Pia Valkonen

Mesenaatti

Isä Unto Sorjonen esiintynyt Kauko Sorjosen
elämäkerrassa jo kahdesti sivulle 72 mennessä

la 1.2.2014

Kosti-veli soitti viime viikolla kuin herätyksen saaneena. Oli lukenut Risto Lindstedtin kirjoittaman Kauko Sorjosen elämäkerran Mesenaatti. Koska olin lukenut vain Suomen Kuvalehdessä olleen jutun Kauko Sorjosesta - juttu lienee ilmestynyt elämäkerran puffina, Kosti halusi lähettää kirjan minulle.

Minun pitää lähettää kirja eteenpäin Touko-veljelle ja Maijalleen, joiden Savonlinnan-kirjahyllystä se on liikkeelle lähtenytkin. Kosti ei sanonut kirjasta oikeastaan juuri mitään, mutta hyrisi innostuksesta. Minun olisi se luettava ja kommentoitava hänelle.

Kauko Sorjonen on siitä omituinen Sorjonen, että hän on rikas. Me puumalalais-maalais-Sorjoset emme häntä oikeasti kadehdi; me vain vaelsimme sukujuhlissa Kuokkalan kartanossa vähän hämmentyneinä ja hämillämme. Me olemme niin muatiaisia, niin muataisiai. Vikka kuinka olisimme asuneet aktiivi-ikämme kaupungissa, ettemme osaa olla porvariston hillityssä charmissa.

Kauko Sorjonen järjesti Sorjosten sukujuhlan Jyväskylässä kesällä 2005. Minulla oli niissä juhlissa korkokengät ja Kuopiosta lihavien porvarisnaisten kaupasta ostettu kolttu. Lempiäisen Satu, vanhimman sisareni tytär, katsoi minua oudoksuen; olen jotenkin oudon hieno.

Muistan, kuinka ostin sukujuhlamekon. Viereisessä kopissa ähisteli Lapinlahden sankataiteilija Aila Koski-Vähälä. Totta puhui pljemjannitsa, en sen koomin ole mekkoa ylleni pannut. Ei ole jotenkin meikäläisen juttu. En osannut olla. Korkokengätkin puristivat, joutuivat kirjahyllyn koristeeksi sekä loppujen lopukis katosivat lasten prinsessaleikkeihin.

Me Sorjoset olimme Mesenaatin kartanossa kuin eksyneet. Ei se proletaarisuudesta tai köyhyydestä johtunut. Se johtui talonpoikaisuudesta ja maalaisuudesta. Itse asiassa Kauko Sorjonekin tuntui yhtä hämmentyneeltä. Oli omistuisen ujosti taustalla. Tuskin moukkamaisuuksissamme ymmärsimme, kuka tilaisuuden isäntä on.

Risto Lindstedt kuvaa eleettömästi, kuinka riehumatonta elämää Kauko Sorjonen ja hänen elämänkumppaninsa Pirkko Saarijärvi ovat viettäneet. Rauhallista, vaurasta ja jotenkin miellyttävää. Kohtuullista. Pikkuserkkuni Mari Ylönen, jossa tunnistan saman rauhattoman helinän kuin itsessäni, kertoi Kauko Sorjosen joskus sanoneen, että esimerkiksi vaatekertoja ei välttämättä tarvita kuin kaksi.

Ei sitä useampia vaatekertoja voi kerralla pitää kuitenkaan.

Isä Unto, Kauko Sorjosen serkku, tulee Mesenaatissa vastaan heti alussa sivulla 11. Isä on ollut naisten mies jo kuusivuotiaana, kun Kauko Sorjosen äiti Tilda Väänänen ja isän Juho-setä on vihitty sukutilalla Vyyhtilässä. Isä oli kiehnännyt Tildan kyljessä ja sanonut, että "Pittää minunkin riiata tätä settäi(e)n morsianta."

Toimittaja Risto Lindstedt oli translitteroinut eteläsavolaisen murreilmaisun väärin. Minä nimittän parkaisin, että mitä ihmettä, kenen kaikkien Heikki Sorjosen poikien morsian Tilda Väänänen on ollut. Ukko-Heikki Sorjosella on ollut kolme poikaa: isä-Unton isä, Kalle, sekä Aukusti ja Juho.

Matti savon kielen asiantuntijana sanoi, että kirjakielisesti lauseen loppu kuuluu: setäni morsianta. Koska Lindstedt oli kirjoittanut väärin settäin, minä luin ilmaisun monikossa. Oikea muoto on taka-e - settäen.

Kauko Sorjosen elämäkerrassa tulee esille myös maaseudun sivistysihanne. Ilmeisesti isän lukuinto pohjautuu Vyyhtilän Sorjosten asenteeseen. Aune-täti oli vanhoilla päivillään huvittava. Kun me Jukka-serkun kanssa yhdellä yhteisellä Retretin-retkellä koetimme kysyä Aune-tädiltä vanhan Vyyhtilän asioita, sanoi Aune-täti useasti: "En mie muista, en mie huomannu, mie istuin puussa ja luin."

Aune-täti teki elämäntyönsä Keltasen kirjakaupassa Ruokolahdella. Kouluun häntä ei päästetty. Hän oli tyttö. Vaikka jonkinlaista sivistystä Vyyhtilän sukutilalla arvostettiin, ei Kalle Sorjosen ja Roosa Smolanderin lapsikatraasta (Aili, Aune, Unto, Annikki, Anja, Timo ja Jouko) oppiin kansakoulun jälkeen päässyt kuin Jouko-setä ja tämäkin vain isäni ansiosta.

Kun Puumalaan perustettiin kunnallinen keskikoulu, ei teräväpäisellä Joukolla ollut mitään mahdollisuutta päästä kirkonkylälle. Isoveli Unto ymmärsi opinpoltteen ja ehkä jopa uhmasi Kalle-ukon tahtoa. Arvelen, että Vyyhtilässä ei sivistystä arvostettu liikaa - menee hyvät maataloustyömiehet pilalle, jos ne kouluun päästetään. Isä-Unto otti ja kyyditsi pikku veikan kouluun. Siitä isä muisti aina muistuttaa.

Ehkäpä isä oli tyytyväinen siihenkin, kun hänen nuorimmaisensa lähti yliopistoon opiskelemaan. Vaikka minusta ei metsänhoitajaa tai maataloustieteilijää tullutkaan, kuten isä olisi ehkä toivonut. Vai toivoiko itse asiassa oikeasti? Ehkä isä näki jo varhain, että mihinkään käytännön läheiseen ja järkevään kuopuksesta ei ole.

Minähän istuin aina nenä kiinni kirjassa tai pakotin Multamäen Minnin ja Maarin tekemään naistenlehteä. Olin jo ammoin päätoimittaja.

Huolettomat sivistyjät 

Pienet pojat olivat Vyyhtilän tulvassa lukeneet lehtiä ja vuonna 1930 syntynyt Kauko Sorjosen isoveli Heikki, oli innolla osallistunut lehtien lehteilyyn. Ällin miehiä kun Mesenaatti-kirjan mukaan oli.

Kymmenen vuotta vanhempi serkkunsa Unto (14 v.) oli pätenyt pikkuisen serkun edessä: "Heikilläpä se on lehti väärinpäin." Pikku Heikki ei ollut jäänyt sanattomaksi, vaan oli tuumannut: "...Niinhän tuo näyttää olevan, mutta välleenhän tämä on käännetty."

Tyypillistä sukumme rakastettavaa huolettomuutta.

Kuitenkin. Jotain jäin kaipaamaan elämäkerrassa. Tosin se ei minulla vielä ole puolivälissäkään, mutta jo tähän menessä Kauko Sorjosen elämässä ei oikein ole särmää, ryppyä tai epämukavuutta. Kaikki on niin perinpohjaisen miellyttävää. En osaa selittää oikein mitä kaipaan.

Helvi Hämäläinen kuvaa omaelämäkerrallisessa Ketukivellä-kirjassaan, miltä Tyyne Tuuliosta ja palvelustyttöön seonneesta dosenttimiehestään tuntui Säädyllisen murhenäytelmän julkaisemisen jälkeen: "Oli kuin Tuulioiden kodista olisi repäisty ulkoseinä. Se ei enää ollut suojaisa yksityinen koti, vaan julkinen näyttämö, jossa heidät oli pantu esittämään sievisteleviä hupusuja. ... Tuuliot tuntivat itsensä häväistyiksi, ikään kuin heidät olisi riisuttu alasti ja ruoskittu julkisella paikalla." (Helvi Hämäläinen ja Ritva Haavikko Ketunkivellä, Helvi Hämäläisen elämä 1907 - 1954 s. 325)

Minusta sievistelevät porvarit pitää aina riisua alasti ja ruoskia julkisella paikalla.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi