Pia Valkonen

Oi, oisinpa Pussisen akka

mutta kun en ole

to 23.1.2014

"Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken henkilöhistorian perusta.”

Näin oli sanonut Pekka Tarkka puolustaessaan Kari Tarkiaisen isoäidistään kirjoittamaa kirjaa Maria Jotuni - vain ymmärrys ja hymy. Tarkiaisen kirja - lehtitietojen mukaan, lukenut sitä en ole - läpivalaisee Maria Jotunin ja tämän puolison Viljo Tarkiaisen avioliittoa.

Jotunin Huojuvan talon luin joskus 1990-luvun vaihteessa kuopiolaisen anoppini Leena Launosen kirjahyllystä. Olin silloin niin nuori ja niin autuaan typerä, että imin siitä vain ahdistavan painostavan tunnelman. Lisäksi olin itse oman avioliittoni huojuttaja.

"Maria Jotuni kirjoitti teoksensa älykkäille lukijoille, jotka osaavat nähdä pinnan alle." Näin sanotaan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon sivuilla. Siinä vaiheessa elämää, vaille kolmikymppisenä, ja lapsia synnyttämättömänä pöljänä, en edes yrittänyt katsoa Jotunin tekstin pinnanalaisuuteen.

Omassa avioliitossaan Jotuni ei välttämättä - ilmeisesti - ollutkaan yksiselitteinen uhri. Maria Jotuni oli kuulema perusteettomasti mustasukkainen. Huh.

Pentti Haanpään tarinassa Salminen asettuu Pentti ja Aili Haanpään avioliitossa kirjailijan puolelle. Hyvä on, elämäkerturilla on siihen oikeutensa. Ja minulla lukijana on oikeus asettua Aili Haanpään puolelle. Tosin jos juutalainen kirjailija Amos Oz istuisi nyt tässä vieressäni, hän sanoisi, että turpa kiinni, tyhmä.

Amos Ozin mielestä lukijan pitäisi pitää tekstin hänessä herättämät asiat omana tietonaan. Mutta minäpä olen julkea ja vulgaari. Minulla on otsaa. Tunnustan, että luen metsästääkseni juoruja.

Olen kuin psykopaattinen rakastaja(tar) ja hyökkään miehen (kuin miehen) kimppuun, riistän häneltä vaatteet, enkä tyydy vaikka hän on jo alasti vaan revin häneltä ihonkin, raatelen lihan ja heitän syrjään, rusennan luut ja tyydyn vasta järsittyäni ytimen niistä kauheilla keltaisilla hampaillani. (Amoz Oz Tarina rakkaudesta ja pimeydestä s. 42)

Pääsimmepä ytimeen.

Meijeristi Aili Karjalainen on melkoinen poloinen. Eikö Haanpään elämäkerturi yhtään lämpene Ailille, joka on seurustelun ja avioliiton alussa niin liikuttavan innoissaan? Lisäksi tuoreena rouvana Aili Haanpäällä on selvästi mielessään kahden tasavertaisen taiteilijan liitto.

Salminen arvelee, että lapsi oli Aili Haanpäälle vain vallantäyteinen keino saada kirjailija itselleen. Ei, lapsen saaminen on koodattu meihin. Ja kaiketi melko luonnollista on, että naaras haluaa jälkikasvulleen parhaimmat geenit. Minusta on jotenkin niin mies-mies-mies-keskeistä ajatella, että Aili Haanpää olisi Elsan synnyttäessään ajatellut etupäässä miestään.

Arvelen, että lastaan tämä ajatteli. Sitä paitsi kirjailija oli esikoisensa syntymän hetkellä tipotiessään. Jossain juomassa. Kelvottomia isiä nämä kirjailijat, mutta onneksi naiset kantavat, synnyttävät, kasvattavat ja tekevät jossain tapauksessa vielä miehensä kirjanpidonkin.

Salminen pitää vielä ylityperänä sitäkin, että Aili-morsian lähettää sulhaselleen rintamalle luettavaksi Adolf Hitlerin Taisteluni. Aili on oikeistoaatteellinen ja siinä suhteessa johdonmukainen. Mikäli nuori natsimielinen Mika Waltari olisi seurustellut jonkun komukan kanssa ja komukka-akka olisi lähettänyt tälle lukemiseksi Marxin Pääoman tai Kommunistisen manifestin, olisiko elämäkerturi siinä tapauksessa kiljahdellut kauhusta? Kysynpähän vain!

Panu Rajala olisi ehkä kiljahdellut Unio Mysticassaan, mutta jätän nyt Panu Rajalan rauhaan, sillä kohta kuitenkin alkaisin elämöidä Katri Helenalla ja siitä, kuinka tämä vastustamattomasti riipi paplarit päästään viime tingassa ja lähetti miehensä maaherran kekkereihin.

Aili Haanpää kirjoittaa Kalevaan mitä ilmeisemmin pakinatyylillä ja nimimerkillä Kyläkirjeitä. Jo tunnustusta saaneelta kirjailijalta tulee rintamalta vastauksena vaimolleen myrkyllinen kirje:

Kerroit kirjoittaneesi ´kyläkirjeen´Kalevaan. Minä kyllä huomasin tuon kirjeen ja jostain syystä epäilinkin sitä sinun kirjoittamaksesi. Mutta mielestäni ei ole mitään syytä jatkaa sitä puuhaa, sillä mitään erikoista ´pakinoitsijan´taipumuksia sinulle ei ole ja toisekseen ei tiedä, miten käypi kun rupeaa kirjoittelemaan kaikenlaisia juttuja.” (Matti Salminen Pentti Haanpään tarina s. 187).

Haanpään novellista Pussisen akka, kunnianarvoisa naishenkilö kuvastuu haanpääläinen naisihanne. Pussisen akka on valloittava, käytännöllinen, työteliäs, sitkeä. Mies voi tarkastella häntä kuin hyvää kyntöhevosta. Vähänhän akka on suulas, mutta menköön, kunhan ei tule samoille areenoille kilpailemaan.

Totta varmaan on, että Aili Karjalaisen joutava Kyläkirje oli aloittelijamainen ja kömpelö, mutta kirjeestä paljastuu kirjailijan yllättävän huono itsetunto. Kävi johonkin kipeään kohtaan, että akka rupesi kollegaksi.

Luulee vielä itseään miehensä vertaiseksi.

Haanpää kirjoittaa vaimostaan myöhemmin pisteliään novellin Rukous. Hauskahan se on kuin mikä – varsinkin se kannattaa lukea, jos täällä minun blogissani käy kummastelemassa, miksi aina kerron pyykinpesuistani tai siivoamisestani.

Rukous kertoo kaltaisistani entisistä vapaista naisista, jotka akateemisen avuttomina törmäävät kerralla todellisuuteen ja iskevät samalla otsansa kattilankulmaan tai lyyhistyvät pesemättömien pyyhevuorien alle. Vannon, että luin novellin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni Siilinjärven kirjaston hyllyjen välissä seisaaltani.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi