Veri veti

pe 10.1.2014

Istun Siilinjärven kirjaston yleisöpäätteellä ja teen hulluksi siilinjärveläisen lukukansan takomalla äänekkäästi näitä näpyttimiä. Että jotkin näppikset osaavat pitää kamalaa melua. Vein Matin aamulla Tarinan sairaalaan rannekanavaleikkaukseen ja ajattelin odottaa kirjastossa sitä, että mies herää humautuksestaan.

Saattaa kyllä olla, että joutuu turvautumaan Kela-taksiin, sillä kohta pitää rynnätä Lapinlahdelle vastaanottamaan Mariaa koulusta.

Tänä aamuna ilmoitin Matille, että oikeastaan haluaisin takaisin Siilinjärvelle. Koko viime yön suunnittelin, kuinka ostaisin takaisin Pöljän taloni - sen, joka tosiaan oli punainen tupanen ja perunamaa. En tässä nyt kerro sitä, että koivujen ympäröimän pellon perunat olivat kurkkupastillin kokoisia ja ainoa artikkeli, joka meillä Leonidin kanssa menestyi, oli raparperi.

Meistä kumpikaan ei osannut valmistaa raparperistä mitään. Oli meillä myös tsiljoona musta- ja punaherukkapensasta, mutta jostain kumman syystä Leonidin säilöntätehdas ei herukoita arvostanut.

Suunnittelin viime yönä myös Pöljän talon remonttia ja taloon invaramppia sekä -sisäänkäyntiä. Keittiön viereiseen kamariin sellaiset voisi järjestää ja samaan yhteyteen Marialle pesutilat.

Matti oli lisäksi sitä mieltä, että Pöljän talon lisäosa, olohuone-elintasosiipi, pitää räjäyttää maan tasalle ja rakentaa tilalle täyskorkea laajennus. Jäi tekemättä, kun loppujen lopuksi mies oli sitä mieltä, että ei halua minulle uuninlämmittäjäksi eikä etenkään tupaukoksi.

Ajattelin silloin, että saatpa nähdä vielä, mutta en sanonut ääneen.

Mutta se pelto. Se pelto on se juttu. Oma maa. Olen juuttunut kukkaruukkuvaiheeseen (Juha Kuisma: Asumisen vapaus, kertoo asumisen evoluutiosta. Ensin kerrostalokämppä, sen jälkeen ikkunalaudalla kukkaruukkuja, ehkä rivitalo - ja sen jälkeen maalle asumaan!).

Toivoakseni en ole juttunut kukkaruukkuvaiheeseen lopuksi ikääni.

Plan b

Ryyni, Ryynäsen Riitta, näkyy uusimmassa Kodin Kuvalehdessä kirjoittaneen pikkuruisen pätkän Plan beestä. Kuulema toimitusten kahvituntien pääpuheenaihe keski-ikäisillä naisilla on plan b. Plan b tarkoittaa sitä, mitä keski-ikäinen nainen tekisi, jos irtisanoutuisi tai saisi potkut.

Jotenkin Plan b on aina ollut mukana matkassani.

Olen viime ajat miettinyt, milloin aloin irtisanoutua omasta ammatistani, toimittajan työstä. Välillä olen sitä mieltä, että toimittajuus ei ole ammatti, vaan, kuten olen täälläkin jo kirjoittanut, persoonallisuushäiriö. Ja paha sellainen. Ehkä siirryin sivuun siinä vaiheessa, kun jätin Tampereen yliopiston alakuppilan ja siirryin Pyynikille opiskelemaan slaavilaista filologiaa.

Tunsin kummallisen käänteen elämässäni. Opiskeluissa oli jotain mieltä, minulla oli todellinen motivaatio ja innolla tein jopa kaikki yliopisto-opettajien antamat läksyt. Tajusin, että maailmassa on aiheita ja aineita, joita ei voi oppia kopioimalla yliopiston pääaulassa sijaitsevien luentomuistiinpanokopiokoneiden avulla.

Meillä toimittajatutkinnossahan pääprinsiippinä oli se, että lusmuilla pitää. Lisäksi kaikkeen tulee suhtautua naureskellen ja kyynisesti. Heti, kun tuntuisi siltä, että jokin ihan oikea asia alkaa kiinnostaa, piti mennä Tillikkaan ja kumota ainakin viisi isoa tuoppia, jotta mielentila menisi äkkiä ohi.

Se, että olin siirtymässä johonkin toiseen todellisuuteen jo ennen Helsingin työurani jeremiadia, selittää sen, miksi olin Helsingissä asuessani jotenkin käsittämättömän yksin. Vihasin koko kaupunkia ja aamuisin tyrskin keuhkoputkistani Mannerheimintieltä kantautuvaa mustaa mönjää.

Asuin Taka-Töölössä - muun muassa - kämpässä, joka on Marian invavessan kokoinen. Sen vuoksi en kotona juuri viihtynyt. Kiisin yökaudet jossakin käsittämättömässä yöelämässä ja raahasin Humalistonkadulle seurakseni tyyppejä, jotka seuraavaksi heräsivät eloon Image-lehden portfolioissa kuuluisien valokuvaajien eksoottisina kuvausobjekteina.

Jatkan tästä kohtaa jossain myöhemmässä merkinnässäni. Helsingin yöelämä liittyy Olga K:hon, Kalajoen karjakkoon, mutta nyt siihen, miksi otsikkona on Veri veti.

Vihdoin veri veti

Meillä kotona viljeltiin maaseudun sivistysihannetta. Isällä ja äidillä oli kirjahyllyssään pitkät rivistöt Pellervo-seuran julkaisemia kirjoja. Luulin muuten, että minulle päätyivät vanhempieni Pellervo-seuraromaanit, mutta vilkaisin tässä männä viikolla, että minullahan onkin komea kokoelma maatalousoppaita. Voin opiskella esimerkiksi AIV-rehusta karjan ruokinnassa.

Vähän aikaa sitten sain loppuun isän jäämistöstä pöllimäni kirjan - Jussi Annalan Veri veti. Ihmeekseni googlasin, että kirja onkin omaelämäkerrallinen. Jussi Annala oli vuosina 1897 - 1967 elänyt eteläpohjalainen pappi ja Maalaisliiton kansanedustaja.

Ihmettelin jo aiemmin, että Annala on vuonna 1948 ollut moderni. Opiskeleva nuori mies asuu eksentrisen herra Carlsonin luona - ja paljastuu, että Carlson on mustasukkainen Erkistä tämän tyttöpuolisille opiskelutoverittarille. Luulin, että homous siinä vaiheessa maailmanhistoriaa ei ole ollenkaan sellainen asia, josta voitaisiin ylipäätänsä edes mainita mitään.

Vaikka vanhenevan hinttiherrasmiehen kuva ei ole kirjassa mairitteleva, hyvää asiassa oli se, että teema ei ole Annalalle tabu eikä kirjailija esitä Carlsonia luciferuksena.

Erkki kihlaa kotopuolessa herttaisen Helinän, mutta joutuu opiskelukaupungissa kiusaukseen. Jostain eteen putkahtaa Signe, herraskartanon hemmoteltu tytär. Signe houkuttaa Erkin johonkin hevoskilpailuun ohjastamaan nuorta juoksijahevosta ja samalla Erkki miltei jättää kotoisan Helinänsä.

Annala pääsee näppärästi eroon Signestä sairastuttamalla tämän. Signe kuolee, mutta juuri ennen kuolemaansa Erkki käy tämän pakeilla tekemässä sovun. Vaikka juutalainen kirjailija Amos Oz sanoisi mitä, tahtoisin tietää, onko näin käynyt oikeassa elämässä.

Voiko kohtalo olla joskus niin kätevä? Tielle tulee kiusaus ja juuri ennen lankeamista: poks, sankari pääsee hetairasta eroon, kun tämä riutuu kuoliaaksi.

Pidin kyllä Jussi Annalasta ja Veren vetämisestä. Kirjoitan joskus myöhemmin kohdista, jotka jäivät askarruttamaan minua hyvässä mielessä. Matti nimittäin soitti, että eivät vielä ole antaneet edes leikkauksen esilääkitystä. Minun on nyt jätettävä Pohjois-Savon lempikuntani, härkäpäinen pakkoliitoksen vastustaja Siilinjärvi ja lähdettävä änkyräkunta Lapinlahdelle.

Aamulla perustelin Matille, miksi Siilinjärvi on jotenkin kivempi kuin Lapinlahti. Siilinjärvi ei oikein ole mitään. Täällä ei perinne erotu samalla tavalla kuin Lapinlahdella. Siilinjärvellä ei ole loistokasta menneisyyttä Pekka Halosineen tai taidevalu-Halosineen. Täällä ei ole taidemuseota eikä Martikaisen keskustalaismafiaa, ei upeasti restauroitua Väärnin pappilaa eikä pappilan legendaarista parempaa pappia.

Ei Juhani Ahoa eikä myöskään sellaista palvelus- tai työväkeen kohdistuvaa alentuvaa asennetta, että siellä ne pakertavat, poloiset kuin hupaisat kotieläimet.

Siilinjärvellä on helpompi hengittää.