Kylmän juhannuksen siunaus

Ehtii ajatella siivota, mullittaa sekä hitsata

la 21.6.2014

Matti lähti heti aamusta kohti Muhosta hakemaan Nooralta hitsauslaitetta. Eilen ratsastusterapiakeikan jälkeen Matti käänteli kyljelleen ja nokka pystyyn pari autoa tuossa pihalla.

Volkkari ei mennyt katsastuksesta läpi. Pohjasta löytyi lisää reikiä. Lisäksi vetokoukku pitää katkaista. Se ei enää kuulema ole turvallinen.

Matti kiskaisi RFU-Saabin romuautorivistä keskemmälle pihaa Volkkarin vetokoukun avulla. Sanoi, että se on nyt vetokoukun viimeinen palvelus. Mikäli vetokoukku olisi irronnut nykäisyssä, olisi se myös ollut hyvä. Eipä olisi erikseen tarvinnut irrottaa.

Kirjoitan tätä keittiön pöydän ääressä läppärillä, josta Anna takoi irti kirjaimia. Odottelen, että Huawei-riemurasia herää. Odotan myös, että Maria herää, sillä tänään on tytön ja tukkien pesu. Myös omani.

Eilen piti kierrellä juhannusaaton ajelulla Itä-Kosken ja Mynninmäen kautta syrjäseutuja, sillä Marialla oli rasvainen tukka . Jyrkän ruukilla kiskottiin pissikset ulos autosta väkisin.

Jyrkän ruukin alakerrassa oli pubi, pihalla kylätoimikunnan lettuja ja yläkahvilassa lapsiperheiden, alaikäisten sekä mummojen pilleet. Ruukin vintillä tanssit, mutta sinne emme jaksaneet kavuta tai kantaa Mariaa.

Matti on ideoinut aikoinaan Ruukin tuvan, museon ja tanssitilan sisärakenteet. Niitä aina jaksamme ihastella.

Jyrkän ruukilla on aina tolkullinen taidenäyttely. Tällä kertaa tosin vain puuveistoksia, joista en jaksanut innostua. Toiste sitten.

Kylän yleiskuva on siisti ja innostava. Kokko olisi ollut kello 22, mutta emme jääneet odottelemaan. Kotimatkalla evästimme Annaa, että avutonta ja akateemista poikaystävää ei kannata meidän eteen raahata. Kyllä se välttämättä jokin Erä-Jorma tulee olla. Autot tulee osata asentaa, talo rakentaa, nuotio virittää, polttopuut tehdä ja ruoanlaittotaitokaan ei olisi pahasta.

Soutajan päiväkirja

Eero Alénin Linkolan soutajan päiväkirja en ole vieläkään loppuun ammentanut, vaikka sen loppuun jo luin. Kirjan Kiiltomatoon arvostellut Pertti Koskimies näyttää saaneen Alénin Linkola-kuvauksista jonkinlaisen primitiivikohtauksen. Koskimies on jyhkeän mahtipontisen kalevalamitan ystävä ainakin Elonkehä-kirjoitustensa perusteella.

Sinänsä ihan oivaa, mutta jotenkin Koskimiehen raivostuksesta paistaa se, että Linkola on hänelle koskematon jumala. Koskimes ottaa esille tirkistelykortin. Alén hänen mielestään tirkistelee. Minusta se, että on aidosti kiinnostunut jonkun ihmisen elämästä, ei ole tirkistelyä. Minusta Koskimes on lisäksi piinallisen pikkuruisporvarillinen.

Pikku porvarithan koettavat säilyttää viimeiseen asti fasadinsa, kasvonsa, julkisivunsa. Pikku porvarit näyttävät myös kärsivän siitä, että heidän jumalansa tuodaan tavallisen ihmisen tasolle.

Huawei ei herää. Ilmeisesti käynnissä on lataus. Ottaa virtaa läppäristä. Odotelkaamme.

Kirjailijatoverukset Turunen ja Pulkkinen

Eero Alén käyttää päiväkirjoissaan kylässä niin kirjailijakaveruksia 1980-luvulta Heikki Turusta ja Matti Pulkkistakin. Kumpikaan ei inkarnoidu livenä Linkolan kalastajatalon tupaan – Turusesta keskustellaan jonkin kirjailijan antaman tiedotusvälinekommentin jälkeen.

Turunen oli jossain sanonut, että kannattaa Linkolan ajatuksia. Linkola tuvassa kalastustyöharjoittelijansa kanssa tuumailee, että ihan kaikkiako ajatuksiaan – vaikutti ihan siltä, että piti itsekin joitain sanomisiaan lähinnä provosoimistarkoituksessa lausuttuina ja julkisuushakuisina aivopieruina.

Kirjailija Matti Pulkkinen soittaa Linkolan tupaan, kun Mestari on pihahommissa – saunalla tai jotain, en nyt nopeasti löydä kohtaa. Alén menee hakemaan Mestarin tupaan, muttei tämä seuraakaan perässä puhelimeen. Elettiin vuotta 1994 ja lankapuhelimien aikaa.

Kaipaan muuten lankapuhelimen aikaa. En nimittäin ole ihan varma, haluanko hoitaa asioita puhelimessa, jos teen jotain muuta. Mullitan kukkia vaikka tai ähkin siivouksen aloittamisen ahdistuksessa. Toisaalta teksarit ovat näppärä tapa jakaa huomiokykynsä. Tekstariin voi kukin vastata, silloin kuin kykenee.

Lisäksi lankapuhelinaikana oli oli sekin mahdollisuus, että jos jotakuta ei saanut puhelimella kiinni, saattoi lähettää kirjeen. Kirje tai kortti on rauhallisempi tapa kommunikoida.

Linkola ei illallakaan soittanut Pulkkiselle takaisin. Alén ei selitä eikä näytä arvailevan, miksi. Toteaa vain.

Matti Pulkkinen oli tuolloin jo saanut aivoinfarktinsa. Hänellä oli elämänsä loppuun asti afasia. Afasia yhdistettynä alkoholismiin ei välttämättä tehnyt hänestä aina haluttua keskustelukumppania. Kun tutustuin kirjailija Pulkkiseen, oli tämä saavuttanut tietyn tasapainon viinansa kanssa. Hän ei millään tavalla häirinnyt juomisellaan ketään.

Muutaman kerran jouduimme lähtemään jostain tilaisuudesta pois sen vuoksi, että kirjailijalle iski kestämätön darra. Kerran Mäkikylän kirjallisuusaiheisesta Käki-seminaarista.

Leonid tosi muutaman kerran järkyttyi siitä, millä volyymilla kirjailija viinaa kiskoi ja sen jälkeen suurin piirtein makasi liemissään kuin sika, mutta minulle kirjailija ei koskaan näyttäytynyt pahimmassa kunnossaan.

Kyllähän kirjailjia istuskenteli tuossa Myllyn penkillä joskus sellaisessa kuosissa, että ei saanut sanaa suustaan, mutta silloin katselin vain, että tämä pääsee pyörällisine viinalasteineen raahautumaan kohti Nummen vanhusten rivitaloa.

Viimeisinä aikoina ei enää välttämättä päässyt. Meidän firman pojat – ja Leonidkin kerran – joutuivat hälyttämään ampparin, kun kirjailija mätkähti Myllyn penkiltä asfalttiin niin, että kallo risahti.

Kirjailijan viimeisinä aikoina käytin tätä Kysillä pääkuvauksissa. Silloin vierailimme kollegansa Jouni Tossavaisen luona. Tossavainen antoi Pulkkiselle kässäriliuskoina Paavo Haavikon näköisen miehen. Kirja ei tuolloin tainnut olla vielä ilmestynyt. Pulkkinen luki ne ja antoi minulle luettavaksi.

Muistan, kuinka kässäriliuska levisi pitkin lattioita ja meni iso tovi ennen kuin sain sivut pinossa järjestykseen. Palautin liuskat Tossavaiselle ja luin Haavikon näköisen miehen vasta alennusmyyntikirjana.

Kysin pääkuvauksissa minä olin se, joka aiheutin häiriötä. Pulkkista vain nauratti, että jäin joka osastolle ja polille suustani kiinni. Jostain syystä pitkin Kysiä oli lapinlahtelaisia ja varpaisjärveläisiä.

Aivoverenvuoto se varmasti kirjailjan loppujen lopuksi tappoi. Kyllä meillä aavistus lähestyvästä lopusta jo oli. Olimme nähneet kukin niin monta kirjailjan mätkähdystä, kun viina viskoi miestä katuun.

Arvelen, että vuonna 1994 oli kyse kirjailja Matti Pulkkisen kännipuhelusta Linkolalle. Pulkkinen ei varmasti vielä silloin ollut tosiaan sinut alkoholisminsa kanssa. Oli vasta rasittavassa vaiheessa - arvelen.

Maria se haluaa jo herätä. Hienoa, kello on kohta puoli juhannuspäivä.

Aarolle, Ylä-Savon subcomandantelle lähetin viestin, silllä tämä taivutteli minut tilaamaan Elonkehää yli kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Viesti kuului näin: ”Hyvää juhannusta! Olen aivan herännyt ja valaistunut! Luen Ville Rantasen tekstejä kahdesta viimeisimmästä Elonkehästä alleviivaustussin kanssa. Tyyppi vastaa kaikkiin mua mietityttäneisiin ajatuksiin, kuten jenkkisurvivalistien kököhköön asefetismiin ja siihen, että kulttuurivallankumous on joskus tuskastuttavan hidas. Ja sen on oikeastaan pakkokin olla!”

ViPu olisi Susanna Kaukiselle seuraava osoite, kun kerta näyttää tympääntyneen sekä anarkstilapsiin että maalaisliittolaisiin IPulaisiin tai oikeammin Kaukinen näyttää hermostuneen IPun patrioottiin Janus Putkoseen. Rantasesta Kaukinen saisi älyllistä ruokaa ajatuksiinsa, jos ei kerta lähde Kiteen punikin ”Naidaan aina kuin voidaan ja nainen! Kasvata punikin porkkanat” -yhteisöön Pohjois-Karjalaan.

Vakavasti ottaen. Tuttu ”Ville” Rantanen huomasi jossain aateartikkelissaan, että Paloheimon aloittaman Vihreän puolueen – Ekologisen puolueen vei ennenaikaiseen hautaan Veltto Virtanen.

Alén tallentaa verkkosoutajan päiväkirjoissaan Linkolan mielipiteen Veltto Virtasesta. Tämä oli käynyt Linkolan vieraskirjaan kirjoittamassa niin kuin eri ryhmissä pullistellut savonlinnalais-kallisislahtelainen alkoholisti Risto Kuismakin. Linkola oli sanonut Alénille, että Kuisma osoittautui asialliseksi ja kiinnostavaksi tyypiksi: ”Samoin kuin Veltto Virtanen, joka myös käväisi täällä. Hän ei ole mikään pelle ensinkään.”

Näin vuonna 1994. Veltto Virtasen idioottipelleily tuli ilmi myöhemmin. Lopullinen pelleily paljastui tämän äkkiä heränneessä persuismissa. Mitä ilmeisemmin Veltto Virtanen on samanlainen opportunisti-loikkari kuin täkäläinen Nerkoon oraakkelikin. Aina sinne menossa, missä tuntuu olevan nousua.

Kirjoitin, että Kuisma on alkoholisti. Millään muulla tavalla ei ay-mafioson Nusuilua, käyntiä uusliberaaleissa Nuorsuomalaisissa voi selittää.

Paloheimo Kusarin haastossa

Paloheimohan perusti ensin Vihreän puolueen ja sen jälkeen Helsingin yöelämän dandy ja ihanan Antonio Floresin omaishoidettava Pekka Haavisto alkoi kerätä ihmisiä Vihreään liittoon, josta jossain vaiheessa tuli sitten Vihreät – Gröna. Luin Vihreiden alkuvaiheista Erkki Pulliaisen kirjan Elämäni Susi-Pulliaisena – soveltuvin osin. En kokonaan. Minua kiinnostivat nimenomaan vihreiden ensi vaiheet.

Paloheimo oli uusimmassa Kusarissa. Mikään kansanmies tai demagogi tai retoorikko hän ei ole. Paloheimon ajatuksissa ekologisista yhteisöistä ja maaseudun seepramallista on ideaa, mutta mies vaikuttaa olevan toivottoman ylimielinen ja tavisvihamielinen.

Kuulema on ihan haista paska -merkityksetöntä, mitä suomalaiset tekevät. Kiinassa on kuulema volyymiä ja Paloheimon arvostamaa sitä jotain.

Saman asenteen havaitsin siinä kolmannessa Suomi öljyn jälkeen -nöösissä, joka oli pantu kirjan kirjoittajakolmikosta matkasaarnaajaksi. Kirja on täyttä asiaa, mutta kirjoittajapoikaparkaset selkeästi pettyneitä siihen, että pääsevät vain joidenkin merkityksettömien kommarivassareiden seminaareihin asiasta puhumaan.

Näin sellaisen atavistisen pelon häivähdyksen Kohtuus vaarassa -tilaisuudessa puhuneen poika Partasen silmissä. Kun marssin ostamaan kirjaa alustuksen jälkeen, tyyppi koetti katseellaan etsiä pelastusta, ettei vain olisi joutunut minkään Tiedonantaja-läskin järjestämään tilaisuuteen. Voi näitä herkkiä pieniä poikia!