Pia Valkonen

Kielessä kuin peilikirkkaalla jäällä

Anne Välinoron Mikä rooli? Näyttelijä Tampereella
ja vähän vielä Pentti Haanpäästä

ti 21.1.2014

Pääsin tänä aamuna Matti Salmisen Pentti Haanpään Tarinassa kohtaan, jossa Haanpää menee naimisiin pontevan sekä määrätietoisen meijeristin Aili Karjalaisen kanssa. Juuri tätä kohtaa elämäkerrassa odottelin, sillä Haanpään, kuten monen muunkin nuoren miehen elämä ennen akottumista, on epämääräistä haahuilua.

Salminen on tavoittanut oivasti Haanpään sisäisen maailman tämän tekstien sekä erilaisten aikalaislähteiden perusteella. Nuoren miehen ulkonen maailma oli sitä tavallista; Haanpää kiskoi kamalat määrät viinaa, poltti ketjussa, ajeli ympäriinsä polkupyörällä, asui vanhempiensa talon vinttikamarissa - ja kirjoitti.

Ulkoisesta ei paljon irtoa. Samaan törmäsin, kun luin Jari Tervon Esikoista. Ehkä siksi, että olen nainen ja minulla, Luojan kiitos, on vain tyttäriä, Esikoinen ei juuri napannut. Kasvavan pojan maailma on minulle täysin ulkoavaruudesta. Siitä on vaikea kiinnostua. Ainoa kohta, jossa hörähdin Esikoista lukiessa, oli se, kun Tervon päähenkilö laski uudet häpykarvansa.

Toki Tervon kuvaamat kommunistisukulaiset olivat kiinnostavia.

Jos oikein arvaan, Pentti Haanpään ja Aili Karjalaisen liitto ei ole helppo. Odotan myös kohtaa, jossa näyttämölle ilmaantuu kommunisti Aune Laurikainen, joka saa Haanpäästä irti kuulema ihan silosäkeitä.

Neljäs mahti

Pentti Haanpää pilkkasi teksteissään kirkkoja ja kirkonmiehiä. Tähän ei oikeastaan enää ole tarvis. Ainakin luterilainen kirkko tuntuu tätä nykyä aidosti Kai Sadinmaineen ja Pauliina Kainulaisine melkein marxilaiselta. Nyt mielestäni on syytä pilkata toimittajia.

Toimittajat, vaikka muuta silmät pyöreänä väittävät, ovat yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä. Toimittajilla on mahdollisuus päästää ja sulkea. Toimittajat määrittävät, kenestä puhutaan ja missä hengessä. Esa Mäkisen luokkajuttu sunnuntain Hesarissa oli sinänsä rohkea; hän mainitsee jutussaan sekä Marxin että Li Anderssonin, mutta voi sitä kaikkitietävän ylemmyyden määrää kappaleessa:

"Vasemmiston analyysi oli kyllä perinteitä kunnioittava: kun teoria ja maailma on ristiriidassa, vika on maailmassa." (HS su C19 Eliittiä hävettää olla eliittiä)

Jos tämä nuori pelokas paskahousutoimittaja, vielä joskus ilmestyy Lapinlahdelle Käki-seminaariin, lupaan suolistaa hänet. Tai ainakin kysyä, mitä tämä oikein ajatteli työskennellessään Kansan Uutisissa. Näki ehkä märkiä ja orgastisia päiväunia Hesarissa työskentelystä.

Ei tarvitse suolistaa. Kansan Uutisten työurasta kysyminen Hesarin toimittajalta on tarpeeksi kamalaa.

Mikä rooli?

Luin eilen osan viime lauantain kirjallisuustapahtumassa esiintyneen Anne Välinoron kirjasta Mikä rooli? Näyttelijä Tampereelta. Kirjassa on tamperelaisten näyttelijöiden syvähaastatteluja. Vaikka Välinoro vähän lipaisee heti kirjan alussa Aamulehden persoonallisuushäiriöistä päätoimittajaa Jorma Pokkista siitä, että on antanut hänelle virkavapaata, pidin lukemastani.

Olen tällaisille asioille ehkä yliherkkä. Mielestäni Johanna Vehkookin lipasteli Matti Apusta Journalistin jutussaan, johon oli haastatellut jotain nuorta ja komeaa brittimiesjournalistia. Sen lisäksi, että Vehkoo valutti aistillista tekstihunajaa haastateltavansa edessä, tuli jutun sisällä mainittua Matti Apunen, entinen esimiehensä.

Johanna Vehkoosta saan näppylöitä erityisesti. Hän ei tuo missään esille sitä, että on ollut tekemisissä Vasemmistonuorten kanssa. http://www.vasemmistonuoret.fi/kuvat/toiminta/2001/yhdistyksen_kokous/isot/25_vpj-onnittelu_iso.jpg

Päätin taannoin, että Jorma Pokkisella täytyy olla jonkinlaista empatiahäiriöitä, sillä hän oli sitä mieltä, että vammaisten lasten äidit Aamusydämellä -ohjelmassa pilasivat hänen mukavan aamukahvihetkensä. Olen allekirjoittanut adressin kyseisen lehden boikotoimisesta.

Tässä ote adressin tekstistä: "Suomessa suurin epäkohta näyttää olevan asiattomia, tympeitä ja asennevammaisia kommentteja antavat toimittajat. Luulisi heidän ammattitaitoonsa kuuluvan nimenomaan avarakatseisuus, ymmärtämiskyky sekä inhimillisyys." http://www.adressit.com/aamulehden_paatoimittaja_jorma_pokkinen__viisaat_sanat

En ole aivan varma, tappoiko eräs Aamulehden toimittaja itsensä Pokkisen valtakaudella vaiko jo Matti Apusen valtakaudella, mutta näin joka tapauksessa on lehdessä tapahtunut. Tottahan syynä oli se, että toimittaja ei kestänyt sekä yksityiselämänsä painetta että työpainetta.

Vuonna 2010 Aamulehti kyseli toimittajiensa asennemaailmaa. Sukelsin Iltalehden juttuun kyselystä suurella mielenkiinnolla, sillä luulin, että lehti kysyy myös sitä, ovatko toimittajat kovinkin moneen otteeseen suunnitelleet itsemurhaa. Petyin. Sitä ei kysytty.

Petyin siksikin, että porvarit saavat nukkua edelleen työnsä rauhassa. Kukaan Aamulehdestä ei kertonut edes äänestäneensä vasemmistoa.

Liukkaan jäistä tekstiä

Anne Välinoron Mikä rooli? -näyttelijöiden on kirjoitettu sujuvasti. Luin ensin näyttelijätär Petra Karjalaisen haastattelun, sillä Karjalainen hymyili niin vastustamattomasti haastattelun lähtökuvassa.

Lukiessa ärsyynnyin. Petra Karjalainen on niin helevetin omnipotentti ja lukija luistelee Välinoron tekstillä kuin peilikirkkaalla jäällä. Ei virheen virhettä, ei särmän särmää, ei punctumia, josta sukeltaa tekstin sisään. Näyttelijän elämä etenee preesensissä, luistavasti, liukkaasti. Karjalaisessa on burn outin piirteitä, mutta hän selättää senkin opettelemalla säkkipillinsoittoa.

Kunnes.

Plumps. Luistimeni osuu kappaleeseen: "Tampereen Hämeenpuistossa on musta laatikko, jonne hän elokuussa asettuu ja tulee sieltä ulos jouluna."

Huudahdn ääneen: "Täh?" Ja luen kappaleen uudelleen. Taputan käsiäni. Aivan loistavasti ilmaistu. Ymmärrän, mitä Karjalainen ja Välinoro tarkoittavat. Välillä työhönsä intohimoisesti suhtautuvasta tuntuu siltä, että eksoottista on jo se, jos ehtii jonakin päivänä Hämeensillan toiselle puolelle.

Hienointa on, että Välinoro ei tee samaa temppua kirjassa liian useasti.

Lämpöä

Anne Välinoro saapui lauantaina Työväentalolle hyvissä ajoin. Pyyhki pakkasesta sisälämpöön tullessaan rillejään. Tuntui lämpöiseltä, mukavalta ja mutkattomalta ihmiseltä. Mainitsee kirjassaan useasti Aamulehden teatterikriitikon Matti Waclinin. Kiintoisaa, mutta ei yleisellä tasolla. Muutenpa vain tuli tässä mieleen.

Matti Waclin veteli viime syksynä muutamia kirjailijoiden haastatteluita Tampereella työväenkirjallisuuden päivillä. Enpä ollut tätä ennen livenä nähnytkään, vaikka paljon olen tästä kuullut. Nallemainen tyyppi. Ihan jees.

Kun tapasimme Iisalmen kirjallisuushappeningjoukolla ennen joulua ja suunnittelutimme Heikkisen Aarolla tapahtuman jullaria, keksin Anne Välinorolle otsikon: "Yhteiskunnallisuus nykynäytelmäkirjallisuudessa." Arvelin, että otsikossa saa näkyä yhteiskunnallisuus; oltiinhan sitä Kirjallisuus & yhteiskunta -tapahtumaa järjestämässä.

Ei kelvannut. Alustaja muutti otsikon. Alustajan omassa otsikossa korostui yksilö.

Ei kelvannut Risto Isomäellekään työttömien talolla keksimämme otsikko. En tosin loukkaantunut kummastakaan muutoksesta, sillä oikeasti oli mukavaa, että alustajilla oli itselläänkin jonkinlainen näkemys siitä, mistä aikovat vieraanamme puhua.

Välinoro kertoi kiinnostavasti neljästä teatterikäsikirjoittajasta: Sirkku Peltolasta, Anna Krogeruksesta, Juha Jokelasta ja Reko Lundánista. Hän mainitsi myös Susanna Kuparisen ja Jari Hanskan, mutta jotenkin kumman kireästi. Ehkä sen vuoksi, että heidän käsikirjoittamansa näytelmät: Kuparisen Valtuusto- ja kaksikon käsikirjoittamat Eduskunta -näytelmät ovat avoimen poliittisia.

Välinoro sanoo sitä, että esimerkiksi Reko Lundánilla oli samoista teemoista näytelmiä, mutta kymmenen vuotta Kuparista ja Hanskaa aiemmin. Silloin ehkä oli vihjauksien aika. Jospa nyt saisi paukuttaa päin porvarin naamaa.

Esimerkiksi Sirkku Peltolan poliittisuus ei ole tullut esille yhdessäkään naistenlehtihaastattelussa, jonka olen hänestä lukenut.

Hänestä tehtyjä naistenlehtihaastatteluja on silmiini osunut useita. Yhdessäkään ei esimeriksi ole kerrottu sitä, mitä Välinoro kertoi; että Peltolalla on työläistausta. Käsikirjoittajan isä oli kirvesmies ja äiti keittäjä. Toivottavasti Anne Välinoro tekee seuraavaksi syvähaastattelukirjan yhteiskunnallisista nykynäytelmäkirjailijoista.

Lauantainen esitelmä haluaa tulla printatuksi ja etenkin me Iisalmen kuulijat haluamme kokea sen uudelleen.

Uusliberaali pöljä

Sirkku Peltolan puoliso on Miljoonasade-mies Heikki Salo. Heikki Salo sanoitti uudelleen viime keväänä Kaisa Salmen Fellmanin pelto -performancessa yhteislauletun Marseljeesin.

Olimmehan Lahdessa Hennalan vankileiriläisinä, punikkeina, laulamassa mekin. Kesken veisuun viereltäni alkoi kuulua sirinää. Kirsti Era kirahti, että sanathan ovat tässä aivan idiootit: ”Kun muurit sortuu, alle jäät, jos et sä pysty juoksemaan. Tulvat alleen kaiken kun peittää, uimataidot punnitaan.”

Erityisen kornilta tuntui laulaa kyseistä kohtaa, kun pitelin sarvista tyttäreni pyörätuolia. Tulin siihen tulokseen, että Heikki Salon maailma on vahvoja varten. Jos ei pysty juoksemaan, jää jalkoihin. Jos ei osaa uida uppoaa.

Salo on varmasti lukenut liikaa uusliberalistisia talousoppaita: Ui tai uppoa. Hyvin on porvarillinen maailmankuva sisäistetty.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi