Pia Valkonen

Synttärilahjaksi raksaliikkeeltä
mustuneet sormenpäät

ke 16.10.2013

Synnyin Imatralla vuonna 1965.

Siinä kaikki, mitä minusta on tulossa Sorjosten serkkukirjan osuuteen, jossa kerrotaan isämme Unto Sorjosen (1920-2002) elämänvaiheista. Koska isän elämänvaiheet kokosi isosisko Ulla, luonnollista on, että muista sisaruksista kerrotaan enemmän - esimerkiksi sisarusten erilaiset koulukiemurat.

Meidän perheessämme oli itsestäänselvyytenä, että kaikki lapset koulutetaan mahdollisimman pitkälle. Koska isä ja äiti (1920-1996) lähtivät vuonna 1950 Puumalasta Vyythilästä sukutilalta pitkälle kiertävien maataloustyöläisten jeremiadilleen, lasten koulutusjärjestelyt olivat mutkalliset.

Orivedelläkin isä ja äiti kävivät. Eivät viihtyneet Hämeessä, vaikka Oriveden isäntäväki olisi järjestänyt Kosti-veljelleni englantia koulussa. Tähän kohtaan merkintääni kaipaan nyt tarkennusta. Pitää kysyä tekstarilla Kostilta. Kärkölässäkään eivät äiti ja isä viihtyneet, mutta onneksi oli muitakin juurettomia - lähinaapurina meillä olivat kirvulaiset Ollikat.

Oli, keiden kanssa jakaa siirtolaisuuden traumaa. Isä ja Väinö Ollikka kertoivat - toisilleen kylläkin - lisäksi sotajuttuja. Rintaman kokemuksistaan en muista isän muuten koskaan edes maininneen mitään. Minä istuin Ollikoiden olohuoneessa ja luin jotain. Tosi asiassa kuuntelin korvat höröllä.

Jotta neljä sodan jälkeen syntynyttä pentua olisivat vaihtelevissa oloissa eri paikkakunnilla saaneet kansakoulun jälkeistä oppikoulutusta, on esimerkiksi isosiskoni Ulla tavallaan muuttanut erilleen vanhemmistamme jo keskikouluvaiheessa. Koulutuksen saaminen ei Puumalan Kaipaalasta lähtöisin oleville ollut todellakaan helppoa.

Isä oli Vyyhtilän sukutilan vanhin poika. Vyyhtilässä kouluja käyneitä pidettiin jotenkin epäilyttävänä. Esimerkiksi naimattomaksi jääneellä Aune-tädillä olisi ollut lukupäätä; hänhän ei muista Vyyhtilän vaiheista tai isoveljensä tuoman miniän, minun äitini - potentiaalisen emännän - jännitteisyydestä sukutilan ilmapiirissä mitään, sillä kuulema oli "aina nenä kirjassa kiinni".

Aune ei päässyt kouluun, mutta teki elämäntyönsä Keltasen kirjakaupassa Ruokolahdella. Isä hoiti pikku veljensä Jouko Sorjosen Puumalaan juuri tulleeseen kunnalliseen keskikouluun. Isä kertoi aina, että kuljetti pikku veikan kouluun. Muuten tämä ei olisi sinne päässyt.

Jouko Sorjosesta tulikin sitten Kouvolan koulutoimenjohtaja. Kokoomuslainen kylläkin. Niin no. Ja tyttärensä Johanna, serkkuni, näyttää olevan Kuopion kaupunginteatterin dramaturgi. Jostain kumman syystä emme käy toistemme luona kylässä - meitä serkkuja olisi Kuopiossa vielä Marjo Smolander, Parviainen omaa sukujaan, sekä Katri Komin (kesk.) entinen avustaja Pasi Paavilainen.

Kun minä synnyin vuonna 1965, oli Ulla-siskoni jo täysin omillaan.

Sen vuoksi minusta ei oikein tulostu kenellekään siskoksistani juuri mitään. Pikku sisko syntyi vuonna 1965. Eli elämäänsä, kuten parhaaksi näki, jäi vieraaksi ja asuu nyt jossain Lapinlahdella, missä lie. Naimisissa? Kenenkäköhän kanssa? Lapsiakin taitaa hänellä olla. Olikohan niitä kaksi?

Koiria taisi jossain vaiheessa olla enemmän.

Katkeraa tilitystä
- ei ollut tarkoitus

Yllä oleva syntymäpäiväteksti oli ehkä katkeramman oloinen kuin oli tarkoituskaan. Totta helvetissä olisi mukavaa, jos olisi sukulaisia tai lämpimät välit muihinkin kuin sukulaisiin Venäjällä ja Saksassa. Sodan jälkeen syntyneet serkut järjestävät serkkuseuroja, joihin me 1960-luvulla syntyneet olemme tietysti tervetulleita.

En kuitenkaan ole halunnut niihin mennä, sillä ensimmäisen serkkuseuran kutsussa oli, että ikäviä asioita niissä ei käsitellä. Minusta juuri niin sanotut suvun "ikävät" asiat ovat kiintoisia. Jos jostakusta löytyy niin paljon särmää kuin isän serkusta Kauko Sorjosesta, joka pääsi lahjontaepäilystä Savon Sanomien kuuden palstan lööppiin, olisivat sellaiset melkein omien seurojensa väärti.

1990-luvun alussa, kun me 1960-luvulla syntyneet löysimme itsemme erinäisistä syistä Kuopiosta, kokoonnuimme kolmistaan: Johanna, Marjo ja minä. Sitten vain yhteydenpito hyytyi.

Lapinlahden kirjakauppias Esko Sorjonen on neljäs serkkuni ja hänen tyttärensä Tea oli Tampereella sanonut Matin serkun tyttärelle, että on minun serkkuni. Se tuntui mukavalle. Sen sijaan sen onnistuin panemaan merkille, että Esko ja Anu Sorjosesta (kok.) ei sittenkään ollut mukavaa, että olen heille sukua.

Sen vuoksi, etten tunne edes omia siskojani ja veljiäni - serkuista puhumattakaan -, ehdotin sisaruksillemme, että kokoaisimme serkkukirjan jälkeen oman perheen kirjan. Meistä jokainen kirjoittaisi äidistä ja isästä oman näkemyksemme mukaisen kirjoituksen. Me muistamme vanhemmistamme niin eri asioita enkä minä tunne ollenkaan vanhempieni nuorta aikuisuutta.

Lisäksi jos tulisi laadituksi siten, että jokainen kirjoittaisi oman elämänkaarensa Pepi Reinikaisen elämänkaarikirjoitusoppaan oppien malliin, tutustuisimme toisiimmekin. Minusta sellainen matka sisarusten kanssa olisi kaiken vaivan arvoinen.

Äitikin on kuulema joskus vetäissyt tupakan tai pari. Isä pelasi sota-aikana korttia ja ehkä on ollut Kannaksella jopa humalassa. Tuota isän humalassa oloa en usko! Ei kai nyt sentään meidän isä.

Kun minä olin lapsi - ja nuori - äidin körttiasenteen vuoksi meillä oli paljon kiellettyä; huomiota herättävä pukeutuminen, meikkaus, kortin peluu, viinan juonti, tupakan poltto. Sen vuoksi piti potkia kaikkia rajoja vastaan. Ainoastaan tupakkaa en ole koskaan polttanut, mutta sen tilalle keksin jotain muuta synnillistä.

Isä sanoikin ensimmäisissä häissäni vuonna 1992 ensimmäiselle aviomiehelleni, että Jaakko Tiusanen sanoi hänelle aikoinaan: "Pidä se Vieno aisoissa". Arvelen, että kaikesta äärikörttiydestään huolimatta äidissäni myös oli taipumus samaan syntiin kuin minulla.

Isä ainakin oli juossut äidin perässä sota-ajan kiellettyjen tanssien alettua. Äiti ei vakaumuksellisista syistä voinut osallistua tansseihin ja juoksutti umpirakastunutta isomman talon vanhinta poikaa pitkin Kaipaalan metsiä perässään. Arvelen, että äiti juoksutti perässään myös Eino (etunimestä en ole täysin varma) Pelkosta, jonka kanssa käväisi kihloissa, ja ties ketä.

Lisäksi äiti hiihdätytti Juvalla, josta nuorena perheenä ostivat Luhjus Hyytelä -nimisen kannattamattoman tilan, perässään naapurin isäntää. Hitto, äitihän on ollut aikamoinen. Isä kertoi tämän asian joskus, kun ajelimme Puumalassa ja Juvalla. Maria oli vauva ja odotin Annaa.

Ehkä äidin syrjähypyn takia isällekin tuli vielä kiireempi pois Juvalta. Tila varmasti ilman asutustilalainaa, jota isä haki itseltään Veikko Vennamolta, oli kannattamaton, mutta jos ei äidin episodia olisi ollut, arvelen, että olisivat kaivaneet (omaa) maata kynnet verillä, jotta tila olisi antanut elannon.

Kävimme isän kanssa katselemassa kaikkia tärkeitä paikkoja. Muuan tärkeä paikka isälle oli laaja ja vauraan oloinen peltoaukeama Kaipaalan korkeimman mäen päällä.

Nilsiän vanhan postin
invaramppiparka

Eilinen raksaliikerundi oli hauska. Kuten Matilla on tapana sanoa; parasta se on, kun työtä se on. Avioliitto meinaan. Eilisellä rundilla pysähdyimme ensin Varpaisjärven takamailla Matin työnjohtotyömaalla. Kerrassaan upea paikka, en yhtään ihmettele, miksi talossa syntynyt tahtoo palata kotipaikalleen.

Olen muuten aivan hirmuisen kade ihmisille, joilla on juuret. Tai synnyinpaikka, johon palata. Minun synnyinpaikallani Immolan kartanossa rikkaat porvarit pelaavat golfia. Kartanon työläisten asuintalot, kuten meidän yläkasarmimme, on purettu pois.

Matin työmaakäynnin jälkeen ajoimme Marian aamupalalle Nilsiän vanhaan postiin. Totesimme siellä, että joku on nyt postitalon uudemmassa rempassa muninut. Lastu-arkkitehti Hannu Puurunen piirsi aikoinaan Nilsiän postin restauroinnin yhteydessä, jota muuten meidän vassulit Nilsiässä vastustivat, taloon invarampin ja -sisäänkäynnin postitalon toisesta päädystä.

Olen minä Kahvila Wanhassa Postissa syömässä käynyt viimeisimmän rempan jälkeen - esimerkiksi viime keväänä, kun tuli kauhea tarve edes kuulla venäjän kieltä. Nilsiässähän apteekki muun muassa kertoo olevansa apteekki venäjäksi.

Mutta vasta nyt tajusin, että Puurusen suunnittelema invasisäänkäynti on isketty umpeen ja talon esteettömyys luullaan hoidetun sellaisella kammoittavalla rampilla, joka on joka mielessä täysin laiton ja kelvoton.

Kun ihmettelin asiaa Kahvilan Wanhan Postin lounaspaikkayrittäjälle, tämä kivahti minulle, että kiinteistö on kaupungin. Niin on. Kyllä minä sen tiedän. Ja nyt lounaspaikan vierestä on lähtenyt ihana kangaskauppa pois, joten lounaspaikkayrittäjä voisi vallan hyvin avata invasisäänkäynnin, laajentaa kangaskaupan puolelle ja rempata keittiönsä tilaan, jossa on nyt kahvilalasivitriinit ja vielä kaupan päälle yksi asiakaspöytä.

Kun kahvilavitriinien ääreen tulee kaksikin hidasta mummoa, on koko lounaspaikka tukossa. MOT eilen. Poskilihani kiristyivät, mutta niin kiristyi kahvilayrittäjälläkin, kun hänelle huomautin, että tänne on aika vaikea tulla nyt pyörätuolilla - ja mitä hittoa on tapahtunut alkuperäiselle sisäänkäynnille.

Nilsiästä meillä ei ollut tiedossa kaikkein suorin reitti Tuusjärven-työmaalle, joten koukkasimme Kaavin kautta. Sillä aikaa, kun Matti ehti juuri ja juuri avata Pielaveden maneesin rakennuspiirustukset, olin löytänyt Muoti Asuste Lappalaisesta kahdet hauskat housut ja niihin sopivan puseron.

Palvelu oli nopea. Asusteliikkeen rouvat katsoivat minut päästä varpaisiin ja sanoivat melkein yhtein ääneen: "Tässä on sinulle."

Sovitin, vein valintani kassalle, maksoin - ja Matti ihmetteli, miten joltain voivat vaateostokset viedä noin vähän aikaa. Eihän hän ehtinyt kuin levittää maneesipiirustukset ratin päälle.

Niin kaunis on
Rautalampi

Maria, kuten ei Annakaan, kykene syömään mitään heti herättyään. Muutaman tunnin päästä etenkin Anna muuttuu vaaralliseksi käsitellä. Ja Maria pystyy vetelemään vatsaansa vaikka paistetun hevosen. Oli niin ilo, kun lapsi söi kuin pieni toukka lounaaksi muuttunutta aamupalaansa.

Postista Matti soitti Leppävirran-työmaalle, ettemme me taida ehtiä neljään mennessä sinne. Emme ehtineet, sillä minäkin tajusin vasta, kun näin asiain tilan. Tuusjärven-työmaalla olivat telineet purkamatta. Lavat kyllä olivat jo Rautalammilla, mikä itse asiassa teki telineenpurusta hitaamman.

Heti ensimmäistä telineen osaa asetellessa peräkärryyn jätin sormet alimmaiseksi. Kun teimme lähtöä telinepurkutyömaalta, mietin, kumman käden sormet jäivät alle, sillä molemmista käsistä olivat sormien ylimpien nivelten yläpuoliset osat kipeät. Yöllä heräsin särkyyn puoli kolmelta.

Aamulla olivat vasemman käden sormien ylänivelen yläpuoliset osat mustat. Kynnet eivät tosin vielä ole kovin mustuneet tai irronneet.

Tuusjärveltä ajoimme Rautalammille. Matti avasi silmiäni. Sanoi, että tässäpä ensin Kaj Mikael ja sitten Engel - Rautalammin sulostuttajat. Kunnantalo on Kaj Mikaelin suunnittelema ja vieressä nousee Engelin piirtämä kirkko. Melko pompöösi pieneen pitäjään, mutta Rautalampi onkin ollut suurpitäjä ja vauras.

Entinen vauraus näkyy toinen toistaan ihastuttavampien vanhojen rakennusten säilymisenä. Nimenomaan entinen vauraus. Jos Rautalampi olisi uusvauras, kuten Siilinjärvi, tai raivostuttavan nousukasvauras, kuten Iisalmi satoine vastenmielisine marketneliöineen, ei vanhoista rakennuksista olisi jäljellä mitään.

Hannele lähetti seuraavanlaisen tekstarin:

"Mun siskot syntyivät Rautalammilla. Päätien varrella oli aikansa tavaratalo, "Veljekset Tikkinen". Paloi vuonna 1954 ja perhe päätyi jouluaaton aattona hankeen. Perheraamatun välissä lehtileike Savon Sanomista: "Tuli poltti poikain tuvan."

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi