ke 27.11.2013
Ei varmaankaan ihan auennut eilisen merkintäni absurdin humoristinen loppu siitä, kun Armenian amerikkalainen serkku Armanoush, Amy, vastasi kirjassa Kirottu Istanbul tädilleen, mikä on Armenian kansan merkittävin tapahtuma.
Ette ehkä erottaneet tekstissä mitään vitsiä. Vitsikäs se kuitenkin oli.
Kirotun Istanbulin kirjoittaja Elif Shafak kertoo kirjan loppukiitoksissa saaneensa kirjan englannin kielisen laitoksen ilmestyttyä vuonna 2006 syytteen "turkkilaisuuden loukkaamisesta". Syytteet olivat kuulema seurausta sanoista, joita jotkut armenialaiset romaanissa lausuivat.
Kirjailijaa uhkasi kolmen vuoden vankeustuomio.
Ilmeisesti pelkästään se, että turkkilainen nainen ottaa armenialaiset esille tekstissään, riittää syytteen nostamiseksi. Minusta Amy-Armanoush otti esille asian, joka tulee kirjassa jossain aiemmassa kohtaa istanbulilaisen serkkunsa Asyan huomiona: Armenialaiset joutuivat vuoden 1915 kansanmurhan seurauksena Turkista diasporaan.
Diaspora-armenialaisten identiteetti muodostui juuri nimenomaan traumaattisesta vuodesta 1915. Siihen palataan ja se on kollektiivinen sekä kansaa yhdistävä kokemus. Jos totta puhutaan se on myös ainoa asia, jonka muistan armenialaisista yliopiston kansainvälisen politiikan opinnoistani.
Tein armenialaisista jonkin alkukursseihin liittyvän pikkuruisen opinnäytetyön. Myöhemmin tapasin armenialaisen Aleksander Iljinin Konevitsan luostarissa Laatokalla ja vaikka tämä oli kaunis kuin saatana, en havitellut tämän geenejä lapsilleni, sillä nuori mies nauroi pikkuruisilleni ballerinatossuilleni. Näytin säärestä alaspäin alhaisen statuksen kiinattarelta.
Jalkateräni eivät olleet vielä silloin kahden perättäisen raskauden jälkeen levinneet 38-numeroisiksi. Tyypillistä minulle. Olen silloin pienijalkainen, kun kaikki ovat rakastuneita vallakkaisiin naisiin. Ja tietysti toisin päin. Kun olen kasvanut vallakkaaksi, muotiin tulevat pienijalkaiset, sirot, statuksettomat.
Kaikkien Konevitsan lisääntymisikäisten miesten unelma oli nimittäin muudan luostarirouva, jolla oli ainakin kahden metrin rinnan ympärys ja jota muun muassa Koskelan Jussi pelkäsi kuin ruttoa. Meillä suomalaisilla oli sisäpiirin vitsi kyseisestä rouvasta, jolla lohdutimme toisiamme, kun olimme joutuneet hänen autoritaarisen kasvatuksensa kohteeksi.
Vaikka Tikkisen Hannele on vasta Kirotun Istanbulin ensimmäisessä kolmanneksessa, en voi vastustaa kiusausta. Aloitin eilen illalla Elif Shafakin Kunnian. Siinä turkkilainen kirjailija kaivaa verta nenästään kurdeilla. Hannelen turkkilaiset sukulaiset pitävät Shafakia halpahintaisena plagioitsijana. En tiedä, ketä Shafak plagioi.
Itselleni ei tule muuta mieleen kuin täällä mainitsemani brittipaku, eli puoliksi pakistanilainen Hanif Kureishi, mutta ehkä Kureishi on liian varhainen ollakseen Shafakin esikuva. Jospa Kirottu Istanbul on vittuilua turkkialaisen Orhan Pamukin Istanbulia kohtaan, sillä Pamuk sai kirjastaan vuonna 2006 Nobelin.
Pamuk kirjoittaa Istanbulissaan jotekin puuroisesti ja siinä ei oikein ole muita eorttuvia henkilöitä kuin Pamuk itse pikku poikana. Sekä tietysti Gustave Flaubert, joka sairastuu Istanbulissa kuppaan. Minusta Kirotun Istanbulin mielipuoliperhe neljänä yhdessä asuvana sisarena ja kummallisine sekä värikkäine sukuhistorioineen on paljon kiintoisampi kuin ruman ranskalaisen kirjailijahoriskon penis.
Ärräpäissä nousi keskustelu susista ja elämistä yleensä, kun listan isä Pentti Stranius oli katsonut vieremäläisestä sudenpannoittajasta Seppo Ronkaisesta kertovan dokumentin Hukkamies.
Vastasin näin:
"Totta, eläimen on toteltava ihmistä. Muuten ei tule mitään. Mutta sekin on totta, että ihmisen on osin toteltava kissaa. Minulla on eroottinen suhde meillä asuvaan kahteen kolliin. Nuori Otto on letkeä, itsetietoinen ja umpieroottinen.
Erotiikasta on tosin pikkuisen karissut nyt, kun Matti on tahallaan lihottanut Ottoa. Esimerkiksi sen pallit ovat kutistuneet suhteessa muuhun kissaan.
Osku, se Leonidin entinen kissa, on härski leikattu uros, joka on leikattu liian myöhään. Pahat kollin tavat muun muassa merkkailu on jäänyt sekä asioiden kostaminen kusemalla. Matti kerran erehtyi antamaan Oskulle lähdön yläkerrasta ja seuraavaksi Osku kusi Matin kohdalle meidän parisängyssä. Osku varastelee ruokaa, nipistelee minua säärestä ja tuijottaa vihaisesti kaikkia tasapuolisesti.
(Voi kun joskus joku aviomies tekisi samaa. Tämän pornompaa tekstiä ei minulta Ärräpäihin irtoa, vaikka kuinka sähköpostilistan isä Pentti Stranius narisee, että kertomukseni ovat kesyjä ja kilttejä. Stranius on kuitenkin epäjohdonmukainen. Kun esimerkiksi Kiteen sulttaani Auvo Rouvinen kirjoittaa pornoa, listan isä narisee, ja kun ei kirjoita, listan isä narisee siinäkin tapauksessa.)
Parhaimmillaan meillä oli neljä koiraa. Kun Leonidin vanha alfauros, joka oli loppuaikoina käytännössä liikuntakyvytön, jouduttiin lopettamaan (....päätti samaan syssyyn isäntäkin kuolla), alkoi alfanaaras Pimu
järjestellä laumaa uudestaan. Pimun mielestä hänen aikuisten tyttöpentujen tuli lähteä omaan laumaan ja niin alkoivat veriset tappelut.
Ymmärsin tämän, kun kuuntelin muuatta täkäläistä metsästäjää, joka taas oli ilmeisesti kuunnellut erinäisillä paikallisilla susipäivillä vissiin Vieremän pannoittaja-Ronkaista. Lauman alhaisimman statuksen narttu katosi. Voi olla, että jokin metsän eläin sai lounaan, sillä Manta oli todennäköisesti toisesta silmästä sokea ja muutenkin hölmö. Minun lempikoirani.
Toinen, nouseva narttu, sai äidiltään sellaisia terveisiä, että joka aamu, kun Matti lähti töihin, istui äitikoira Ducaton etupenkille itsetietoisena ja beetanaaraan osaan jäänyt Muru joutui tulemaan sisälle häntä koipien
välissä alistuneen näköisenä. Matti aina huusi mulle alaovelta yläkertaan, että ei se Muru halua lähteäkään. Pimu napotti kyydissä omahyväisen näköisenä.
Muru alkoi osoittaa vihaisuuden merkkejä. Puri muun muassa yhtä XX:ää, joka pyörii tässä aina tuhannen kännissä. Tosin moni oli sitä mieltä, että Muru olisi saanut tappaa XX:n. XX oli vähällä vääntää koiralta niskat nurin paljain käsin, mutta tuli siihen tulokseen, että jos haluaa minulta kyydin kämpilleen, josta ei vielä ole saanut häätöä, ei ehkä kannata kuristaa koiraani. Muutenkin toimimme XX:n pankkina ja ehkä rahoittajan koiran pois päiviltä saattaminen ei olisi viisasta.
Monella on sellainen ajatus, että XX (pahoinpitelee vaimoaan, on koettanut polttaa oman kämppänsä, juo, melskaa ja on väkivaltainen = en käsitä, miksi kuitenkin pidän XX:stä = ehkä siksi, että jätkä on terävä ja käynyt Ruotsissa opiskelemassa) pitäisi sulkea pyöreään huoneeseen ja opettaa siellä paskantamaan nurkkaan.
Voi olla, että menettelytapa olisi oikea XX:n päihdevieroitukseksi. Ehkä ylipäätänsä päihdevieroituksessa tulisi tarjota todellisia älyllisiä haasteita eikä sossutätien voimatonta lässytystä.
Susista sanoisin, että kantaa olisi lisättävä, mutta sudet pitäisi pitää asumattomilla alueilla. Juuri ne laumastaan karkotetut nousevat nuoret sudet, jotka käyvät ihmisten nurkissa tiedusteluretkille, tulee ampua sen osoittamiseksi, että ihminen on vaarallinen eikä ihmisen reviirille kannata tulla.
Muru lähti nyt yhdelle nuorella naiselle XX:lle turvakoiraksi Lapinlahden syrjäkylälle, jossa XX kunnostaa muuatta vanhaa maalaistaloa ja aikoo perustaa sinne oman ranchin. tytön naapurista käy joku kännikala aina istuksimassa talossa ja Muru on nyt oppinut vihaiseksi humalaisille. Joten XX saa pennuttaa Murun ja pitää sen toistaiseksi luonaan.
terveisin Pia"
Jos minusta ei täällä somessa nyt muutamaan päivään kuulu mitään, en ole löytänyt Peräpohjolasta laajakaistaa. Olen lähdössä muutamaksi päiväksi Rokuan kuntoutuslaitokseen. Harjoittelen suhtautumaan (vanhus)omaishoitoon. Kohta käsissäni on pyörätuolipissiksen lisäksi leikkaustoipuja.
Haastetta piisaa. Kärsivällisyyttä ehkä ei. Allāhu Akbar (arab. الله أكبر) vain kaikille.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]