Joulupsyykkaus

Ja ylemmän keskiluokan mieheyden esittäminen

pe 27.12.2013

Odotan normaalirytmiä elämään. Tahdon heräämään kello 5.45 ja käymään nukkumaan viimeistään kello 22. Muhjuinen olo vain lisääntyy päivä päivältä.

Tikkisen Hannele lähetti tekstarin tänä aamuna: "Aamukahvia, jee. Onko joulu nyt varmasti ohi?"

Vaikka salaa pidän jouluraatamisesta eikä ilman sitä pääse joulupäivänä totaaliseen pysähdyksen tilaan, olin samaa mieltä. Jo riittävät imelät joulupsyykkaukset, vuodesta toiseen toistuvat lumiukkoanimaatiot ja laskelmoidut joulutarinat. Tahdon takaisin arkeen. Tahdon pyykkiä pesemään, tahdon siivoamaan, tahdon tappelemaan ruoanlaitosta.

Ja äkkiä huomasin, että on arki. On lisäksi perjantai. Siivouslauantai edessä. Villakoirat juoksevat pakoon kodinhoitohuoneessa.

Eilen kirjoitin duunareista, jotka pääsivät porvarin poreammeeseen ohjelmassa Kaisa ja puoli valtakuntaa. Varsinaiset omin käsin ruumiillista työtä tekevät remppapoika ja -tyttö eivät millään lailla erottuneet tapetista. Se lienee tarkoituksellista. Päällimmäisenä poreammeessa nimittäin päsmäröi metroseksuaalimiesmalli Teuvo Loman.

Hänestä ja Antonio Floresista tulee jotenkin epämiellyttävä olo. Kumpikin on eliitin puudeli. Eikä tämä nyt tarkoita sitä, ettenkö olisi mieluummin presidentinvaaleissa äänestänyt Antonio Floresia kuin Pekka Haavistoa (vihr.). Flores ei vaikuta siltä, että olisi vakuutellut Naton muuttuneen.

Viittaan tässä yhteydessä Jiri Niemisen väitöskirjaan Hegemonisesta maskuliinisuudesta miesten moneuteen.

Tutkimuksessaan Nieminen väittää, että "myöhäismodernissa jälkiteollisessa yhteiskunnassa hegemoninen maskuliinisuus on murtunut (ainakin) uudentyyppiseksi metroseksuaaliksi ylemmän keskiluokan mieheyden esittämiseksi (josta käytetään esimerkkinä Alexander Stubbia) ja toisaalta perinteisen, modernin, maskuliinisuuden performoinniksi, joka kuitenkin myöhäismodernissa yhteiskunnassa näyttäytyy protestimaskuliinisuutena (josta käytetään esimerkkinä Timo Soinia)."

Mikä Kaisan ja puolen valtakunnan Teuvo Lohmanissa minua niin ärsyttää? Kun mietin oikein tarkkaan, se kai on sitä, että porvari ärsyttää aina. Vaikka olisi homo.

Metroseksuaalista
perinnemieheen

Nyt kaikki käsiini saamani Alice Munrot on luettu. Vielä hieman mietin ja alan sitten kiistellä täällä Jonathan Franzenin esseen kanssa. Franzen kirjoittaa, että Lukekaa Alice Munroa. Ja perustelee sillä, että Munrolla ei ole mitään yhteiskunnallista agendaa eikä hänen teksteistään saa ajankuvaa.

Keskiluokkaisen ja vähän neuroottisuuteen taipuvaisen vätystelijän höpöpuhetta, sanon minä, ja perustelen myöhemmin väitteeni. Myös oikeustaistelija Jukka Kemppinen on muuten lukenut toista amerikkalaista ja vielä superneuroottista David Foster Wallacea.

Kemppinen sanoi taannoin Kalle Päätaloa lempikirjailijakseen. Päätalon ydin on häpeä. Päätalon tiiliskivissä ei käsitellä vain yhden Kallen häpeää, vaan kokonaisen sukupolven.

Meidän isän sukupolven häpeää. Näin sanoo Kemppinen joulupäivän merkinnässään:

"Kysymys on vain näennäisesti yhden kallen häpeän ja ylpeyden aiheista. Puheena on suuri joukko, ehkä unholaan vaipumassa ollut sukupolvi, jonka muistoa ei kunnioiteta. Muistoa ei pidä kunnioittaa. Sitä pitää ymmärtää, eikä se ymmärtäminen käy aina helposti. Esimerkiksi vanhan kunnon herravihan käsittämiseksi on hyvä seurata tarinoita työnjohtajista, hengellistä esikoisuutta edustaneista talollisista, joiden ahneus ja mielen kovuus eivät tunteneet mitään rajoja, ja yleinen pelkurimaisuus, jonka kulissina monet pitivät herraskaista asua ja alentuvia äänenpainoja." http://kemppinen.blogspot.fi/2013/12/kirkosta-uimaan.html

Hassua, sillä juuri isän (1920-2002)  ja isän sukupolven ymmärtämisen takia luen nyt vähän sivuotteella kirjoja, jotka ovat jääneet kotikirjahyllystä minulle. Minulla ei ole mitään järkevää selitystä sille, miksi omaan hyllyyni on päätynyt esimerkiksi Jussi Annalan Veri veti.

Jussi Annalan Veri veti onkin yllättäen omaelämäkerrallinen teos. Tällaista löysin Alahärmän Kaupin talon sukuhistoriasivuilta netistä:

"10. sukupolvi Antti Antinpoika Mutka, s. 14.5.1837 Kuortaneen pitäjässä Leppälän kylässä Etelämäen talossa ja kuoli 25.12.1907 Töysän Ylimutkalla 70-vuotiaana. Antin puoliso oli Sanna Juhontytär s Mattila, joka syntyi 8.11.1837 Kuortaneen Mattilassa ja kuoli 25.1.1898 Töysässä Mutkan kylässä. Antin tyttären poika kirkkoherra, kansanedustaja Juho Annala kirjoitti 1940-luvulla Veri veti -nimisen omaelämänkertaromaanin. Siinä hän tuo esille Antin kovan luonteen, samoin oman isänsä. Vain Jussi-enonsa auttoi häntä hänen opiskellessaan aikuisiällä papiksi." http://sukututkimus.suntuubi.com/?cat=15

Jussi Annalan Veri veti kertoo nuoresta miehestä, joka osallistuu sisällissodassa Oulun vapauttamiseen ja haavoittuu jalkaansa. Kotikyläänsä palattuaan häneen aletaan suhtautua kuin nilkkuun. Poika nakkelee kuitenkin kuonoon kovisisäänsä ja lähtee vastoin tämän tahtoa jatkamaan kansakoulun jälkeisiä lukujaan.

Opiskeluaikanaan poika asuu homomaisen omistavasti käyttäytyvän Carlsonin kanssa. Tämä oli outoa. Kirjassa tosiaan kuvataan realistiseen sävyyn isän ja pojan yhteenottoa ja herraskaisen Carlsonin outoja tapoja. Että homous on jollain lailla kuitenkin ollut 1920-luvulla jo relevantti - kirjassa mainitsemisen arvoinen - asia.

Luulin, että Veri veti -sukupolvi ei uskaltanut millään lailla vastustaa vanhempien auktoriteettia. Jotenkin oudolla, monimutkaisella ja kimurantilla tavalla tuolta täytyy olla peräisin oma ärsyyntymiseni keskiluokkaista tai sovinnaista pelkurimaisuutta kohtaan.

Meillä kotona ei ollut mitään varsinaista työväenluokan tietoisuutta, vaikka olimmekin kiertävä maataloustyöläisperhe.

Isä oli henkeen ja vereen ituniska, punaniska, talonpoika. Jostain nämä primitiivireaktiot kumpuavat. Jos olen vaistoavinani pelkurimaista keskiluokkahakuisuutta tai epävarmuutta tehdä analyysia omasta olemisesta tai yhteiskunnallisesta asemasta, muutun vihamieliseksi.

Näin kävi, kun sisareni lapset alkoivat vierailu vierailulta käydä jotenkin vieraiksi. Vaistosin vain kylmäkiskoisuutta. Se ei ollut mitenkään aktiivista, vaan sellaista alicemunrolaista - että jos asuisimme samassa kaupungissa, tuskin kävisimme toistemme luona kylässä.

Eikö äidin tyttöä
arvosteta jotenkin?

Äitiä ymmärrän. Varmasti vähän liikaakin, sillä olen muuttumassa kaikin puolin äitini kaltaiseksi näin vanhetessani. Olinhan ja olen edelleen äidin tyttö. Yhä enemmän ärsyynnyn myös hokemasta, jossa isän tytölle kasvaa vahvat siivet ja muusta sellaisesta sovinnaislässytyksestä.

Isä kaipasi ehkä rauhantahtoisena ja hienotunteisena ihmisenä edes jonkun ymmärrystä äidin tunteikkaan ja kestokiukkuisen vallankäytön syövereistä.

Jospa sitä nyt näin 11 vuotta isän kuoleman jälkeen jokunen pisara ymmärrystä nuorimmalta tyttäreltään. Isä oli oikeastaan hyvin postmoderni mies. Kun piti vanhoilla päivillä opetella pyykin pesu, isä opetteli.

Kun piti opetella ruoanlaitto, isä opetteli. Leikkasi läjän reseptejä Maaseudun Tulevaisuudesta ja ärisi äidille, kun tämä vanhasta tottumuksesta piti koko ajan tiskipöydän puhtaana ja sujautti aina isän ruoanlaittovehkeet huolellisesti pestynä lusikkalaatikkoon, vaikka savotta oli kuinka kesken.