Pia Valkonen

Tie Tampereelle

ti 4.2.2014

Jos tämä merkintä ilmestyy jo Tikkisen Hannelen syntymäpäivänä blogiini, olen epäonnistunut taasen merkintojen tallentamisessa Luonnokset-kansioon. Sain jo huomautuksen siitä, että jonain päivänä minulta saattaa ilmestyä kaksi merkintää. Niin on, sillä joskus koetan kirjoittaa seuraavan päivän merkinnän valmiiksi, mutta onnistunkin julkaisemaan sen saman tien.

Kirjoitan tätä Pielaveden kirjastolla. Matti on viemässä jotain alipaineistusventtiiliä Susannan keramiikkapajaan ja minä tulin kyydissä kirkonkylälle, sillä kapinetta ei ollut Lapinlahden venttiilikaupassa. Matti haki sen täkäläisestä Pelvi-liikkeestä. Piti menemäni hiihtämään, mutta matkalla jossain Martikkalan kohdalla alkoi pullattaa.

Tuli toisin sanoen voimakas mieliteko. Pielaveden Puustellin leipomo on lestadiolainen perheyritys ja muistin, että meiltä kotoa on leipä loppu. Viimeksi söimme varpaisjärveläisen Oksanan leivän. Sanoin Matille, että jätä minut leipomoon pullakahville. Leipomossa luin printti-Iisalmen Sanomat ja lauantain SS-lehden, jota en kotiini tilaa - en printtinä enkä sähkönä.

Matti oli näköjään väistellyt Iisalmen Sanomien kuvaajaa sunnuntain Iisalmen lentäjien talvitapahtumassa. Näytti, että tuosta hän peruutti. Kuvaan oli jäänyt lapsia sodanaikaisen lentokoneen ohjaamossa. Matin läsnäolo tuntui kuvassa vahvana.

Sen lisäksi, että minua alkoi hirvittävästi pullattaa, muistin, että voisin tulla Pielaveden kirjastolle kirjoittamaan. Nimittäin! Huomenna en jää aamulla notkumaan blogiini, vaan lähden heti aamusta hiihtämään. Panen auton lämpiämään, julkaisen tämän, vilkaisen Iikkarin, facebookin, jonne sain kuin sainkin ehdotuksen maailmanpolitiikan professorin Rautavaara-Lapinlahti-rundille, sähköpostin ja Kemppisen sekä ne rakastamani blogistit, jotka eivät taaskaan ole kirjoittaneet mitään - ja painun metsään.

Tänään olin jo toinen jalka autossa, mutta jäin sisälle kökkimään jotain. Todennäköisesti koetin vältellä sitä, ettei tarvitsisi itse lakaista autoa. Sen päällä on ainakin 20 senttiä lunta. Matti soitti, että oli unohtanut keuhkoputkentulehdusantibioottinsa ja oli kääntymässä takaisin.

Siinä se minun hiihtolenkkini hälläytyi ja jotenkin sotkeuduin Matin mukaan tänne. Sukset kyllä ovat Aku-Villen pikkupakussa. Olisin voinut hiihtää Pielavesi-järven jäällä.

Minut veti kirjastolle Pentti Haanpää. Koska nyt elämme sinkeällä ja saan jokaiselle lehtimyyjälle ihan rehellisesti sanoa, että olemme niin peeaa, ettemme voi tilata mitään, emme myöskään voi ostaa yhtään Innon uudelleenjulkaisemaa Haanpää-kokoelmaa. Eilen kävin kamalassa Haanpää-tuskassa läpi omaa kirjahyllyäni.

Aavistukseni osuivat oikeaan. Varmaankin vasemmistonaisten kirjajakotorilta pöllimästäni vanhasta koulun lukemistosta, taisi olla Uusinta suomalaista kirjallisuutta II, löysin Päntän äijän vajoamisen ja juttu jätkästä, jonka lääkärimatkasta tulee outo hautajaissaatto.

Juttu savottajätkän kuolemasta kertoi Ansu Rötöstä, joka pyristeli Viimeisen matkansa veneen pohjalla kuten joku törkyinen jättiläiskala.

Tuntui taas siltä, että se pahuksen kiero- ja mulkosilmä kirjailija nauraaa virnottaisi tekstinsä takana. Jätkän outo ruumissaatto oli jotenkin taas niin makaaberin hauska - Päntän äijän vajoamisesta puhumattakaan. Viimeinen matka herättää kiukun. Ansu Rötön lomakosta löytyy rahaa, mutta vanhalle nälkärajalla sinnittelevälle Rötön muorille ei raha riitä - ne menevät hautajaiskuluihin.

Päntän äijähän on kuin meikäläinen. Aloin selvästi kyllästyä Lapinlahteen an sich. Aloin saada tarpeekseni samoista kaupan hyllyjen välissä lymyilevistä hahmoista, jotka eivät tiedä, missä ovat minut nähneet, eivät selvästikään muista - eikä täällä päin ole tapana sanoa turhaa päivää.

Niinpä Lapinlahden paskahousujen bravuurina on lymyillä ruokakaupan hyllyjen välissä niska kyyryssä ja katse myslipussiin naulautuneena pään yläpuolella ajatuskupla: "En vittu sano päivää, täällä ei vittu sanota päivää, jos ei tunneta. Täällä ei vittu olla muuten vain ystävällisiä. Sehän vaatisi jo ponnisteluja."

Niinpä olen keksinyt, miten saan hapettomassa ilmapiirissä jännitystä elämääni. Kolme vallasta kiihkeästi taistelevaa narttukoiraa narun päähän ja minä suksineni niihin kytköksiin heti, kun maahan satoi millimetri lumentapaista härmää. Johan alkoivat luut rutista. Päntän äijällä sama kytö, kun jäät vähänkin alkoivat kantaa.

Kulkuriveljelläni olisi varastossaan ainakin sata haanpääläistä Lapinlahti-juttua. Kunhan tämä saisi ne puretuksi jonnekin. Minäkin voisin avittaa lapinlahtelaisten juttujen kokoamisessa. Voisin kertoa kulkuriveljelleni vaikkapa amerikkalais-lapinlahtelaisella sähköhammasharjamiljonäärillä, jota ympäröivät virolaiset homohenkivartijat.

Nyt luen Pentti Haanpään jutuista Riitakaijan, sillä Haanpään naiskuva on kiintoisa. Siitä on varmasti tehty naistutkimus poikineen. Lainaan täältä Pielavedeltä kotiini Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle, kun pelkäsin, että ärräpäiden kieli-, tyyli- ja oppipoliisi Tapani Kaakkuriniemi huomaa Keijo Kylävaaran mainitsemisesta, etten ole ylikangastani lukenut.

En olekaan. Lisäksi löysin äsken historiahyllystä Heikkisen Aaron suosittaman Punavankileirit - suomalainen murhenäytelmä 1918 (Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius). Lainaan senkin.

PS. Lopputulema oli, etten ehtinyt lukea Riitakaijaa Pielaveden kirjastossa. Lainasin kotiini Haanpään jutut ja luin kotona vielä Heta Rahkosta. Muita naisia en novellikokoelman otsikoista keksinyt. Punavankileirit panin hiljaa takaisin hyllyyn. En itse asiassa juuri nyt haluakaan tietää ihan kaikkea. Tien Tampereelle toin kotiin ja lupasin itselleni lukea sen taisteluihin asti. Tahdon tietää syyt, jotka johtivat sisällissotaan syvällisemmin kuin koulun historian opetuksessa opetettiin.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi