Muisti puhututtaa

la 11.1.2014

Perheen lentopallotähdet lähtivät kädet paketissa Monarille. Siellä on pikku tyttöjen lentopallon SM-sarjan turnaus. Matin käsi leikattiin eilen ja Anna poltti omansa hiusten suoristusraudassa. Olipahan aamu.

Kävin jossain välissä halaamassa syntymäpäiväsankaria ja tuikkaamassa lahjan: pinkit pompulakorvikset ja samansävyisen sateenvarjon. Sanoin, että näihin voi hankkia sävy sävyyn kaulaliinankin. Siihen Anna sanoi, että ai, sitten olisin kokonaan pinkki, ja karjaisi, että onhan se vain niin kumma, että hänen synttärinään kaikki huutavat.

En käynyt enää muistuttamaan, kuka se päivän huudolla aloitti. Vähän vaille puoli yhdeksän kuului vintin portaista tuttu tataaritöminä: tömp, tömp. Sieltä se kiroileva turkkilainen tuli syyttäen meitä siitä, että emme herättäneet häntä ajoissa. Kuoroon oli helppo yhtyä. Oskukin naukui kuin hengen hädässä, sillä kukaan ei muistanut kissapoloisen aamuruoka-annosta.

Nyt taloon laskeutui taivaallinen rauha. Maria nukkuu. On puoli pykälää yli kymmenen astetta pakkasta. Talo on kolea. Pitää varmaan kohta etsiä villasukat. Lähtiessään Matti muistutti meitä loistavasta geeniperimästämme. Kuulema äidin puolelta tytöillä ei ole sen parempi.

Olga K

Lupasin eilen jatkaa muistista ja Yle Puheen toimittajasta Tuula Ketosesta. Ei muisti tahallaan valehtele. Sitä kuitenkin pitäisi epäillä koko ajan. Muutama vuosi sitten Liettuassa-käyntimme jälkeen aloin haroa nettiä, jotta saisin selvää, miksi pääkaupungissa Vilnassa on kolme valtavaa ristiä kukkulalla.

Kävimme risteistä keskustelun eräänä keväisenä yönä, kun juttelimme Vilnassa jonkin satunnaisen kohtaamamme yövartijan kanssa. Jossain vaiheessa yövartijalta loppui venäjän kielen taito ja minulta kirkkohistorian taju. Puola-Liettua-suurvallan aikaan valtakunnan rajat sulkivat sisälleen myös Ukrainan. Näin syntyivät uniaatit. Uniaattipalvelukset muistuttavat ortodoksisia, mutta dogmaattisesti uniaatit ovat katolisia.

Uniaatit hiertävät ortodoksien välejä, sillä he eivät tunnusta Moskovan patriarkkaa. Kun kysyin Liettuan tilannetta silloiselta ylipäälliköltäni Jyrki Hirmuinen Härkönen-Härski Hartikaiselta, tämä joutui kohauttamaan kanssani olkapäitä. Tämän tarkempaa emme tienneet kumpikaan.

Siinä vaiheessa pälähti päähän, että Puolasta minun pitäisi tietää jotain. Olinhan ollut vuonna 1984 murhatun solidaarisuusliikkeen isä Jerzy Popiełuszkon kotikirkossakin neljä tai viisi vuotta tämän kuoleman jälkeen. Oli varmasti jokin isä Jerzy Popiełuszkon muistopäivä, sillä kirkko oli täpötäynnä ja katu kirkon edessä lainehti tuhansia kukkalaitteita.

Sitten mietin. Olenko todella käynyt kotikirkossa vai olenko vain nähnyt lehtivalokuvan katolisen isän hautajaisista?

Piti soittamani Juha Akkaselle, joka minut kotikirkkoon Puola-Tšekkoslovakia- turneellamme vei. Ensin soitin Helsinkiin väärälle toimittaja Juha Akkaselle, joka oli sangen ystävällinen. Nauroi vain, kun pyytelin anteeksi, että olin soittanut väärälle miehelle ja ettei tämä ollutkaan elämäni viimeinen elämäni rakkaus - numero kuusitoista.

Mutta Olga Koostahan minun piti. Tuula Ketonen opiskeli Mikkelin kupeessa sijaitsevassa vallankumouskeskuksessa Otavan opistossa 1980-luvun alkupuolella. Vallankumouskeskushan Otavan opisto selkeästi oli; siellä opiskelivat sekä toimittajat ja minulle valitettavan tuntemattomaksi jäänyt sakki kansainvälistä politiikkaa joukossaan muun muassa ANC:n sissejä.

Me aloitimme Tuula Ketosen linjaa seuraavana vuonna. Tuula Ketonen oli jäänyt Mikkeliin ja päässyt oitis Mikkeliin Ylelle töihin. Tuijotimme Ylelle jäänyttä tiedotus- ja viestintälinjalaista Stoppari-nimisessä ravitsemusliikkeessä aina ihaillen eikä tällä käsittääkseni ollut kusi mitenkään erityisesti noussut hattuun.

Vaikka itse jossain naistenlehtihaastattelussa armon vuonna 2012 itse niin arvelikin. Muistan vain, kuinka Tuula Ketosen Mikkelin-kämppis, olisiko ollut Pekka Anttila, nykyinen Suomen Kuvalehden joku, oli kertonut jollekin meistä nuorista tiedotus- ja viestintälinjauntuvikoista, että kovin on Tuula Ketonen neuroottinen, melkein mahdoton kämppiksenä.

Miksei Tuula Ketonen silloin kertonut, että hänellä oli syytäkin olla neuroottinen. Nyt naistenlehtihaastattelussaan hän valotti neuroottisuutensa syitä. Oli kasvanut Kalajoella maatilalla. Äiti oli kuollut, kun Tuula oli ollut sellainen päälle kymmenvuotias ja ymmärsin näin, että tytär oli joutunut ottamaan vastuun koko paletista.

Tiemme leikkasivat 1980-luvun puolivälin jälkeen kesällä 1990. Oli lähdössä syksyllä Moskovaan opiskelemaan ja haravoin pitkin Helsingin kapakoita löytääkseni itselleni jonkun, jonka jättäisin itkemään rautatieasemalle, kun itse suunnistan kohti uusia haasteita.

Savolaisen persejalkaisena kömmin ihmismuurin lävitse baaritiskille, jossa keskusteluun oli syventyneenä kaksi isokokoista ja komeaa hahmoa - istuivat vielä korkeilla baarijakkaroilla, joten näytin varmasti naurettavalta, kun sain ehkä nenänpääni nostettua baaritiskin reunalle.

Olin juuri aloittamassa iloista small talkia - kas, Tuula, muistatko Otavan opistossa? Henkäisin ja vilkaisin Radiomafian toimittajakuuluisuuteen. Tämä tuijotti yhtä aikaa minua sekä lävitseni vihaisesti että kylmästi ohi. Olin tökerösti keskeyttänyt jotain. Yhteiset muisteloni kuivuivat huulilleni. Leppoisa kesäilma muuttui  jäätäväksi hyytelöksi. Satakieli putosi (kiitos Iisalmen Sanomien pörröpäinen naistelevisiokolumnisti) kapakan ikkunan takana helsinkiläisestä lehtipuusta.

Ryömin takaisin ihmisjoukkoon. Minä typerä tavis, joka uskalsin puhutella.

Tähän ei mitään lisättävää:

Päivän sitaatti aamupäivän päätteeksi. Kohta Maria soittaa, että pitää tulla nostamaan sängystä suihkuun. Jos tänään ei ole neidillä naamannorsunvitulla -päivä, lupasi neiti, että nousee itse sängyn laidalle istumaan. Mutta ai, että nauroin itselleni, kuin luin tämän kirjailija Saara Henrikssonin blogista:

"Ulkopuolisuus. Kaupunkielämään tottuneen suomalaisen perusvirhe on muuttaa maalle umpiperälle omaan rauhaan ja itkeä sitten, kun tie on poikki ja sähkö ei kulje. Maalaiset ovat tottuneet tähän. Käsitys, jonka mukaan on "ulkona", johtuu useimmiten sokeudesta omille valinnoille. Jos on päättänyt muuttaa Pohjan perukoille, ei voi surkutella, ettei lähialueelta löydy aktiivista kirjoittajapiiriä. Syrjäseudulla on kirjoittamisrauha, jonka kaltaisesta kaupungin keskustassa asuva (ja keskustan asumiskuluja maksava) voi vain haaveilla." http://margaretpenny.blogspot.fi/2014/01/apurahat-myytit-ja-todellisuus.html

Tai lisään sen verran, että Heikkisen Aaron, Ylä-Savon Helene Schjerfbeckin, suunnittelemia Kirjallisuus ja yhteiskunta -jullareita levittäessä silmäni osui Maakuntakirjailijat ry:n kirjoittajavalmennusfleijariin. Sellainen olisi Pohjois-Savossa alkamassa ensi marraskuussa. Haku on elokuun loppuun.

Aaro kertoi yhdessä kirjallisuustapahtumapalaverissa kirjoittaneensa ensimmäisen kirjansa kahdeksanvuotiaana. Varpaisjärven Itäkoskella sellainen ei ehkä paljoa ymmärrystä saanut - tämä on tulkintaani - ja niinpä herkkä sielu tuikkasi kirjoittamansa sivut tuvan uuniin.

Tuvan uuni on keksimäni yksityskohta. Aaro sanoi vain kuivasti, että poltti kirjoittamansa kirjan.