Pia Valkonen

Mies nai porsaankyljystä

ke 1.1.2014

Uusi vuosi tuli, vaikka koetin nukkua niin kuin Tikkisen Hannele vuodenvaihteen, pahimman, yli. Olin kirjaimellisestei tyynyn alla ja peitto korvilla jo kello 23, mutta tunnin päästä vasta alkoi varsinainen tykistötulitus. Sitä jatkui, jatkui, tuntui siltä kuin loputtomiin - ja Maria aamulla sanoi, että kello 6 aamulla alkoi uudestaan.

Joku torvi oli varmaan herännyt vielä kännissä ja huomannut, että raketit on ampumatta.

Ensi vuonna vuokraamme jonkin erämökin tai korjaamme raksan työmaakopin lämmityslaitteen ja vedämme sen Limaniemeen Korpisille. Emme kestä enää yhtään meluisaa uuden vuoden yötä. Asukaa itse keskustassa. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat ampuneet rakettinsa meidän talon nurkalta.

Yhtenä vuonna jokin tulitus oli tuossa lukion parkkipaikalla. Istuimme täällä montussa ja yht´äkkiä oli koko Lapinlahti Linnansalmentien töyräällä ja tuijotti meidän keittiön pöydällä olevia mandariineja. Silloin nauratti, mutta viime yönä ei naurattanut.

Odottelen zimbabwelaisesta tutkintavankeudesta kotiutunutta vallankumouksellista, Ville Rantasta (ViPu) facebookiin. Mieluilisin tänne Homorunoja-kirjan kirjoittajaa Harald Birger Olausenia. Asuu kuulema tällä hetkellä Rovaniemellä ja suunnittelee Jari Halosen kanssa Homokalevalaa.

Jokin ryppy yhteistyössä tällä Kotkan norjalaisella maailmankansalaisella ja Jari Halosella on juuri nyt, mutta ehkä se siitä ajan kanssa ja ehkä suuret egot sopivat asiansa.

Homokalevala – ”meit oli poikii raitil viisi, oli tyttöjäkii, mut myä ei välietty niist”, on yhdeksäs Olausenin kirjoittama kirja ja esikoisromaani, kertoo Harald Birger Olausen blogissaan ja myös näin: "Tarina alkaa siitä kun Pete saa tehtäväksi tehdä lehtijutun elokuvaohjaaja Jari Halosen uutuuselokuvasta ”Kalevala” ja eksyy kavereineen menneen maailman metsiin löytääkseen unohduksissa olleen ”Homokalevalan, jonka Lönnroth luuli polttaneensa.”

Makine marisee Tšehoville
ja ärräpäät väänsivät runoni mutkalle

Luin Amos Ozin Tarinaa rakkaudesta ja pimeydestä sivulle 51. Nyt olen vähän aikaa suutuksissani Ozille. Tämä kun on sitä mieltä, että olen huono lukija. Lisäksi kirjailijalla vielä oli otsaa sanoa, että sillä, mikä kirjoissa ylipäätänsä on omaelämäkerrallista, ei ole merkityksellistä, vaan se on merkityksellistä, mitä tapahtuu tekstin ja lukijan välillä.

Vaikka se on merkityksellistä, hyvä lukija pitää sen omana tietonaan, täräytti kirjailija Oz päin ihastelevan lukijansa naamaa. Olkoon mokoma kusj´piä vähän aikaa.

Ahmaisen sillä välin Andrei Makinen Tuntemattoman miehen elämän. Rakastuin Makineen Ranskalaisen testamentin perusteella, vihasin ja inhosin tätä Ruhtinattaren rikoksen takia ja luin jostain syystä Venäläisiä unelmia vasta ällöttävän rikosruhtinattaren jälkeen. Idän sielunmessu oli mielestäni täynnä laskelmoitua väkivaltaa - vähän niin kuin Jari Tervon Layla.

Maan ja taivaan taisin vielä lukaista hajamielisesti läpi. Sen jälkeen annoin Makinen olla. Kirjoittaa sitä paitsi ranskaksi, joten mielenkiinto häneen hiipui. Ei sen puoleen, en olisi Makinea kyennyt lukemaan venäjäksikään, vaikka venäjäksi olisi kirjoittanutkin. Minusta miehestä hävisi kirja kirjalta Ranskalaisen testamentin lumous.

Venäläisistä unelmista jäi mieleen vielä talo Siperiassa. Talo peittyi savupiippuaan myöten lumeen Siperian talvessa. Maasta ja taivaasta ei sitäkään. Komea rivistö Makinen tuotannosta kirjahyllyyn tulee. Kirjojen ulkoasuon rauhallinen ja tyyni.

Nyt ennen joulua löysin Matkuksen Kirjakassista Makinen Tuntemattoman miehen elämän. Ajattelin, että pikkuisen selaan sitä ennen kuin Tikkisen Hannele pääsee kirjaan mukaan. Ensimmäisellä sivulla ajattelin, että jahas, hapan viisikymppinen emigranttikirjailija siinä vain hapantelee, kun nuori ranskatar on häntä jättämässä.

Mutta siinä samassa tavoitin Makinen huumorin. Makinen huumoria en ollut yhdessäkään hänen hiljaisen pateettisissa romaaneissaan sitä ennen huomannut.

Nauroin melkein ääneen kohdassa, jossa Makinen päähenkilö, vanheneva emigranttikirjailija Ivan šutov (pahus suhuässä kuuluisi olla isolla tuossa, mutten nyt jaksa etsiä sellaista kopioitavaksi netistä. Tšehovillta varastettu suhuässä saa kelvata) ärisee itse Tšehoville:

"En puhu hänen tyylistään", hän vastasi (ylimieliselle nuorelle ranskattarelle, joka suunnittelee kirjailijan jättämistä). Hän on verraton kertoja, hänellä on kaikkea: ytimekkyyttä, yksityiskohtia, huumoria. Minä kunnioitan häntä. Minua häiritsee se, että Tšehov on useinkin liian myöntätuntoinen. No, hänhän on suuri humanisti. Hän säälii yläluokan naista, joka tuhlattuaan rahansa Pariisissa palaa Venäjälle voihkimaan rakkassa kirsikkatarhassaan. Hän surkuttelee kolmea maalaisnaista, jotka eivät kykene jättämään kurjaa loukkoaan lähteäkseen Moskovaan. Hän itkee kaikenkarvaisten lääkärien, aatelisten ja ikuisten opiskelijoiden kohtaloa..." (Andrei Makine Tuntemattoman miehen elämä s. 39)

Tuossa kohtaa hohotin ääneen ja seuraavassa tyrskähdin. "Lea (se nuori Ranskan pissuli, jota aloin vihata kirjassa heti ensi riviltä), minä en ole venäläinen. Olen neuvostoliittolainen, Toisin sanottuna likainen, tyhmä ja ilkeä. Joka suhteessa erilaisinen kuin Mihail Stogoff (minä tietysti luin, että Stroganoff) ja ne ruhtinas Myškinit, joita ranskalaiset ihastelevat, anteeksi nyt vain..." (s. 40)

Nyt olen kirjassa siinä, kun Vanja lähtee Pietariin. Palaa kotiin lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Afganistanin sodan veteraani ja neuvostotoisinajattelija.

Ärräpäissä kirjoitimme kollektiivisesti runoa. Tai minä aloitin runon, joka paljastui epämoderniksi, suorastaan klassiseksi lyriikaksi, koska runossani ei naitu tai käyty paskalla. Kun Pentti Stranius, Auvo Rouvinen ja Tapani Kaakkuriniemi olivat vääntäneet runoni mutkalle, kävi ilmi, että runoni rakastettu nai porsaankyljystä.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi