Pia Valkonen

Ilmeitä isänmaan kasvoilla

Kähkösestä Meren kautta Haanpäähän

la 22.3.2014

Eilen oli Pentti-myrsky ja Matti oli illalla afgaanien autonkuljettajana Iisalmessa. Minun tosin olisi tehnyt mieli osallistua afgaanien uudenvuoden juhlaan, mutta kun ei ole kuorma-autokorttia ajaan meidän kuormuripakua. Mattikaan ei voinut nauttia juhlasta, vaan pötkötti pakun takapenkillä makuupussissa sappikohtauksen vallassa.

Katsoin netistä, että kaaliruoat saattavat aiheuttaa sappikohtauksen. Minä muistan aikoinani saaneen sellaisen paistetusta kananmunasta. Tuska on niin kova, että luulee kuolevansa.

Mitä minä oikein narisen Lapinlahdesta. Eilinen vammaisneuvoston kokous osoitti jälleen, missä hengenheimolaiseni ovat. He istuivat kunnantalon Ainossa. Kokouksen jälkeen hyppäsimme varapuheenjohtajan hovikuljettajan kyytiin ja kävimme strategiakahvilla Matin ja Liisan asemalla.

Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit tekivät 1930-luvulle ajatuksissani sen, minkä teki pinkkivasemmistolaisen Kaisa Salmen Fellmanin pelto -ihmisruumistaideteos.

Kaisa Salmi olisi ehkä kuulunut 1930-luvun mielipidevankien keskuudessa hoipertelijoiden joukkoon .Kaisa Salmihan kauhistui syvästi, kun hänen henkilökohtaista egoaan pönkittäneeseen taideteokseen, johon hän oli kutsunut avoimella kutsulla 22 000 ihmistä, alkoikin 27 huhtikuuta 2013 virrata punikkeja eri puolilta Suomea.

Kaduttaa, ettei tullut otettu edes pienen pientä käsipunalippua mukaan. Tai punaista käsivarsinauhaa. Kun taideteosta puitiin etukäteen, Kaisa Salmi hoperteli selvästi pelon vallassa. Hän sanoutui irti puna-aatteesta, mutta myönsi kuitenkin, että kuuluu aatteellisesti pinkkeihin. Hoipertelua, sanoisin.

Anna Kontula sentään Tampereen luokkataistelutanssi-illan jälkeisellä Stillerin Pressiklubilla sanoi olevansa pinkki sosialisti. Ehkä Kaisa Salmi vain ei tiedä, mitä sosialismi tarkoittaa. Ehkä kuvataiteilijalle tutummat käsitteet ovat erilaiset pigmentit.

Ei Fellmanin pelto turha taideteos ollut. Sen avulla koimme konkreettisesti, miltä 22 000 punavangista Fellmanin pellolla on tuntunut. Samaa sanon nyt Kähkösen kirjan jälkeen. Tiesin poliitisista vangeista, mutten kuitenkaan tiennyt konkreettisesti.

Tämä nyt ei poissulje sitä, että kohottelin kulmakarvojanin Kähkösen kirjan viimeisen sivun alistuneelle lauseelle:

"Tämä surullinen kirja opetti minulle, miksi ihminen kertoo. Ilon, toivon, lohdun ja rakkauden takia. Löytääkseen ne maailmsta, jossa moni uhraus tehdään turhaan." (Sirpa Kähkönen Vihan ja rakkauden liekit s. 278)

Lisäksi kirjaa mainostetaan takakannessa kirjailijan isoisän salaisella rakkaudella Anni Kukkosella, Alma Karilla sanoin: "Tämä oli kommunistien piirissä tyypillinen rakkaustarina - surullinen ja katkennut." Tottahan takakanteen tuli vielä lisätä, että kirja ei mitenkään pyri agitoimaan, vaan kuvaa aatteen murtumia sekä rikkimenneitä unelmia.

Minusta 1930-luvun poliittiset vangit eivät tehneet turhia uhrauksia. Meidän nykyisten aatteen naisten ja miesten itkuntihutus, jos kynsi katkeaa punalippua keppiin solmiessa tai siitä, että jollain työpaikalla tulee vaikeuksia, tuntuu turhanaikaiselta sen rinnalla, mitä 1930-luvun poliittiset vangit joutuivat kokemaan.

kirja kyllä kuvasi etupäässä mielestäni vangittujen punikkien äärimmäistä neuvokkuutta. Enää porvari ei taatusti olisi niin tyhmä, että veisi aatteen vuoksi vangitut samaa paikkaan verkottumaan, solmimaan kestäviä lojaliteetteja, oppimaan toisiltaan ja keksimään mitä ihmeellisimpiä viestinvaihdon keinoja.

Kukahan näitä kirjojen lievetekstejä oikein laatii: tyypillinen kommunistirakkaustarina - surullinen ja katkennut? Sallikaa mun nauraa. Mitähän sanoo tähän joku kokenut ja elossa oleva kommunisti?

Vaikka kuulostan aina näin happamalta, asiat eivät todellakaan ole musta-valkoisia. Tai edes puna-valkoisia. Kähkösen kirjan takakansilieve kuvastaa sitä, että kirjan pitää myydä. Ja viimeisen sivun maininta turhista uhrauksista - no joo, sattuuhan sitä hyvällekin kirjailijalle.

Ja Kaisa Salmelle olen kiitollinen siitä, että kutsui meidät Suomen maanalaiset ja valmiiksi nauretut punikit voimistelemaan lahtelaiseen puistoon. Näemme joskus toisiamme livenäkin.

Kuopio - Suomen Moskova

Sisällissodan aikaan, jolloin Sirpa Kähkösen isoisä oli vasta 14-vuotias poikanen, Kuopiossa oli 500 punakaartilaista ja 120 suojeluskuntalaista. Punakaartit perustettiin Suomeen vuonna 1905. Niiden taustalla oli porvarien ja työläisten yhteiset kaartit, jotka järjestäytyivät vuoden 1902 kutsuntalakon yhteydessä. Kaartein tarkoitus oli ylläpitää järjestystä, jotta estettäisiin venäläisten joukkojen käyttäytyminen suomalaisia kansanjoukkoja vastaan.

Kappasta vain! Sain tänne wikipediasta liimautumaan parit punakaartin päälliköt. Vahingossa, sillä en tiennyt, että blogiini voi upottaa myös kuvia.

Johan Kock vuoden 1905 punakaartin päällikkö.

Punakaartin päälliköitä 1918.
Punaista panssariauton miehistöä Tampereelta.

Kuopion punakaartilaiset pitivät sisällissodan tukikohtanaan venäläisiltä sotajoukoilta jäänyttä kasarmin aluetta ja suojeluskuntalaiset lyseota. Lisäksi suojeluskuntalaiset vartioivat Suomen pankin rakennusta, jossa oli kultaharkkoja. Nyt Suomen pankin rakennuksessa on täysin pyörätuoliepäystävällinen isä Camillo -ravintola, jossa kerran meille sanottiin, että emme ole pyörätuolinemme tervetulleita, vaikka kantaisimme Marian ja tuolin korkeita portaita ylös.

Saattaisimme nimittäin olla tiellä ruuhkailtana.

Kuopio näyttäytyy minulle taas hieman eri valossa. 1920-luvun toipumisen aikoina ja 1930-luvun poliittisten vainojen aikaan Kuopiota sanottiin Suomen Moskovaksi. Kuopiosta meni Kuhmon kautta suora reitti Neuvosto-Venäjälle ja kaupungissa oli myös kommunistien kirjapaino.

Väinö Tannerkin kävi torumassa isällisesti kuopiolaisia aatteen miehiä, kun olivat menneet tyrimään työväentalonsa, kun Lapuan liikke oli saanut valtakunnassa aikaan kommunistilait. Siinä on kyllä niin sosialidemokraattinen aate- ja ajatuskieppi, että herranjestas.

Tanner oli ilmeisesti aikansa Paavo Lipponen. Molemmat sisäsiisteyttivät sosialidemokratian. Lisäksi Tanner oli sodan jälkeen omaksutun idänpolitiikan, Paasikiven-Kekkosen linjan ankara vastustaja, eikä Kekkonen poliitikkona nauttinut sanottavasti Tannerin luottamusta.

Lipponen on taas Nato-miehiä, kuten Liisa Jaakonsaarikin: "Suomen Nato-jäsenyys vain ajan kysymys" (Lipponen Frankfurt Allgemeine Zeitungissa). Kiitos wikipedia näistä sitaateista.

Veijo Mereen

Etsiskentelin Veijo Meren näkemystä Väinö Tannerista kirjasta Suurta olla pieni kansa. Löytyy muun muassa luvusta Punamultahalitus s. 195. Punamultahallitus muodostettiin Suomeen vuonna 1936. Veijo Meri on valinnut valokuvan lukuun vappumarssista Keravalta vuonna 1938.

Sosialidemokraatit siinä marssivat. Ei tunnuksia ja ainukainen kannanotto on epämääräinen Taantumusta vastaan. No, sentään vappumarssivat. Kuopion vassarit eivät sitäkään ja Jari Hoffrén (ihan symppis vas.) kiirehtää jo etukäteen lausumaan, että kiertää SKP:n teltat ja liput kaukaa.

Maria soittaa alakerrasta. Alkaa joka-aamuinen pukemiskarnevaalit, -bakkanaali tai -taistelu. Katsotaan, mikä tänää. Jatkan Merestä Haanpäähän myöhemmin tänään.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi