko elämänsä ajan olevan maaseudun liikaväestöä ja ehkä se sai minut, uusliberaali-Suomen liikaväestöön kuuluvan pätkä- ja silpputyöläisen, tuntemaan hengenheimolaisuutta kirjailijan kanssa. Me yhteiskunnan ulkopuoliset.

Pulkkinen poti myös sitä, että hänen teologivaimonsa Vuokko Rissanen koetti tehdä miehestään miespiikaa. Tätä asiaa kuitenkin pitää vielä tarkastella syvemmin. Uppouduin kirjassa myös jonkin de Mause -nimisen hepun ajatuksiin siitä, miten kansakunnat kypsyvät noin 25 vuoden välein joko poliittisiin mullistuksiin, vallankumouksiin tai sotiin.

Todennäköisesti heppu on amerikkalainen psykososiologi Lloyd de Mause, mutta nyt en ehdi googlailla enempää. On kirjoittanut jotain sellaista kuin Alussa oli kasvatus. En myöskään ehdi etsiä salaperäistä Adoroa, jota Pulkkinen puhuttelee Romaanihenkilön kuolemassa. Joku Adoro esiintyy Seppo Heikinheimon Mätämunan muistelmissa, mutta pitää etsiä kyseinen kohta Heikinheimolta paremmalla ajalla.

Näin annan anteeksi Matti Pulkkiselle sen, että Neuvostoliitto-osuudet Romaanihenkilön kuolemassa olivat lähinnä rabulistinen purkaus. Ja rabulistisesta purkauksestani huomaatte, että eilen tuli uusin Parnasso. Luin kaikki artikkelit tarkkaan - paitsi lässyttävää juttua Pyhchonista. Vai mikä vitun Python se nyt on - se Tommi Melenderin lemppari. Joku kyyninen vasemmistoallerginen ja ihmisvihainen ukkeli.

Voi kun löytyisi joskus joku luokkavihainen mies. Sirpa Ala-Kosken vai Alakosken vai miten sukunimi nyt menee Köyhän lokakuussa tuli melkein ensi sivuilla vastaan käsite luokkaviha. Tunnen sitä, sillä olen uusliberaali-Suomen liikaväestöä; työpanostani ei ole kukaan tarvinnut eikä sillä oikeastaan ole paskankaan merkitystä, sillä mitä olen elämässäni saanut aikaan: kasan kalankäärepaperia.

No, hyviä valokuvia olen osannut ottaa ja taittaa niitä kalankääreitä auttavasti.

Postivismi ja Veikko Pietiläinen

Tulin tänne oikeastaan kertomaan, että kuuntelimme eilen melkein koko perhe yhdessä radiosta (ts. Ylen Areenalta Matin sivelytietokoneesta) tiedemiehiä Heikki Patomäki ja Paul Lillrank. Tyypit puivat Thomas Pikettyä ja pääomaa 21. vuosisadalla. Siinä me sopuisasti keräännyimme keittiön pöydän ääreen, jonka päällä nöpötti oranssi ihmevekotin.

Toisin sanoen Matti oli niin väsynyt seuhdottuaan Alapitkällä omakotinäyttelyyn tulevan omakotitalon viemärimontussa koko päivän, että kuultuaan Patomäen suusta sanan positivismi keittiön sohvalta kuului vain mutinaa, että minä en näistä sivistyssanoista paljoa.... ja sitten kuului kuorsausta.

Matti ei edes kuullut sitä, kun kiekaisin: "No, senhän takia teen muistiinpanoja radio-ohjelmasta." Olen minä sanan positivistinen tulkinta kuullut tai joskus lähinnä nähnyt. Muistan, kun Tampereella Viinikassa puutaloasunnossani selasin epätoivoisesti Veikko Pietilän Johdatusta sisällön erittelyyn.

Tekeillä oli jokin harjoitustyö ja muistan, kuinka otsassani helmeili kylmä hiki.

Minusta Patomäki teki Lillrankin altavastaajaksi ihastuttavalla tavalla. Ei ollut lainkaan hyökkäävä eikä aggressiivinen. Melkein koko perheen - Anna pelaa nyt Raahessa lentopalloa Power Cupissa - yhteinen radiohetki päättyi siihen, kun aloin kuunnella Politiikkaradion Piketty-sarjan ensimmäistä osaa, jossa Erkki Liikasen kanssa 21. vuosisadan pääomasta keskustelivat Juuso Välimäki tai Vähämäki sekä joku Suomen pankin ekonomisti.

Maria rullasi keittiöön ja tahtoi katsoa kanssamme televisiosta Salkkareita.