Pia Valkonen

Ei lyö leiville tämä

Appelsiinikuorten kadulta irlantilaiseen työväenuokkaan

ma 25.11.2013

Oli verenpainelääkäri. Minut on sepelivaltimotaudissani siirretty Lapinlahden terveyskeskuksen huomaan, joten en enää valtimoitteni vuoksi rasita Lapinlahden erikoissairaanhoitoa. En olisi rasittanut näinkään monta vuotta, jos olisin alusta alkaen napsinut statiinit vahventeineen suihini mitään kysymättä.

Meni monta vuotta, että sain tunnustettua itselleni; sairastan harvinaisehkoa geenimutaatiotautia eikä kolesteroli alene, vaikka seisoisin päälläni. Nyt kolesteriroliarvoni ovat erinomaiset. Sanoin tänään terveyskeskuslääkäri Liisa Honkaselle, että se on ihan sen ansiota, että ylipäätänsä syön lääkkeitä.

Aluksi jätin aina uuden statiinikuriin lunastamisen välissä lääkkeitä kuukausisotalla syömättä.

Toinen kynnys oli verenpainelääkitys. Vasta kun parin kertaa olin käynyt Kysillä pyörähtämässä aivoverenkierron häiriöiden takia, osasi muuan Kysin neuropäivystäjäsairaanhoitaja sanoa, että jos verenpainetta ei saa hallintaan, on siinä aivoverisuoniongelmien lisäksi sellainen sivuilmiö, että sydän laajenee ja edessä on sydämen vajaatoiminta.

Arvostamallani Annikki Kiiskisellä oli muistaakseni sydämestään käytössä kolmisenkymmentä prosenttia, kun häntä haastattelin kymmenisen vuotta sitten. Annikki Kiiskinen tulee aina mieleen, kun liinavaatekaapissa käteeni osuu häneltä saamani unelmanpehmeä pesulappu. Lapun lahjoittaja oli lahjakas runoilija. Hänen runonsa olivat hauskoja - ja sydämeen käypiä.

Annikki Kiiskinen kuoli jokunen vuosi sitten. Aina kun näen hänen Ukkonsa hopeanharmaan Opelin, ilahdun. Ukko on edelleen elossa. Annikki ja Ukko ovat asuneet meidän Koivupihan talossa tai Tuottolassa, kuten haluaisin tätä alkaa nimitettävän. Ukko kävi kerran jopa katsomassa varta vasten, miltä tämä talo nykyään sisältä näyttää. Se oli mukavaa.

Sain kaksinkertaisen annoksen verenpainelääkettä tällä teekookäynnillä. Aivoaneurysma ei kestä kohollaan olevaa verenpainetta. Kyllähän se verenpaine aina vieläkin tuppaa nousemaan. Meikäläinen reagoi vitutukseen aivojeni antamilla adrenaliinisuihkeilla. Nenä alkaa punoittaa kuin joulupukilla ja korvanipukat punehtuvat. Suuttumiseni ei ole somaa, se on sanottava.

Nyt odotettavissa on beetasalpaaja-annoksen kaksinkertaistumisesta väsymystä ja nilkkojen turpoamista, mutta se on pieni haitta, jos kerta voidaan ajatella, että aivosuoneni ei ehkä repeäkään. Päänsäryt poistuivat lääkkeen ansiosta kuin taikaiskusta ja joskus on sellainen outo olo, kun päätä ei tunne. Ihan kuin päätä ei olisikaan, kun ei tunnu särkyä, jomotusta, otsa- ja ohimovanteen puristusta tai vihlontaa.

Tämän päivän otsikkona on, että ei lyö leiville. Nimittäin oman ammattini harjoittaminen. Kirjoitin Kusarin juttua Lomalla Matti Viialaisen valtakunnassa kokonaisen vuoden ajan. Nyt olen kirjoittanut laskua liki kuukauden. Äsken rustasin kirjekuoren laskuun. Ei puutu enää kuin itse lasku.

Luokkakirja

Sain J.K.Rowlingin Paikka vapaana loppuun. Tikkisen Hannele Harry Potter -fanina halusi minun katsovan netistä, mitä mieltä kriitikot olivat Rowlingin aikuiskirjasta, kun se ilmestyi. Minähän olen täällä blogissanikin kertonut, kuinka toiveikkaasti ostin Paikan vapaana heti, kun se ilmestyi suomeksi.

Olin lukenut kirjan ennakkoarvostelun Imagesta kolumnisti-kirjailija Miina Supiselta ja kiinnostuin siitä sillä perusteella, että Supinen sanoi kirjan olevan umpivasemmistolaisen. Aloitin kirjan suorastaan ahmien. Ja poks, sen voinut jatkaa alkua pidemmälle, sillä siinä vaiheessa minulla oli vuosisadan hirveimmät päänsäryt.

Kirjan alussa keskushenkilö, jonka ympärille kaikki kirjassa jotenkin asettuu, kuolee aivoaneurysmaan. Oli kuin tuhannet pienet aivontakojat olisivat hirmustuneet pääkalloni sisällä. Vasen korvani soi, soi, soi, soi, soi.

Tikkinen tuskastui kirjan alkuasetelmaan. Rowling marssitti esiin pienen Pagfordin, Yarwilin kaupunkikainaloisen, asukkaita sitä tahtia, että lukija ei pysynyt enää kärryillä. Tekstaroin, että jos kaupunkikainaloisessa on jotain 15 000 asukasta, menee kirjassa jokunen tovi ennen kuin asiaan päästään.

Paikka vapaana on vasemmistolainen kirja. Se kertoo brittiläisestä luokkayhteiskunnasta. Se on luokkakirja mitä suuremmassa määrin.

Lopulta keksin tehdä romaanihenkilöistä muistiinpanoja. Näin hahmottui pikku hiljaa, kuka oli kuka ja kenen lapsen kanssa apulaisrehtorin hontelo poika nussi ja kenen kanssa vain pussaili. Hannele ei kuitenkaan malttanut odottaa, että kirjailija esitteli miltein koko Pagfordin keskiluokan sekä societen kuvaamalla, millaisia vaikutuksia kuhunkin oli Barry Faithbrotherin kuolemalla.

Alku junnasi, se on totta. Saman ilmiön vuoksi piti minun pari vuotta sitten jättää tauolle Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär. Romaanin päähenkilö teki yhtä työmatkaa jalan ja matka tuntui hikisen loputtomalta, sillä sen aikana kirjailija esitteli sekä päähenkilön että hänen lähipiirinsä historian.

Nyt kun olen selvittänyt tieni Rowlingin aikuiskirjan loppuun, voisin ehkä uskaltautua raahustamaan loppumatkan Oatesin kanssa. Jumin Oatesin järkäleessä jo sivulle 25. Hankin järkäleen Varkauden portin Kirjapörssistä, sillä sekoitin Oatesin Carol Shieldsiin.

Viisikymppispäiväkirjat

Shieldsin Kivipäiväkirjat muistan lukeneeni, kun Anna oli vauva. Lainasin sen Riistaveden kirjastosta. En muista siitä mitään muuta kuin, että pidin siitä kovasti. Ehkä päähenkilön kosminen yksinäisyys kosketti omaa yksinäisyyttäni, joka taitaa olla melko eksistentiaalista laatua.

Viimeperjantaisen brunssiystävänii kanssa tuli pohdittua, missä kohtaa sisarussarjaa olemme syntyneet. Brunssiystäväni on sisarussarjan kolmanneksi vanhin. Minä viidestä lapsesta nuorin, iltatähti - ja käytännössä ainoa lapsi. Sen lisäksi, että olen kosmis-eksistentiaalisesti yksinäinen, olen aina tottunut saamaan haluamani.

Kammoittava yhdistelmä.

"Eksistentialismissa yksilöllä on täysi vastuu luoda merkitys omalle elämälleen." Olen angstinen eksistentialisti tässä ainoan lapsen asemassani ja nuorimman hemmotellun iltatähden lailla vaativa. Vaadin sitä tätä ja tuota. Itselleni. Tätä on koettanut minulle sanoa yhteisasumiseni opettaja Juha Akkanen 1980-luvun puolivälistä lähtien.

Kivipäiväkirjat on näköjään myös viisikymppisen naisen tilitystä. Pitää lukea kirja uudelleen, sillä luin sen liian nuorena. Ja liian vauvasumuisena:

"Olen huomannut, ettei viisikymmentä ole puoliksikaan niin paha ikä kuin väitetään – vanhassa naamataulussa on ehkä vähän pusseja ja pikku ryppyjä, mutta ”kaikki millä on jotain väliä” toimii edelleen hyvin eikä hitto vie…" (Carol Shields Kivipäiväkirjat).

Rowlingin jälkeen luin jonkin matkaa Roddy Doylen Voiton puolella, mutta jollain lailla Paikka vapaana ja se menevät päällekkäin.

Niin kuin Rowlingilla oli kuvaus ihmisistä, jotka ovat kuin torakat - vilistävät päivän valossa karkuun - kun Barry Fairbrother, hyvä ihminen, alkaa haamuna läpivalaista pierua pidättelevää paremmistoa Pagfordin paikallisvaltuuston nettisivuilla - tuli myös Doylesta hieman raaka kuva.

Voiton puolella kuvaa äärimmäisen ja vähän turhankin, liian julman, tarkasti 48-vuotiasta alkoholismista toipuvaa Paulaa.

Vain yhdentekeviä ihmisiä

Hesarin kriitikon Suvi Aholan mielestä Rowlingin Paikassa vapaana on täynnä yhdentekeviä sivuhenkilöitä. Niin, siinä ei ole päähenkilöä lainkaan. Vasta aivan lopussa Rowling tarkastelee nuorta Krystal Weedonia vähän lähempää - ja aavistuksen omaisella lämmöllä. Senkin kirjailija tekee valaisten Krystalin soutujoukkuekaverin ajatuksia.

Suvi Ahola kirjoittaa, että Rowling asettuu selvästi tallotuimpien puolelle. Mielestäni Rowling olisi saanut asettua tallotuimpien puolelle enemmän. Tottahan köyhyys tekee viheliäiseksi ja sosiaalitädit ovat voimattomia homssuja, joiden työllä on vähän, jos ollenkaan merkitystä, mutta silti.

Sosiaalityöntekijä Kay sentään yrittää välittää. Hän on eri maata kuin Mattey, joka ei muista laiminlyödyn Robbin, epätoivoisen Krystalin pikku veikan, etunimeä - ei sitten millään, vaikka kantaa mukana Weedonin perheen koko stooria, jota sossussa on mappikaupalla.

En tiedä, miten on Harry Pottereissa, mutta Paikassa vapaana Rowlingilta puuttui lämpö. Kirja oli kuin itse 2000-luvun nihilismi. Ei kukaa oo mikää ja kaikki vain ajavat omaa etuaan. Aamulehden kriitikko Noora Vaarala kirjoittaa Rowlingista seuraavaa:

"Hyvän ja pahan – tässä tapauksessa liberaalin vasemmiston ja konservatiivisen oikeiston – vastakkainasettelu on aivan yhtä selkeä kuin Pottereissa. Romaanin ensimmäisillä sivuilla menehtyvän Barry Fairbrotherin, kaupungin vasemmistosiiven johtajan, nimi on erittäin tietoinen valinta."  http://www.aamulehti.fi/Kirjat/1194779768545/artikkeli/j+k+rowling+paikka+vapaana.html

Olen Noora Vaaralan kanssa eri mieltä. Jos Pottereissa oikeasti olisi liberaalin vasemmiston ja konservatiivisen oikeiston vastakkainasettelu selkeä, en usko, että meidän kokoomuslaisen kirjakauppiaan kokoomuslainen rouva rakastaisi Pottereita tai Rowlingia niin kovasti.

Koska eilen Rowling jäi ahdistamaan hieman, etenin Roddy Doylea sivulle 58 ja sen jälkeen selasin vähän umpimähkään Ayad Akhtarin Appelsiininkuorten katua.

Jäin Appelsiinikuorten kadun koukkuun, sillä asetelmat olivat herkulliset. Amerikkaan oli muuttanut pakistanilainen perhe, jonka terävä poika päättää ryhtyä aktiiviseksi muslimiksi - suorastaan hafiziksi, jonka vanhemmatkin pääsevät suoraan paratiisiin, vaikka juopottelisivat tai harjoittaisivat haureutta.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi