Otonkosken kalamatkasta vielä

la 31.5.2014

Maria meni jo koulun kevätjuhlaan. Anna tekee vielä lähtöä. Kuljettaja odottaa pihalla kärsivällisesti.

Luin eilen Lauri Otonkosken Erään kalamatkan kuvauksen harppoen loppuun. Itse asiassa juuri kalamatkakuvaus oli kirjasen loppupuolella ja juuri siinä kohtaa olin eniten illan koomassa keittiön sohvalla selälläni. Jäi vähän hämäräksi koko asia. Muistan, että nappasin kuvauksesta hienon kielikuvan.

Runoilija-huilisti oli saanut Antonio Gaudin veistämän hauen. Tai hauen, joka oli kuin Antonio Gaudin veistämä. Hieno muoto varmaan, mutta ehkä vähänpuoleisesti syömistä, tuli mieleeni.

Otonkoski oli tullut keksineeksi uuden kirjoittamisen genren: artikletti. Jos nyt oikein ymmärsin Otonkosken kaikkia kerroksia artikletti alkaa aina jostakin klassiseksi käyneestä määritteestä, ehkä jopa itsestäänselvyydestä, mutta sitten jokaiseen artiklettiin tulee saranakohta.

Saranakohdassa lainattu ulkoisen totuuden kuvaus kääntyykin sisäisen totuuden maailmaan, jossa assosiaatio lähtee veturina kuljettamaan juttua eteenpäin. Sisäisen maailman näennäinen vapaus ei tarkoita totuuden hylkäämistä. Joku Otonkosken kollega oli vetänyt herneen herkkään nenuunsa, kun Otonkoski kirjoitti hauen olevan sillimäisten kalojen alalahkossa.

Otonkoskikohan on tuonut tietoisuuteemme, että orava on samaa jyrsijöiden sukua kuin rotta? Orava on kivempi sarjakuva- ja lastenkirjallisuushahmo, vaikka samaa elämisen intohimoista eetosta sillä on kuin rotallakin - ja lahjakkuutta sopeutua elämään ihmisen kanssa urbaanissa ympäristössä.

Erityisesti nauratti Otonkosken tokaisu Joseph Brodskystä. Kolkko otus. Oli ollut Helsingin juhlaviikoilla samalla teltta-areenalla kuin Brodsky. Muutenkin Otonkoski pitää kirjailijoita ja runoilijoita tympeämpinä sekä itsekeskeisimpinä kuin klassisia muusikoita. Ehkä tympeys tulee siitä, että klassisten muusikkojen - toisin kuin kirjailijoiden tai runoilijoiden, jotka tekevät työtään yksin ja kaivelevat joskus aiheensa omasta napanöyhtästä - on kuitenkin jotenkuten tultava toimeen joskus suurtenkin joukkojen kanssa.

Säveltäjäkin tekee teoksensa jonkun toisen muokattavaksi. Ei siinä ihan pohjattoman itsekeskeinen voi olla.

Otonkoski pohtii kalamatkan kuvauksessaan muun muassa sensuuria. Kirjoittaa, että eroottisella tekstillä nyt tuskin pystyy enää sensoreita havahduttamaan. Runoilija-huilisti käskee pohtimaan, mitkä aiheet jäävät itsesensuuriin. Saman kysymyksen voisivat itselleen esittää valtamediatoimittajat.

Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa etenin jonkin verran taas. Ehkä Suomen ulkopolitiikan ja itsesensuroivien toimittajien arvostelu sekä Tiedonantajan nälviminen sekä Puolan solidaarisuudesta kirjoittaminen tuntuu niin moneen kertaa kalutulta jutulta. Puolan solidaarisuudesta tuli otettua aikoinaan selvää kaikki, mitä irti sain. Samoin Neuvostoliiton loppuvaiheista. Löysin arkistosta 1980-luvun lopun Neuvostoliitto-leikekokoelmani.

Mukana oli jopa Gorbatšovin puhe kommunistisen puolueen puoluekokouksessa.

Osuin paikalle juuri, kun Puola, Tšekkoslovakia ja Unkari irrottautuivat. Berliinin muuriakin ehdin käydä ihmettelemässä muiden tulevien toimittajien kanssa. Ehkä ahdistus Romaanihenkilön kuolemaa lukiessa johtuu siitä, että emme päässeet kirjailija Pulkkisen elinaikana juttelemaan siitä, mitä Puolassa tapahtui sitten.

Emme myöskään vastanneet Suomi, Nato, Venäjä -keskustelussa Kalevi Kyyröselle, joka kysyi, miten tähän (poliittiseen) tilanteeseen Venäjällä on tultu.

Lähden tästä etsimään vastausta Haukkuvan metsään. Koetan väistellä punkkeja.