Todellisuus on monimutkainen

ti 12.2.2014

Koska Tikkisen Hanneleen ei tällä hetkellä uppoa sen enempää John Steinbeckin Torstai on toivoa täynnä kuin Paolo Coelhon näytekappalekaan, olen lueskennellut huvikseni niitä näitä. Varpaisjärven Siwasta löysin vitosella itävaltalaisen Daniel Glattauerin pokkarin Kun pohjoistuuli puhaltaa.

Siinä nainen, äiti ja aviovaimo koettaa lopettaa lehtitilausta väärästä sähköpostiosoitteesta. Sähköpostiosoite on miehen, joka paljastuu vähitellen psykologian laitoksen professoriksi. Tämä tutkii sähköposteista välittyviä emootioita. Kirja oli aivan loistava ajankuva ja pani miettimään sitä, miten sähköposti on muuttanut viestintää.

Sähköpostin lähettämiselle on jotenkin alentunut kynnys.

Minulle kännykkä alkaa olla sellainen intiimi viestintäväline, jota käytän oikeastaan vain tekstareihin. Puhelimessa puhun nykyään äärimmäisen harvoin. En pidä puhelimessa puhumisesta sen vuoksi, että reilu vuosi sitten puhuminen laukaisi helvetillisen migreenin.

Vaikka nyt beetasalpaajat laskevat sekä kierroksiani että ovat lakkauttaneet päänsäryt jopa siinä mitassa, että välillä ihmettelen, onko minulla päätä ollenkaan. On outoa, kun ei ole päänsärkyä. Voi esimerkiksi liikuttaa silmämunia pään halkeamatta kivusta.

Oikeastaan puhun puhelimessa ainoastaan, kun ajan autoa. Eilen kun soitin kirjailija Jouni Tossavaiselle tyrkkiäkseni eteenpäin hanketta, jossa joku tarttuisi kirjailija Matti Pulkkisen elämäkertaan, jouduin Iisalmen nurkalla poliisin pysäyttämäksi. Vaikutti kuitenkin siltä, että poliisit olivat enemmän kiinnostuneita siitä, miksi ajoin kävelyvauhtia kuin kännykässä puhumisestani.

Sanoin, että tällaisella kelillä en tämän kovempaa uskalla ajaa, vaikka en puhelimessa puhuisikaan. En kehdannut esitellä sitä, millaiset kengät minulla oli jalassani. Olin tulossa hiihtämästä. Hiihdän eräsuksilla ja noin numeron 40 kalastussappailla. Halpatuotantosaappaat repesivät vähän aikaa sitten eikä kaupassa ollut pienempiä.

En tiedä, tyrkähtikö Matti Pulkkisen elämäkerta eteenpäin tällä puhelinsessiolla, mutta jospa joku kirjailija siitä joskus innostuisi.

Uuniperuna

Kohta haen kirjastosta Susan Ruususen kirjan, jossa rakastajatar kertoi pääministerin maistuvan paremmalta kuin uuniperuna. Kirja pulpahti mieleeni Iisalmessa Yhteiskunta & kirjallisuus -tapahtumassa, jossa Sonkajärven Marko Huoman muistutti Ruususen kirjan aiheuttamasta mediakohusta. Sehän syntyi jo pelkkien tyhjää täynnä olevien kansien perusteella.

Sattumoisin hyllyssäni on Elina Talvitien kirjoittama Mies, joka halusi olla asia. Entispääministeri Matti Vanhanen halusi olla asia, mutta sössi yksityiselämänsä. Eikä Susan Ruusunen käsittääkseni löytynyt Ikeasta, vaan netistä sinkkupalstalla.

Minäkin olen etsinyt elämääni happea sinkkupalstalta. Vannon, että en etsinyt päiväkahviseuraa enkä elämänkumppania. Siihen kaatui moni mielenkiintoinen tuttavuus. Syntyi kuitenkin hyvä ja vuosia kestänyt ystävyyssuhde sellaiseen ihmiseen, jonka kanssa en iki kuuna päivänä tulisi muuten mitenkään tekemisiin.

Työelämässä emme olisi tavanneet ainakaan. Tuskin harrastuksissakaan, sillä ystäväni harrastaa syvänmerensukellusta sekä lentämistä. Käy aina välillä Tahkolla laskettelemassa. On ruotsinkielinen ja olen jatkuvasti tälle kade lahjakkuudesta, jolla käyttää toista kieltään, suomea.

Perkeleen polyglotti
ja bättre folket!

Ystäväni, entinen ulkomaanvaluuttapankkimies, huvittui parituspalstan omakuvauksestani, joka kuului suurin piirtein seuraavasti: "Kumisaapas- ja persejalkainen mökin akka Pöljältä." Kumisaapasjalkaisen mökin akan ymmärtääkseen tulee tietää jotain suomalaisen sosiaalipornojournalismin historiasta.

Verkkokalvolleni on piirtynyt vuonna 1971 Hymyssä nro 6 julkaistu juttu. Viittasin netti-ilmoituksessani tähän juttuun : http://www.hymy.fi/s/f/editor/attachments/mokinakka_alastonmallina.pdf

Muistan, kuinka sain lehden käsiini Ilomantsissa Rehvanan koululla, jossa sisko Paula asui Villensä kanssa joskus 1970-luvulla. Olin Paulan luona viettämässä pitkiä kesälomapäiviä enkä kaivannut muuta seuraa siksi aikaa, kun isosiskoni oli töissä, kuin koulun piharakennuksessa oleva lehtikeräysröykkiö.

Tunsin tulleeni taivaaseen, kun avasin vajan oven. Pinossa oli toki sanomalehtiäkin. Eniten minua kuitenkin kiinnostivat aikakauslehdet ja laskeskelin, että ne riittävät hyvin siksi kesäksi ja tarvittaessa vielä seuraavaksikin.

Sain virtuaaliystävältäni viestin: "Onneksi olkoon meille – olemme tunteneet toisemme pitempään kuin sinä nykyisen miehesi."

Ystäväni häikäisi minut heti alkuun siteeraamalla pitkät pätkät Marxia. Edelleenkin, kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen, ihailen tämän kykyä tehdä nopeita analyyseja. Tyyppi jakaa ihmiset kolmeen kategoriaan:

. Jos panet koko energiasi, mielikuvituksesi ja aikaresurssisi sen taakse, että löydät tuottavaa työtä ja tekemistä itsellesi, niin kyllä löytyy – ihan varmasti! Ei tartte olla Einstein tai erityisen yrittäjähenkinenkään. Se, että se vaatii hyvin paljon itsekuria eikä ole erityisen kivaa, on sitten toinen juttu – siinä ehkä syy, miksi niin moni välttelee tuota kategoriaa.

· Jos taas ryhtyy puuhastelemaan niitänäitä ja tekemään kaikkea kivaa, niin kyllä tekemistä riittää silloinkin.   Jälkeä syntyy, mieli pysyy virkeänä ja hauskaa on. Rahaa tosin ei tule. Väittäisin, että tästä kategoriasta löydämme itsemme -  sekä sinä että minä.

· Jos jättäytyy sohvalle ihmettelemään että miksei mitään tapahdu niin ei kyllä tapahdukaan. Muiden syyttely sentään sujuu.

Pääsin kakkoskategoriaan sillä, että ystäväni on suosittanut minulle kaikki nämä vuodet Venäjä-osaamiseni tuotteistamista. Kerroin hänelle, että kyllähän minä, mutta ensin elvytän Lapinlahden Venäjä-seuran ja järjestän jonnekin Neuvostoliitto-seminaarin.

Virtuaalirakkautta
klikkaamalla

Daniel Glattauerin Kun Pohjoistuuli puhaltaa -romaanihenkilöt rakastuivat toisiinsa fyysisesti tapaamatta. Ärräpäät-sähköpostilistalla käydään tällä hetkellä jonkinlaista pinnanalaista keskustelua, onko muuan kippuranokkainen blogistinainen, jota kohtaan tunnen myrskyisää mustasukkaisuutta, ollenkaan todellinen ihminen.

Hän saattaakin olla droidi.

Kuljin vähän aikaa sitten muissa maailmoissa, minkä Mattikin pani merkille. Mies paiskoi eilen koko illan mielenosoituksellisesti kattiloita keittiössä. Syynä poissaolevuuteeni oli Mauno Saaren Haavikko-niminen mies. Tikkisen Hannele kummasteli tekstarilla, oliko Haavikko-kirja niin hyvä vai onko Haavikko niin hyvä.

En oikeastaan kykene sanomaan, oliko Mauno Saaren kirja hyvä tai ymmärränkö vast'edeskään tuon taivaallista Haavikon lyriikasta tai monta kilotavua painavista ajatuksista. Tuon taivaallista tai sen enempää kuin joskus Savon Sanomien työkeikalla ollessani Haavikolle soittaessani. Soitin Haavikolle ja kirjoitin jutun. Päällikkö Seppo Roth kuunteli haastattelunauhan, jossa toimittaja vain ynisee jooh, jooh, jooh, ja kirjoitti koko jutun uudestaan.

Suomen journalismin päälliköistä Seppo Roth on ainoa, joka sai sellaisen tempun tehdä. Hän onkin pakinoitsijanimimerkki Suomen joutsen.

Se, mikä Haavikko-nimisessä miehessä minua vei toisiin maailmoihin, oli se, että Haavikon maailmassahan elämöivät nämä kaikki: Marja-Liisa Vartio, Lassi Nummi, Pentti Saarikoski ja ketä niitä olikaan; Jarno Pennanen. He ilkamoivat, ihastuivat, rakastuivat, vihastuivat, riitelivät, sopivat tai kantoivat kaunaa loppuikänsä.

Ihan kuin me Ärräpäät-sähköpostilistalla.

Nyt on lähdettävä hiihtämään ja hakemaan Susan Ruususen uuniperunakirjaa kirjastosta. Tähän loppuun lainaus Jukka Kemppiseltä, äreältä kauhavalaiselta - muistuttaa niin Iisalmen Iivo Polvea (vas.) -, jonka entisvaimolla Marja Kemppisellä oli jotain sutinaa Paavo Haavikon kanssa:

"En ole sitä mieltä, että totuuden on tultava esiin´ enkä ihaile suorapuheisia ihmisiä. Oman ajattelutapani mukaan totuus voi olla liian armoton, ja lisäksi totuus on usein yllättävän monimutkainen." http://kemppinen.blogspot.fi/2014/02/on-oikein-vaieta.html

Kemppinen kirjoittaa, että on oikein vaieta. Eikä ole, mutta siitä olen samaa mieltä, että elämä ja totuus ovat monimutkaisia. Ja ah, niin ihania.