Veri veti vihdoin

su 9.2.2014

Eilisessä merkinnässäni koetin sanoa, että kyllähän toimittajalla voi olla korkeakoulututkinto. Se ei ole uran este, mikäli korkeakoulututkinto yhdistyy joko suoraan kokoomuksen jäsenkirjaan, vihreiden symppaukseen tai sitten sellaiseen epämääräiseen; minähän olen sellainen - ei-poliittinen, ei-sitoutunut, ei-mitään.

Sitten mietin, miksi kerta kerralta, kun lesborouva Johanna Korhonen (kesk.) esiintyy jossakin julkisuudessa, pidän tästä enemmän ja enemmän. Vitsi, viisas nainen, ajattelin perjantaina Stillerin Pressiklubia katsellessa. Muistin jälkikäteen, että Johanna Korhosen puoliso on Pirkko Kotila, viisas vasemmistonainen.

Kotila on maltillinenkin vielä kaiken lisäksi, mikä tässä yhteydessä plussaksi sanottakoon. Ihailen rauhallisia pohjalaisnaisia. Toki ihailen kipakkaa ja helposti hihansa polttavaa Susanna Kuparistakin, jolla on otsaa tulla Ylen televisiolähetyksiin verkkatakissa ja joka pyörittelee suuria silmiään joskus kuin dramaattinen sopraano. Joskus melkein näkee, kuinka savu tulee korvista.

Jos tässä nyt ihaillaan ja heilutetaan häntää, heilutan häntää myös Anna Kontulan lakonisuudelle. Tämä oli kuulema teroittanut lapsilleen, että koettaisivat kaikin voimin välttää palkkatyötä. Saa kuulema melkoista vipinää porvareissa sillä tavalla aikaan, kun tällaista suustaan päästelee ja levittää naamalleen viattoman sekä värähtämättömän ilmeen.

Marian tukka pitää pestä. Tuli eilen riparilta kotiin kesken kaiken ja itku silmässä. Riparinuoretkaan eivät ota vammaista joukkoonsa. No, samat vammaisia dissaavat nuoret ne ovat riparillakin kuin koulussa. Lupasin etsiä Marialle jonkun sellaisen rippileirin, jossa on muita vammaisia. Mäntykankaan koululta tein joskus 2000-luvun puolivälissä juttua sikäläisten rippikoulusta, joka oli järjestetty yhdessä Männistön luterilaisen seurakunnan kanssa.

Чебурашка

Kirjoitin otsikon muistuttaakseni itseäni siitä, miksi Jussi Annalan Veri Veti on auki tämän tietokoneen ruudun vierellä. Tämä tietokone lähtee muuten Linux-käyttöjärjestelmäasennukseen huomenna. Koneessa on vanha XP, jota isoveli kuulema tukee huhtikuun alkuun asti. Olli Tammilehdon sivuseikkailussa löysin jutun, joka oli saanut ilmestyä ainoastaan Voimassa. Ja sielläkin saksittuna.

Tähän voisi ostaa uuden Microsoftin jonkun palikan, mutta siitä saisi pulittaa 500 euroa. Ilman kallistsa palikkaa jää paljon rautaa hukkaan - rautaa sekä melko uusi näyttö. Matti hääti näppäinvaivaisen läppärin keittiön pöydältä, mutta minä toin sen vaivihkaa takaisin huoneeseen.

Lukekaa tämä ja asentakaa itsellenne Linux:

http://www.tammilehto.info/blogi/2013/03/09/Microsoftin-valta-ja-tuhoisuus-tuttua-mutta-vaiettua/

Aion joskus nimittäin kuunnella Yle Areenaa tietokoneelta keittiössä eikä kuuntelemiseen tarvita kunnon näppiksiä. Joku perheen kiroileva turkkilainen on takonut läppäristä useita kirjaimia kokonaan irti. Tälläkään koneella ei voi kirjoittaa, jos ei osaa tunnistaa liikeaistilla kirjaimia. I-, n- ja a-kirjain ovat kuluneet pois. Matin hermoille käyvät kaikki tällaiset sokeain näppikset.

Meillä on tietokoneet samaa tasoa kuin autot. Arja Mannila (vas.) ihmetteli taannoin, miksi ajamme eri autolla Varpaisjärvellä kuin tavallisesti. Kerroin, että Matin valkoisesta UKI:sta oli webasto paskana. Kun webasto oli korjauksessa, jumi käsijarru. Volkkarilla en ole ajanut nyt moneen viikkoon, sillä tiedän, että jos saan jonkun oven auki, joudun ajamaan autoa ensimmäiset kilometrit ovea toisella kädellä kiinni pitäen.

Lisäksi auton katolla oli 20 senttiä lunta. Nyt se on sulanut pois. Ja valunut tietysti Volkkarin oven tiivisteisiin, koska sakut eivät ole osanneet suunnitella kansan autoihinsa samanlaisia nerokkaita räystäitä kuin Saabissa on. Juuri sen vuoksi, että tiivisteisiin tulee valumavesiä, ovet jäätyvät.

Äsken kuuntelin ortodoksista liturgiaa kodinhoitohuoneen radiosta. Ilmeisesti radiovastaanottimet jäävät historiaan. Yle ainakin on antanut periksi. Jos saa joskus satunnaisesti jonkin Ylen puhekanavan kuulumaan, painaa heti päälle jokin kammoittava Radio Noovaaa - se on hirveää, vieläkin hirveämpää kuin Olga K Yle Puheessa.

Panu Rajala oli kiinnittänyt huomiota olympia-avajaisten huonoon selostukseen. Kirjailija oli varmaan oikeassa ja ilmaisi maltillisesti sen, minkä minä eilen vähemmän maltillisesti.

Ville Haapasalo oli varmasti mennyt studioon valmistautumatta ja luottaen rentoon sekä spontaaniin jokamieskarismaansa. Ei toiminut. Alkoi todella vituttamaan Haapasalon epäasiantunteva pöpinä: se ja se sekä sekin on Venäjällä vahva symboli. Ehkä jotain pelastaa Eduard Uspenskin luoma hahmo Чебурашка, Tšiburaška, joka seikkailee nyt Haapasalon kanssa Sotšissa.

Tai siis jospa Tšiburaška pelastaisi Haapasalon.

Alexander Fedorenko
Александр - gde ty?

Olen muuten käynyt Eduard Uspenskin maaseuturesidenssin kulmilla Moskovan lähellä. Emme nyt kerro sitä, että oltiin Gubkin-instituutin ulkkuopiskelijoiden kanssa vähän, että höh, kuka Uspenski, kun opettajamme raahasivat meidät kulttuuriretkelle. Kävimme myös Zagorskissa Pyhän Kolminaisuuden Luostarissa.

Oikeastaan ensi kosketukseni ortodoksisuuteen oli, kun valokuvaaja-turistiopas Aleksander Fedorenko verhosi minut nykyiseen pöytäliinaani eli neuvostokukkahuiviini ja salakuljetti minut vetämälleen turistikierrokselle Donskoin luostariin. Kuljimme jonkin matkaa Aleksanderin kanssa yksissä.

Sitten tyyppi selvästi hermostui minun typerään typykkämäisyyteeni ja siihen, että itkeä tihuutin bolivialaisen Benjamin Navarron perään, joka oli jonkun moskovattaren kanssa naimisissa sen vuoksi, että pääsi pois asuntolasta.

Aleksander oli lisäksi ärsyttävä arkkislaavi, puhdasverinen komeanenäinen kaunokainen, ei lainkaan kultaista ordaa suvussaan; miehellä oli pitkät kullanväriset hiukset ja oli muutenkin kuin olisi revitty suoraan venäläis-kansallisromanttisesta maalauksesta Три богатиря. Jossain vaiheessa jäljitin Aleksanderia Saksaan, mutta sitten jäljet hävisivät.

Muistan kuitenkin iäti, kuinka Aleksander kuvasi minulle chileläistä tyttöystäväänsä, exäänsä. Tällä oli kuulema kaikesta karvan ajelusta huolimatta reisissä sellainen sänki, että ihan kuin olisi maannut piikkimatolla. Mitähän Aleksander minusta sanoi seuraavalle kansainväliselle tyttöystävälleen?

Antakaa niin arvaan: Kuin olis vehnäpullan päällä kellunut.

Aleksander pokasi minut moskovalaisesta kirjakaupasta Dom Knigistä. Ja minulla on edelleen hänen kuvaamansa kuvasarja, jossa poistumme vankiluostarista, jossa oli teloitettu heppu nimeltä Lavrenti Berija. Nyt luin wikipediasta, että Berija oli etniseltä taustaltaan mingreli. Mingreleiden omakielinen nimitys on მარგალი, margali ja heidät luetaan gruuseihin.

Menimme tyhjillään olevaan luostariin juomaan viintä ja tunnelmoimaan. Vartijat olivat kuitenkin iskeneet luostarin portit kiinni ja kuvasarja todistaa, että olin silloin yhtä hoikka kuin arkkislaavi herra Fedorenko, jolla vatsaa ei ollut ollenkaan.

Oli kimppu pitkiä raajoja, pitkät hoikat jalat ja pitkät hoikat kädet sekä nenä. Tulin samasta rautaportin raosta läpi kuin herra Fedorenko, jonka sukunimi muuten kuulostaa ukrainalaiselta. Jäljitin Aleksanderia tai Alexanderin kuvia netissä jokunen vuosi sitten - ikään kuin olisi ollut kuvaamassa jotain saksalaista rocktapahtumaa.

Vaikuttaisi siltä, että Alexander Fedorenkon kuvia olisi ollut vuonna 2006 Moskovassa multimediamuseon näyttelyssä. En tiedä, onko sama tyyppi, jonka tunsin opiskeluvuotenani, kun Neuvostoliitto kaatui: http://www.mamm-mdf.ru/en/exhibitions/alexander-fedorenko-100-cubano-photographs-for-fidel/

Minulta voi kysyä, missä olin, kun Neuvostoliitto kaatui. Olen valmis kertomaan, että olin juuri siellä. Kaatamassa Neuvostoliittoa.

Kansanopisto
vs. keskikoulu

Jussi Annala omaelämäkerrallisessa kirjassaan Veri veti kirjoittaa tenhoavasti maaseudun sivistyksen puolesta. Jokunen aika sitten naureskelin Annalan näppärälle ratkaisulle riuduttaa rikas kaupunkilainen morsiankokelas kuoliaaksi, jotta romaanin päähenkilö pääsisi palaamaan takaisin kotikyläänsä ja kotitilalleen.

Netti ei suostu kertomaa, oliko todellisella Jussi Annalalla, tulevalla kirkkoherralla ja Maalaisliiton kansanedustajalla, sutinaa jonkun eteläsuomalaisen kartanonperijän kanssa. Rohkeaa oli sen ajan omaelämäkerturilta kertoa, että kirjan päähenkilö Erkki asui opiskeluvuosinaan homo-Carlsonin kanssa.

Mitään miellyttävää kuvaa Jussi Annala ei Erkin vuokraisännästä anna, mutta ottipa asian esille. Kirja on kirjoitettu vuonna 1947, jolloin, arvelen, että homoseksuaalisuutta ei olisi voitu käsitellä millään lailla.

Erityisesti tosiaan minua viehätti Annalan kuvaus kotikylän pappilan uudenvuoden vastaanottajaisista, joissa nuori Erkki pitää tulisen palopuheen maakansan valistuksesta:

"Kyllä suomalainen talonpoika kykeneekin aika paljoon, kun hän vain saa vähän ohjausta esimerkiksi yhteiskunnallisten asioitten hoitamisessa. Olen sitä mieltä, että nykyään pitäisi olla ainakin jokaisessa kymmenen tuhannen hengen pitäjässä kansanopisto tai jokin maataloudellinen ammattioppilaitos." (Jussi Annala Veri veti s. 226) 

Erkki pitää keskikouluja kansantaloudellisena tuhlaamisena. Olisi pyrittävä käytännöllisemmille aloille ja vaalittava varsinaista kansansivistystä sekä yleviä aatteita, joiden varassa voisi säilyä ja kestää kansana kansakuntien joukossa. Olivatkohan keskikoulut sitten niitä herratehtaita vai miksi maaseudun sivistäjät niitä karsastivat?

Elsa Heporauta
ja Vyyhtilän sukutila

Erkki ei halunnutkaan maisteriherraksi, vaan palasi pelastamaan kotitilansa Yrjölän. Julma Jaakko-isä oli saattanut hölmöyksissään kotitilan erään sahahuijarin vuoksi pakkohuutokaupan partaalle. Lisäksi velkojana oli toinen hyväkäs, joka oli realisoimassa Yrjölää sekä muita velkaantuneita sukutiloja itselleen sekä lähipiirilleen.

Samat kuviot olivat Puumalassa Elsa Heporaudan isän Johan Koposen sahan eli nykyisen Sahalahden ympärillä. Varmaan puoli Kaipaalan kylää oli Koposella takaajana ja kun tuli 1930-luvun lama, oli takuista vastattava. Siinä rytäkässä Sorjosen suvun Vyyhtilä oli myös vähällä joutua vieraalle.

Ilmeisesti Puumalan vanha nimismies Puupponen keräili pakkohuutokaupoissa sisäpiirin tiedoillaan sievoisen omaisuuden. Jussi Annalan Veri veti -kirjassa pulaan joutuneet pohjalaiset talonpojat saivat yhteisvoimin ja toisen pankin rahoituksella tilat säilymään suvuilla.

Isäni Unto Sorjonen muisteli, kuinka naapurilla, Häkkisen isännällä, ei kantti pakkohuutokauppaa kestänyt. Isä kertoi elävästi, kuinka kylän miehet olivat etsineet Häkkisen isäntää ja kuinka metsään olivat johtaneet jalanjäljet. Jalanjäljet päättyivät jonkun vahvaoksaisen puun alle ja puun oksaan viritetyssä hirttoköydessä kiikkui omaisuutensa ja kunniansa menettänyt isäntämies.

Kohottelin hieman kulmakarvojani Risto Lindstedtille, joka maireasti Kauko Sorjosen elämäkerrassa Mesenaatti kertoo, miten hyviä naapureita olivat Vyyhtilän Sorjoset olleet sahayrittäjä Koposelle. Varmaankin olivat olleet hyviä. Ihan liian hyviä.

Isäni kertoi, että kun Elsa Hästesko (myöh. Heporauta) oli tullut Linninmäessä vastaan Vyyhtilän vanhaa isäntää ja kysynyt, millaisia terveisiä Ukko-Sorjonen lähettää entiselle sahayrittäjä Koposelle, oli vanha isäntä sanonut, että se Koponen sen kun painuu vittuun vaan.

Ukko-Heikki, Kalle
ja Kolvosenmäki

En ole ihan varma, kummasta vanhasta isännästä oli kyse. Arvelen kuitenkin, että Heikki Sorjosesta, jolla oli ilkeän ja pahansisuisen miehen maine. Heikki Sorjonen on sekä Kauko Sorjosen että isäni ukki. Kauko Sorjonen ei ilmeisestikään tiedä kaikkea, mutta jotenkin päätilan Vyyhtilän pelastamiseen liittyy Kauko Sorjosen äidiltä Tilda Väänäseltä peräisin oleva Kolvosenmäki.

Kauko Sorjosen sisko Aila Liukkonen kertoi minulle muutama vuosi sitten, että Vyyhtilässä ajateltiin isälleni juuri Kolvosenmäkeä. Kummallista sanon minä, sillä isäni oli tilan vanhin poika ja varmaankin koko elämänsä ajan orientoitunut päätilan isännyyteen. Joka tapauksessa Kauko Sorjosen isä Juho ja vaimonsa Tilda lähtivät Aku-setän perässä Putikkoon ja myivät Kolvosenmäen Juho- ja Aku-setän vanhemmille.

Kun Vyyhtilä joutui pakkohuutokauppaan, tilan takaisin suvulle saamiseen käytettiin bulvaania ja Kolvosenmäki uhrattiin. Kävimme Matin kanssa toissa syksynä etsimässä Kolvosenmäen ja taidan kallistua siihen suuntaan, että onneksi isä ei joutunut juuttumaan Kolvosenmäkeen.

Ei tällä sentään niin paljon olisi ollut uudisraivaajahenkeä. Kolvosenmäki oli karua eteläsavolaista kangasta. Multaa ei maassa ollut kuin nimeksi. Isä oli pikemminkin luotu käyskentelemään Puumalan viljavien mäenlakien päällä kuin käyttämään kuokkaa tai kannonraivausvenkeitä.

Mitähän isä olisi Kolvosenmäellä viljellyt? Hiekkaperunoita varmaan.

Äiti taisi olla
kopea akka

Joka tapauksessa Kolvosenmäki ei Sorjosille jäänyt. Isä lähti sotaan, kierteli Kannaksella viestimiehenä ja palasi Vyyhtilään ylimielisen ja kopean akkansa kanssa. Äitini Vieno Tiusasen. Äiti oli ollut kansahuollossa varajohtajana ja varmastikaan ei sopeutunut sukutilan raatajaksi.

Lisäksi isän pikku veli Timo oli kateellinen siitä, että isoveli sai joka vuosi lapsia. Ulla syntyi syksyllä 1944, Paula uuden vuoden aattona 1945, Touko syksyllä 1948 ja Kosti oli tulossa keväällä 1950. Isän Timo-veli oli sanonut, että eihän tänne hän enää akan kanssa mahdu.

Isä kaiketi oli jo silloin sopuisa ja lempeä. Arveli, että eihän tässä tarvitse toiselle ylitsepääsemättömiä tuskia aiheuttaa. Ja niin lähtivät Unto ja Vieno Sorjonen Puumalan Vyyhtilästä kuin kuppa Töölöstä. No, ei vainenkaan. Tarvittiin äidin kaunista käsialaa, jolla hän väärensi kyläkoulun opettajattaren nimikirjoituksen mairittelevaan työtodistukseen.

Työtodistuksen perusteella äiti ja isä pääsivät maataloustöihin Reitkallin puutarhakouluun.

Sanoin isääni sopuisaksi ja lempeäksi. Luulen, että äitini ei sellainen koskaan ollut. Minulla on vahva epäily, että sukutilalla häntä karsastettiin. Äiti tuli todella köyhistä oloista, mutta oli tavallaan kohonnut työssä käyvänä virkanaisena tavallisten muatiaisten yläpuolelle.

Äiti varmaan osasi näyttää sen eikä halunnut lehmän alle tissejä puristelemaan. Niin oli asemaansa kironnut äidin salaperäinen isoäiti Sofia Essman, joka jotenkin oli kulkeutunut mökin akaksi Tiusasten pientilalle Puumalan Kaipaalaan. Serkkuni Imatran Ikonen, se miesserkku, jonka etunimeä en muista, sanoo aina Tiusasia degeneroituneiksi aatelisiksi - ilmeisesti Sofia Essmanin vuoksi.

Mistähän lienee moinen hirmu Tiusaseen päätynyt? Jääskestäkö?

Maria kävi tuossa äsken kurkkaamassa, mitä teen. Sanoin, että kirjoitan suvusta. Maria tuumasi, ketä kiinnostaa.

Jospa kiinnostaisi veli Kostia. Kosti voisi eläkepäivilleen ostaa kakkosasunnon Imatralta ja vetäytyä sinne tutkimaan sukua ja Vyyhtilän vaiheita aina, kun etelän kotkotukset alkavat tympiä. Ja jos ette tiedä, millainen julkkis on Elsa Heporauta (os. Koponen, ent. Hästesko), kerron, että hän on Kalevala-korun kehittäjä, kirjailija ja Kalevalaisten naisten liiton perustaja.

Isä aina suorastaan sylkäisi suustaan sukunimen Hästesko. Tämmöisen Heporaudan näytelmän kaivan vielä esille Arvoituskeittäjä eli kommunisti: kolminäytöksinen huvinäytelmä. Vaikuttaa kiinnostavalta.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi