Otonkosken Antonio Gaudi
oli suunnitellut piikkisimpun – eikä hauen

Otonkosken polveileva esseihdintä ei päästänyt minua ulos eikä puhelimeen

la 1.6.2014

Oli pakko palata Lauri Otonkosken Erään kalamatkan kuvaukseen, sillä toissapäivän iltana taistelin aivosumussa iltaunia vastaan keittiön sohvalla kalamatkan kuvaus kourassani. Tajusin vain, että teksti on lumoavaa.

Ilmeisesti olin unihorteessa käännellyt sivuja, luullut lukeneeni artiklettikirjasen loppuun ja lukiessani kiinnittänyt huomioni siihen, että jokin kala oli Antonio Gaudin suunnittelema.

Koska hauen kalastuksesta oli ollut edellisellä sivulla puhe, ajattelin, että haukihan se siinä.

Ilta-aivosumu syntyy helposti, kun herää kello viisi aamulla jännittämään, herääkö kuudelta - en viritä herätyskelloa, sillä saan hälytysäänestä sydämentykytyksiä.

Aivosumuni vuoksi sekoitin barcelonalaisen arkkitehdin italialaiseen kuvanveistäjään, joka tekee sellaisia laihoja kuikeloita.Kuikeloilla tarkoitan vähän samantyyppisiä ihmishahmoja kuin lapinlahtelaisen naapurimme Halosen Ollin Kurottaja.

Arvelin, että moinen hauki on laihuudessaan huono eväs.

Nyt kurkkasin netistä, millainen on piikkisimppu. Hauskan näköinen kala. Ja siksi tulin siihen tulokseen, että pitää joskus oikeasti päästä Barcelonaan katsomaan Gaudin rakennuksia. Pakko oli lukea Erään kalamatkan kuvaus uudestaan. Piikkisumpun esille ottaminen Antonio Gaudin kautta oli taas sellainen näkyvästä todellisuudesta – piikkisimpusta – poikinut mahdollisuus heijastaa runoilija-huilistin sisäistä todellisuutta.

Kuvaus oli Otonkosken lanseeraamaa kirjoittamisen genreä: artiklettiä. Arvelen vahvasti, että artikletti on sukua David Foster Wallacen polveilevalle esseihdinnälle. Wallacen Hauskaa, mutta ei koskaan enää oli tajunnan räjäyttävä, mutta Vastenmielisten tyyppien lyhyet haastattelut sellainen, että arvelin suisiidin essehtelijän räjäyttäneen oman tajuntansa jollain laajentavilta.

En saanut kokoelmasta mitään tolkkua. Jouduin sulkemaan teoksen todeten, että kaikkea se jenkkinarkkari onkin saanut julki ja kaikenlaisesta kirjailija Tommi Melenderkin pitää. No, pitäähän tuo yli kaiken ihmisvihaaja Houellebecqistakin. Miksei sitten hourailevasta ja suisiidista jenkkisekopäästä.

Synesteetikon
tunnustukset

Otonkoski ottaa heti kirjasensa alussa esille toisenkin taikasanan. Hänellä on synesteettinen tapa kirjoittaa. Tunnustan. Minun on vaikea työskennellä toimittajana, sillä kärsin aivohäiriöstä, jota toiset tavoittelevat LSD:n avulla.

Näen kirjaimet väreissä. En erota pielavetisiä Veikko Penttistä ja Pentti Miettistä toisistaan. Molempien nimissä on ruskeita kirjaimia. Sama koskee Nilsiän Vanhaa Postia ja Rautalammin Vanhaa Peuraa. Vanha-sana on punahehkuinen a-kirjaimen takia ja Postista sekä Peurasta hahmotan vain ensin kolmikirjaimisen tavun ja sen jälkeen kaksikirjaimisen tavun.

Olen kyllä ollut lukitestissa, mutta sain siitä erinomaiset arvosanat. Kirkaisin testin tekemisen jälkeen, että tämähän testaa ainoastaan tekstejä ammatikseen käsittelevän toimittajan ammattitaitoa. Synesteettistä hahmotushäiriötä ei lukitestilla saa esiin.

Ortodokseilla parhaimmat
Jumalan bailut

Koettakaa itse, Jumal´auta, olla tekemättä nimi- ja muita virheitä tällaisilla aivopoimuilla. Synestesia todennäköisesti johtuu siitä, että aivojen pihtipoimuissa on joitain ylimääräisiä yhteyksiä värejä tunnistavan aivoalueen ja jotakin muuta ilmiötä, kuten kirjaimia, tunnistavan aivoalueen välillä.

Yleensä synestesia on musiikillisesti lahjakkaiden ihmisten häiriö. Oma synestesiani tosin yhdistyy absoluuttiseen epäsävelkorvaan. Tai sitten syynä ovat jälleen ne typerät ylimääräiset yhteydet aivopoimuissani. En nimittäin ole kyennyt kuuntelemaan edes klassista musiikkia sitten lasteni syntymän.

Ainoa musiikki, joka ei saa hermostoani toimimaan ylikierroksilla, on ortodoksinen kirkkomusiikki ja tarkemmin Suomen ortodoksisissa pyhköissä käytetty itäslaavilainen sävelistö.

Jopi Harri on kuvannut netistä äsken löytämässäni dokumentissa asiaa näin:

"Ortodoksisessa kirkossa musiikki on alisteinen tekstille. Siltä puuttuu itsenäinen säveltaiteellinen asema. Musiikin tehtävä ei ole koristelu eikä soivan taustan tarjoaminen liturgiselle toiminnalle."

Olen ainakin kaksi kertaa ollut aivoinfarktin partaalla. Kummallakin kerralla olen nähnyt aivoni sellaisina rasteripintoina, jossa erivärisinä hehkuvat rasterineliöt menevät takaisin paikoilleen nimenomaan ortodoksista kirkkomusiikkia kuunnellessa.

Jotkut ehkä sanovat ortodoksista kirkkomusiikkia pahimman lajin indoktrinaatioksi, piilovaikuttamiseksi. Sitähän se on. Ja hyvä niin. Indoktrinoidun yhtä mielelläni siitä kuin Lauri Otonkoski kansallisromanttisista maisemista Suomen 1800-luvun kuvataiteessa.

En nimittäin tiennytkään, että osaan ulkoa pitkät pätkät vuorisaarnaa. Vasta kun lemppari-Jehovan todistajani kävi lukemassa minulle Raamatusta vuorisaarnaa, tajusin, että minähän osaan tämän.

"Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä. Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janovat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan. Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden. Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan. Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman. Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa." (Matt. 5:3-11)

Sirkka-Liisa Markkanen on sanonut, että ortodoksiksi tullaan marinoitumalla kuin suolakurkku. Marinoituminen käy parhaiten seisomalla ortodoksisissa palveluksissa.

Markkanen ei kuitenkaan vastannut kysymykseen, voiko olla ortodoksi, vaikka ei suostuisikaan hierarkkiseen järjestelmään, ei allekirjoittaisi Pyhän Tradition pahimpia pöljyyksiä tai olisi sitä mieltä, että homoavioliitotkin tulisi siunata. Tai uskaltaisi arvella naisenkin olevan jopa siinä mielessä Jumalan kuva, että voi vallan hyvin toimia pappina.

En tiedä. Sellainen ortodoksi ei ainakaan voi olla ortodoksilehden päätoimittaja. MOT. Taas minä näistä ortodokseista, vaikka ei pitänyt. Mikä minua oikein vaivaa?

Ankkalinnan
ihmemiehet

Koko aamun olen miettinyt, mikä suomenruotsalaisissa oikein on. Kalamatka, joka antaa nimen Lauri Otonkosken artiklettikirjalle, onkin perusteellinen ja historiasta lähtevä kuvaus Porvoon Emsalösta. Emsalö on Porvoon lähiöksi vähittäin muuttuva saari, jonka asukkaat ovat alunperin saanet leipänsä kalasta.

Emsalössa ovat varmasti käyneet viikingit ja myös kristinuskoon käännyttäjät. On saareen tullut vuosien 1785-1810 virolaisia pakolaisia ja ainakin yksi virolainen perhe on jäänyt saareen harjoittamaan kalastuselinkeinoa.

Sota-aikaan Emsalössa oli saksalaisia merimiehiä. Emsalön sakut välttelivät poliittisen propagandan puhumista eivätkä rivimiehet todellakaan olleet kansallissosialisteja. Otonkoski tuo hyvin esille elämän ja ihmisten monimutkaisuuden. Hän antaa itsensä mielihyvin manipuloitua kansallisromanttisista maalauksista ja tuumailee: "Irrottelen hauen kokukuista, tainnutan, verestän ja ajattelen sen arvokkaasti eletystä elämästä kauniita ajatuksia."

Otonkosken isä oli ostanut palasen Emsalöta vuonna 1973. Töölööläistaustainen Otonkoski kuvaa suhdettaan ruotsinkielisiin paikannimiin. Porvoo on jo niin umpiruotsinkielinen, että oli lapsena kuulema kuin olisi ulkomaille päässyt.

Tunnen yhden kappaleen heiläisiä, suomenruotsalaisia, kymmenen vuoden ajalta. En lakkaa ihailemasta tämän terävyyttä tehdä odottamattomia huomioita vallitsevasta todellisuudesta ja lahjakkuudesta kirjoittaa minulle suomen kielellä paremmin kuin minä koskaan pystyisin kirjoittamaan toisella kielelläni, venäjäksi.

Vaikka tyyppi on patamusta porvari, joka vihrtää elegantisti vähän samaan tapaan kuin Jan Vapaavuori, pidän hänestä paljon. Hän on jotenkin yhtä epäsovinnainen kuin Merete Mazzarella ja yhtä aikaa inhimillisen sovinnainen. Sovinnaisesti ruotsinsuomalainen porvariystäväni harrastaa sukellusta ja ultrakevyttä ilmailua.

Esimerkiksi Merete Mazzarella heittäytyi viimeisimmässä julkaistussa kirjassaan Elämä sanoksi julistamaan, että ei inhoa ketään. Samalla hän julistaa, ettei halua kirjoituksillaan kostaa kenellekään. Kyllä minä kuitenkin valitettavasti olin havaitsevinani vaivoin peiteltyä inhoa kirjailijasta esimerkiksi hänen poikansa lasten amerikkalaisäitiä sekä kirjailijan nyxä-exää kohtaan, jonka tämä jätti pari kirjaa sitten Uppsalaansa homehtumaan.

Ruusuvuorikaan
ei pääse sisälle

Olen koettanut pohtia ruotsinsuomea Juha Ruusuvuoden Ankkalinna-kuvauksen pohjalta. Loppujen lopuksi koko kirjasta Muukalainen rantaruotsissa jäi käteen ainostaan surumielinen huvittuneisuus. Ruusuvuori on meitä samoja itsemme paikassa kuin paikassa itsensä ulkopuoliseksi tuntevia vasemmistohegemonian jälkeen tulleita, jotka koetamme löytää oman ekologisen lokeromme porvareiden joukosta.

Tällä nyt en tarkoita sitä, että Ruusuvuori on porvareiden joukossa Taalintehtaalla, vaan sitä liikuttavaa innokkuuttaa kuulua edes jonnekin, mikä paistaa Ruusuvuoden tekstistä. Hänhän kuvaa kirjassaan tapausta, jossa tunsi vihdoin, että on otettu Tallintehtaan kantaväestön piiriin.

Vasemmistolaisuus on muukalaisuutta, toiseutta. Tuntemus siitä, että emme kuulu joukkoon.

Ruusuvuori on jollain lailla vasemmistolainen, vaikka hänen Stallarinsa on yhtä vasemmistovihamielistä tekstiä kuin Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema. Ruusuvuori on jysähtänyt vasemmistohegemoniseen stagnaatioon eikä ole huomannut, että tämänhetkinen stagnaatio on oikeistolaista.

Myös kirjailija Matti Pulkkis-vainaan tekstejä koetan tarkastella siitä näkökulmasta, että kirjailijan ollessa tuottavimmillaan aika yksinkertaisesti oli toinen kuin nyt.

Nyt erilaiset keskustelut saavuttavat hegemoniahuippunsa nopeammin ja menevät ikään kuin yhtä nopeasti ohi. Vaikuttamatta oikeastaan mihinkään. Esimerkiksi hetkellisen hegemonian saavuttanut ilmastonmuutoskeskustelu ei saanut uusliberalismin teflonpintaan edes pientä pintanaarmua.

Nyt pitää selvittää, mitä tarkoittaa hegemonia. Käyn silpaisemassa siivut wikipediaa ja sieltä hieman Antonio Gramscia: "Eliitit hallitsevat kansalaisia ideologioiden avulla, eivät nojaamalla fyysiseen väkivaltaan."

Älkäämme menettäkö
yhteistä toivoamme

Jotain kuitenkin on tapahtumassa. Ihmiset ovat lakanneet taputtamasta. Siirtymät vain ovat niin hitaita, että helposti pikaistuvat, nopeakäänteiset droidi-vallankumoukselliset, kuten Susanna Kaukinen, hermostuvat ja uhkaavat saada tarpeekseen.

(Seuraan tässä samalla facebookissa Kaukisen postauksia Nyt saa riittää! – ja muille sivuille. Kaukinen siirtyi Vasemmistoliiton viime puoluekokouksen jälkeen IPU:un ja nyt näyttää hieman siltä, että seuraava osoite on ViPu. Kaukisen hermot eivät kestä eduskuntapuoluejahnausta sekä järjestömyllyjä. Turhauttavaa järjestöjyystäminen onkin.

Lisäksi jokaisessa puolueessa on omat epätäydellisyytensä: vasemmistossa omat oikeistolaisensa tai muut hitaasti uusia asiayhteyksiä hahmottavat. IPU:ssa Kaukinen pongasi rasistit. Mutta ViPu:kin on hyvä. Hyvä, että ei vetäydy täysin. Kaikkia mielestäni tarvitaan, mutta sekin on otettava huomioon, että verrattuna viime vaaleihin SKP menetti juuri sen verran ääniä kuin IPU sai lisää: 2 125.

Äänestyslukuja emme kuitenkaan tuijota. Jokainen puhujalava on käytettävä hyväksi ja näin leniniläisittäin tekivät SKP, STP ja IPU. Oli hyvä, että Ylen pienpuoluestudiossa sama agenda tuli esille sekä SKP:n JP Väisäsen, IPU:n Antti Pesosen ja STP:n Juhani Tanskin suusta. He kaikki sparraavat meitä eri eduskuntapuolueiden jäseniä.)

Pulkkinen käyttää
Pohjois-Korea -korttia

Tunnistan Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemasta raivon Suomen silloista pysähtyneisyyden zeitgeisia kohtaan. Pulkkinen vetää kirjassa pöytään aikansa Pohjois-Korea -kortin: kivääritulella pysäytetyt kerjäläislapsien laumat Neuvostoliitossa.

En ihan saanut selvää kyseisestä kohdasta, tarkoittiko Pulkkinen ehkä Neuvostoliittoa vuonna 1937? En oikein usko, että Neuvostoliitossa 1970- tai 1980-luvulla oli nälkäisiä kerjäläislapsilaumoja.

Itse asiassa olen viime aikoina ollut taipuvainen ajattelemaan, että Neuvostoliitto oli 1970- ja vielä 1980-luvulla työläisen paratiisi. Lasteni biologinen isä jätti yliopistomaailman ja siirtyi boheemiin Love, peace ja progressiivinen rock -linjalle 1970-luvun lopulla. Teollisuustyöläiset tekivät työn ja saivat työstään tunnustukset sekä prenikat. Ja samaan aikaan boheemi amerikkalaismielinen niin sanottu intelligentsijakin eli pulleasti ja vapaasti - aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti.

Romaanihenkilön kuolema on julkaistu vuonna 1984. Pulkkinen näkee siinä Neuvostoliiton yksinomaan stalinistisena pahan valtakuntana. En usko, vaikka Pulkkinen vihjaa, että ketään tultiin enää Neuvostoliiton vuoden 1956 kommunistisen puoluekokouksen jälkeen yöllä hakemaan Siperiaan.

Sekin harmittaa, että emme Pulkkisen eläessä ehtineet keskusteluun siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton kaatamisen jälkeen

Ihmiset tulivat omaehtoisesti kadulle, tiedän tämän, sillä olin paikalla. Neuvostoarmeijakin oli kyllästynyt koko touhuun. Tiedän sen, sillä katsoin neuvostoarmeijaa silmästä silmään, kun kymmenet tuhannet moskovalaiset mielenosoittajat työnsivät meidät länsimaalaiset journalistiopiskelijat sotilaiden mellakkakilpiä vasten.

Palasin Moskovaan kesällä 1992. Tunnelma oli muuttunut. Vallankumous oli syönyt lapsensa ja Jeltsin kovaa vauhtia myymässä Venäjää jenkeille. En sen jälkeen ole halunnut käydäkään Moskovassa.

Eilina Gusatinsky sanoi Kusarin kolumnissaan, että Neuvostoliittoa ei voi enää palauttaa. NL:n aikainen yhteiskunta on pirstaleina: koulujärjestelmä on romutettu, infra on paskana ja tehdasteknologia vanhentunutta.

Tai ehkä sitä ei voida palauttaa kovin nopeasti. Kuten ei voida palauttaa suomalaista sosialismiakaan. Kovin nopeasti. Pitää jähmiä järjestömyllyssä, järsiä demareiden kuivia pullia ja kääriä vaaliteltalla äänestäjille Pentti Rythin (SKDL-vas.) paistamia muurinpohjalettuja, pitää lukea ja kirjoittaa, tulla teilatuksi sekä henkisesti murhatuksi, pitää kärsiä porvareiden ylenkatsetta ja valtamedian toimittajien pilkkaa, pitää pää kylmänä ja vain jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa.

Heikki Patomäki on sanonut Hesarin haastattelussa, että on helppo antaa muutama päivä elämästään mielenosoitukselle, mutta pitkäjänteinen työ politiikan parissa vaatii suurempia uhrauksia ja osallistumista demokraattiseen prosessiin.

Kiinnitän tuon kappaleen jääkaapin oveen ja koetan kestää näitä perkeleellisen hitaita poliittisia prosesseja. Lupaan myös koettaa ammentaa jostain kärsivällisyyttä odotella perästä tulevia vähän hitaampia tovereita

En nyt kirjoittanut sitä, mitä alunperin piti. Piti kirjoittamani lyhyesti, että Lauri Otonkosken Erään kalamatkan kuvaus lumosi minut täysin, riisui aseista syvällä sivistyksellään - Otonkoski kuvaa Emsalön Mutalahtea jääkauden näkökulmasta asti - ja etenkin pidin siitä, että runoileva huilisti kuvaa Emsalön kautta yhteiskunnallista muutosta.

Juurevien Emsalön saarelaisten valtakunta on muuttumassa rikkaiden tai ainakin hyvin toimeentulevien porvoolaisporvareiden lähiöksi, jonne uuden asemakaavan sallimana nousee korkealaatuisia suomalaisia omakotitaloja.

Otonkoski tuumaa, että talot sopivat maisemaan yhtä hyvin kuin rotta alttarille, vaikka arvelee taloissa asuvan yhteiskuntakelpoista väkeä. Kunnon väkeä. Keskiluokkaa tai ylempää keskiluokkaa.

Silti muutos ei tunnu runoilevasta huilistista mukavalta.

Neukkulandian
palautukseen joskus

Sen jälkeen kun olisin merkinnässäni todennut lyhyesti ja ytimekkäästi Otonkosken lumouksen, olisin kirjoittanut Neuvostoliiton kaatamisesta sekä siitä, mitä tapahtui vuoden 1991 jälkeen. Neukkukirjoitukseni lykkääntyy, sillä aineistokasa sijaitsee tällä kertaa yläkerrassa enkä malttanut raottaa persettäni keittiön penkiltä hakeakseni kasan alakertaan.

Sotkeuduin myös someen ja vastailin uskonnolliselle ghanalaiselle pojalle, joka huhuili chatissa, että Hello beautiful. Sanoin hänelle, että I am not beautiful, I am communist, but I can discuss with You if You are true and real person. En tiedä, oliko chatissa todellisuudessa ghanalainen pikkupoika, mutta nyhtämällä sain tältä Raamatun lauseita ja psalmeja. Kiitos nyt niistäkin.

Ainakaan ghanalainen pikku poika ei tahtonut kosia minua niin kuin ne kaikki ääliöjenkit, jotka liimautuivat minuun facebookissa jostain pirun Badoosta tai se onneton itäsaksalainen Geran kaupungista, joka oli päätynyt Irlantiin ja etsi elämänkumppania.

Sanoin hänelle, että voin olla ystävä ja vaikka nauraa kaikille hänen vitseilleen, mutta enempiä aviomiehiä en nyt tällä hetkellä tarvitse, kiitos vain. Sen jälkeen en ole kuullut Geran lahjata EU:lle mitään. Ei vaivautunut vastaamaan edes kysymykseeni, tunteeko tämä Saksan vihreiden Ska Kellerin ajatuksia.

En vastannut puhelimeen, vaikka Simosen Ritva soitti.

Sitten tuli kello 14 ja Maria tahtoi herätä. Vein tytön "aamutoimille" ja pesin tältä vahingossa hiuksetkin, vaikka huomenna tytöllä on kampaaja. Sen jälkeen Matti palasi lentotunnilta ja oli ärsyttävän hyväntuulinen. Lämmitti meille eilen tekemäni ruoat ja meni asuntovaunuun nukkumaan.

Kun Matti on nyt kotona, pääsen minä Haukkuvan metsään väistelemään punkkeja ja miettimään tulevia kirjoituksiani.