Lehmät meinasivat karata

Miten säilyä hengissä Lapinlahdesta kirjoittamalla, tanssimalla
tai ajamalla itsensä väen väkisin odottamattomiin tilanteisiin.

ke 11.9.2013

AikaTaika-aamuna viime perjantaina heräsin vaille kuusi, kuten tavallista. Lapset kouluun ja sen jälkeen omistautumaan vierailijoille.

Ajattelin, että kusetan koirat tutulla reitillä Honkaharjulla.

Huomatkaa nyt katjakettumainen tekstitemppuni. Kirjoitan ensin muina munkkeina, että heräsin taika-aamuna vaille kuusi ja sitten lapset kouluun, äiti hymyilee essu edessä talon kuistilla ja vilkuttaa. Sitten nopea leikkaus; puhutaankin koiran kusesta.

Joko teillä on henkiset polvilumpiot murskana? Löikö rosaliksomlainen astalo?

Arvelin, että Honkaharjulla en eksy hakkuuaukeisiin tai joudu rämpimään metsäojia pitkin. Ensin tietä, sitten vähän polkua, pellon laitaa, tietä, polkua ja autolle. Laskelmoin, että juuri tällaisena aamuna koiratöistä pitää selviytyä mahdollisimman helpolla.

Niinhän minä luulin. Kun olin vaappumassa ohi Kuokkien taitekattotalon, huomasin, että eihän tästä pääsekään. Koukan taitekattotalon naapureiden lehmille oli tehty väylä toiselta laitumelta toiselle tavallisen kävelyreittini ylitse. Lehmät olivat lisäksi juuri sillä hetkellä siirtymässä toiselta laitumelta toiselle väylää pitkin.

Sitten ne naudat näkivät meidät. Koko lauma lähti tulemaan kohti ja vaikka kuinka koetimme pinkoa pikavauhtia takaisin laitumen reunaa, huomasimme, että meillä on lehmälauma perässämme. Kuokan peltotien kohdalta oli sitten sähköpaimenlanka irti.

Lehmät lähestyivät kohtaa, jossa aitaa ei ollut. Mietin, miten selviytyisin kahden lehmäpelkoisen lammaskoiran kanssa tilanteesta. Kaikkea sitä on tullut opetelleeksi koirien kanssa, mutta tätä ei vielä.

Maassa lojuva sähköpaimen oli meidän sekä ehkä myös lehmien pelastus. Alfanarttuni nimittäin sotkeutui maassa makaavaan sähköpaimenlankaan. Alkoi ulina ja hämminki. Alfanartun nouseva narttupentu, aikuisiässä tosin, tunsi tilaisuutensa tulleen ja hyökkäsi äitinsä kurkkuun.

Pyöritti äitikoiran sähköpaimenessa. Nöyryytti perusteellisesti. Minä en pystynyt tekemään muuta kuin näyttämään kulmahampaitani 20 ällistyneelle naudalle, jotka pysähtyivät katselemaan syntynyttä kalabaliikkia kuin parastakin draamaa. Koska ulina ja rähinä äityi pahaksi, naudat lähtivät lompsimaan keskilaitumelle.

Alfanarttu kokosi itsensä. Niskakarvat pörhössä koetimme harppoa naudan omistajien talolle takakautta, mutta tiemme katkesi jokeen. Jotenkin selviydyimme siitä autolle ilman suurempia vaurioita. Ajoimme koirien kanssa lehmien omistajaa vastaan ja kerroimme tälle, että sieltä on jonkin matkaa sähköpaimenta irti.

Vasta sitten pääsin Väisäsen kotilihaan ostamaan mustikkakukkoa kirjailijalle, joka välttelee vehnää. Koska mustikkakukon taikinassa on rukiin lisäksi vehnää, hankin kirjailijalle Väisäsen kotilihan gluteiinittomia sämpylöitä. Vein ne kirjastolle ja kävin hakemassa Ruokatorilta, jonka aina Säästötoriksi muistan, Lastulle aamiaistarvikkeita.

Kirjailjoiden oli määrä olla yötä Lastulla.

Sen jälkeen kävin pyörimässä kotona jonkin aikaa vähän hyödyttömänä, sillä aikaa oli niin vähän, etten olisi ehtinyt pestä hiuksiani, mutta niin paljon, että tuli tyhjäkäyntiä. Muistin ottaa Marialle ratsastuskypärän ja ruokarahan. Hain kirjailija Katariina Romppaisen junalta.

Miksi pidän kirjailija
Katariina Romppaisesta

Kati kuuluu ihmisiin, jonka olen tavannut vuosia sitten, mutta tuntuu siltä kuin juttu jatkuisi samasta pisteestä, mihin se on jäänyt.

Näimme viimeksi kesällä 1991. Kati tuli käymään luonani Helsingissä. Asuin Moskovan jälkeisen Helsingin aikani Taka-Töölössä  Kaarina Karin säätiön kyökin takaisessa pikkukamarissa. Se oli suurin piirtein lattialla olevan patjani kokoinen. Kirjahylly mahtui vastapäiselle seinälle.

Ja ikkunan ääressä oli nyt Marialla oleva pikkuruinen 1960-luvun kirjoituspöytäni. Ei se kodilta tuntunut, kuten ei Helsinki koskaan niinä kolmena jaksona, jotka siellä asuin.

Kesällä 1991 olin niin kovaa kyytiä menossa naimisiin Kuopioon, että olin Katille ehkä epäkohtelias. En jaksanut lähteä Katin kanssa Helsingin yöelämään, sillä toivoin, että sellainen meno olisi kertalinttuulla minulta ohitse. Olihan se, mutta Katilla oli siinä vaiheessa vielä eri rummunlyöjä.

Vaikka jäinkin kotiin nukkumaan - Kati muistaakseni lähti kapakkakierrokselle - ei ystävyytemme mennyt rikki. Ystävystyimme, näin uskallan sanoa, kesällä 1988 Lapin Kansassa. Ihastuin välittömästi Katin lappilaiseen suoruuteen ja merkilliseen tapaan puhua hieman korkealla nasaaliäänellä.

Lisäksi Kati suhtautui minuun jotenkin lempeän isosiskomaisesti. Elämää suurempi rakkauteni, Juha Akkanen, oli minua jättämässä, joten asiaan piti varautua etukäteen. Piti naida läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat tyypit. Lisäksi retkahtaa yksipuolisesti Wimme Saareen.

Kati oli suurin piirtein ainoa, joka ei menettänyt hermojaan kanssani sinä kesänä. Tunnustan. Olin täysin sietämätön. Kati kuitenkin äärimmäisen herkkänä ihmisenä vaistosi kaiken lutkamaisuuteni alla olevan epätoivon. Tiesin, että palaisin Rovaniemeltä Tampereelle Rongankadulle Juhan kämppään asumaan, mutta lähtölaskentani oli alkanut.

Luulin, että kuolen, jos Akkasen Juha jättää minut.

Ja kuten nyt kaikki tiedätte. Paskat, minä kuolin. Karuahan se oli, mutta kaikenlaisesta sitä elämässä selviytyy. Taitaa olla muudan eräitä parhaimpia kasvattajiani tämä Akkanen. Asetti minulle niin sanotusti rajat.

Akkanen on myös vanhojen vanhempien hemmoteltu iltatähti. Kummallista kyllä - myös Leonid on vanhojen vanhempien viimeinen lapsi. Hemmoteltu, poispilattu, kuten minäkin. Meitä kaikkia kolmea, Juhaa, Leonidia ja minua, yhdistää sellainen, että jos teemme parisuhteessa pienenkin myönnytyksen, tulee siitä seurata kiitokseksi ainakin helikopterillinen ruusuja.

Kati nauroi tempuilleni. Lämpimästi. Piirtelimme toisillemme hienoja peniksen näköiskuvia Lapin Kansan suureen piirrospäiväkirjaan.

Katin jutuissa
haastateltavana

Kati on syntyisin Kemijärven Joutsijärven kylältä. Meitä jotenkin yhdisti se, että kummankin isät tuntuivat olevan viime vuosisadalta. Katin isä oli syntynyt vuonna 1911 ja minun isäni (sekä äitini) vuonna 1920. Olen myöhemmin esiintynyt Katin haastateltavana aikakauslehtijutuissaan - muun muassa vanhojen vanhempien lapsena.

Mattikin on ollut niissä mukana. Matti oli muistaakseni Kotivinkin eronnut Pekka.

Katin työskentelyä sivusta seuratessa huomasin, että ei minusta enää 2000-luvulla olisi ollut aikakauslehtijuttujen kirjoittajaksi. Sillä aikaa, kun minä tein Mariaa ja Annaa, oli koko tiedotusvälineistön maailma muuttunut. Olin pudonnut kelkasta sillä aikaa itsekseni, kun Kansan Uutisissa potkittiin väkeä pellolle. Minusta vain meni vuoteen 2007 asti ennen kuin huomasin vanhanaikaisuuteni.

Journalismi ei ollut enää journalismia. Toimittajat värkkäsivät mainostekstejä. Paikallislehtiin haluttiin kivoja tyttöjä ja poikia, jotka eivät kysele turhia tai ikäviä.

Aikakauslehtien toimituksissa oli alettu kirjoittaa jutut tavallaan valmiiksi; toimittajalle annettiin vain tehtäväksi etsiä haastateltavat, joiden sanomiset toimittajan tuli survoa toimituksessa valmiiksi kirjoitettuun juttuun.

Katista kuoriutui kaikessa tässä kirjailija. Hänen aikakauslehtijuttunsa olivat tulevan sormiharjoittelua. Saimme lapsetkin suurin piirtein samoihin aikoihin. Nyt toivon pääseväni hahmoksi Katin suuren sukupolviromaaniin. Olen se vähän tragikoominen hahmo, joka menee kumoon kuin Stanka-Vanka, nousee pyöreällä pyrstöllään pystyyn, kilisee ja taas hymyilee.

Olen pösilö, kuten Kati sanoisi - kuin kirjallisuustohtori Markku Soikkelia ärsyttääkseen. Kati asuu Mattinsa kanssa Akaassa. Sitä ennen hänen osoitteensa oli Ylöjärven Sasi. Katikin tietää, mitä on, kun entiset opiskelukaverit sanovat, että mikä ihmeen Sasi/Riistavesi/Pielavesi/Pöljä/Lapinlahti - onko sellaista edes GT-kartalla.

Kati on kirjoittanut viisi nuorten kirjaa, Pitkät päiväunet sekä viihdekirjakisaan kirjoitetun Mustikkasopan, jossa olikin terä sisällä. En kehu Katin kirjoja, sillä kehumisesta tulee aina jotenkin ällöttävää ja fanittaminen on etupäässä noloa.

Tapaus
Tossavainen

Kuopiolainen kirjailija Juoni Tossavainen liittyy samaiseen Lapin kesääni 1988. Purjehdin Lapin Kansan toimituksen autolla Kajaaniin Kaukametsä-kulttuuriseminaariin. Olin haljeta naiivista innostuksesta. Hyvä, etten ajanut mennessä poron päälle, kun luulin poistuneeni poronhoitoalueelta.

Sivumennen sanoen sain parin ensimmäisen Lapin Kansa -keikan, jonka tein valokuvaaja Matti Ahon kanssa, liikkua pitkin Lappia ihan yksinäni. Valokuvaaja Matti Aho päätti inhota minua syvästi, syystä, jota en vieläkään ihan täysin ymmärrä - olin varmasti aivan liian itäsuomalainen, naiivi ja innokas. Jotenkin tämä onnistui tartuttamaan inhonsa myös valokuvaajapoikaansa Pekka Ahoon.

Mutta sehän minua ei haitannut, että talon kaikki valokuvaajat kammoksuivat minua! Otin aina talon hienoimman auton - siitä pelosta, että Ahot rakastivat toimituksen pikkuruista henkilöautoa, ja painuin kameralaukkuineni taigalle. Jo siinä vaiheessa tajusin, että en missään nimessä ole edes parityöskentelijä - ja kyllähän tässä elämässä pitää nyt ilman valokuvaajia selviytyä.

Kaukametsä-seminaariin oli tullut myös Savon Sanomien kulttuuritoimittaja Jouni Tossavainen. Jostain syystä pidin tätä legendana jo siinä vaiheessa. Eihän tämä meitä pikkukakaroita edes huomannut, mutta jossain lehdistöhuoneessa muistan istuneeni ja nipistelleeni itseäni, että tuossa se nyt on.

Näytti nyrkkeilijältä. Outo sekoitus urheilua ja kulttuuria. Kirjailija Tossavainen on minua seitsemän vuotta vanhempi. Siitä huolimatta minusta tuntuu nyt siltä, kun olisin tämän äiti. Outo juttu.

En tiedä tarkalleen, milloin olen kirjailija Tossavaiseen tutustunut. Siinä vaiheessa, kun pyörin Savon Sanomien liepeillä Kuopiossa, emme törmänneet oikeastaan kertaakaan, jotta olisimme edes jutelleet. Taisi olla, että Tossavaisen Eskimobaarin ilmestymisen jälkeen kävin tätä haastattelemassa.

Tai en tiedä, olenko tutustunut tähän vieläkään. Kun kirjailija Tossavainen teki minulle gmailiin sähköpostiosoitteen, jotta pääsisin lukemaan blogiaan, vannoin tälle, että kuorin tämän vielä kuin sipulin. Sillä aikaa, kun olen odotellut tämän valitettavan harvakseltaan ilmestyviä ja vähän ujon oloisia blogimerkintöjä, olen ehtinyt lukea joka päivä Jukka Kemppistä, Markku Soikkelia ja tämän kautta vaimoaan Saara Henrikssonia.

Runoilija Tossavaisen koen itselleni henkilökohtaiseksi haasteeksi. En oikein jaksa keskittyä runoihin. Liian usein ärsyynnyn kaikenlaiseen kaunosieluisuuteen ja alan huutaa avuksi Lauri Viitaa, JK Ihalaista tai Marko Korvelaa. Mutta sen sanon, että en kadu, kun uskalsin lukea Tossavaisen Kuusikirjan.

Tossavaisen runollinen ujous avautui siinä metsän kautta.

Tässäkään kohtaa merkintääni en kehu. Sen sijaan haukun. Viimeisimmässä Parnassossa (4/2013) ollut Tossavaisen Kiina-kirjoitus (Lunrutin patsaalla - kiinalainen runofestivaali) oli väsynyt. Pitikö kirjoitus tehdä liian nopeasti reissun jälkeen? Perkeleen deadlinet, Kiinasta olisi saanut varmaankin enemmän irti, jos olisi antanut maan muhia alitajunnassa parikin kuukautta.

Tälle päivälle Tossavainen on laatinut parhaan tekstin, mikä voi tekstinkäsittelyohjelmasta irrota. Tekstinkäsittelyjärjestelmästä irrottaminen on sitten Satakunnan Kansan kriitikon näppiksiltä. Runoteoksessa Liiketoimintasuunnitelma sivulla 46 runossa V suunnitelma osiossa numero 7 Tossavainen sanoo:

Anna palaa Amerikka

Läikkä punaa
saa kevään kukkimaan ikuisesti

Savu tuo
sotakirje meren takaa
(Jouni Tossavainen, Liiketoimintasuunnitelma s. 46)

Tämä on paljon sanottu naiselta, jolle runot ja runoilijat ovat liian monimutkaisia. Lainaan Tossavaisen Liiketoimintasuunnitelman kyseistä kohtaa blogissani toiseen kertaan.

Ihana, kipakka akka
Liisa Laukkarinen

AikaTaikaan piti tulla myös Kätkäläisen kirjoittaja Simo Hämäläinen, mutta oli selän nitkahduksen ja rytmihäiriöiden vuoksi estynyt. Hämäläisen vanavedessä eivät siis seuranneet Keijo Siekkinen, jota vielä toissa toukokuuhun asti pidin kuolleena, eikä Matti Pajula, jota pidän ärtsynä vanhana herrana.

Sen sijaan AikaTaikaan päätti tulla kirjailija Liisa Laukkarinen. Aloin lukea Liisa Laukkarista siinä vaiheessa, kun tämä ilmestyi naisten lehtiin julkkisortodoksina. Luin ensin Jos Jumala on : tieni ortodoksiksi (Tammi, 1999). En tosin muista siitä mitään, sillä kirjan ilmestymisen aikoihin aloitin vauvavalvomiseni, joita sitten jatkuikin kahden vaativan vauvan ajan.

Sen sijaan Laukkarisen kirjoittama Veli puhutteli minua kovin. Veli kertoo miehestä, jonka kirjailija ikään kuin sosiaalisista syistä adoptoi. Kirjan esittelyn mukaan se kertoo epäsovinnaisesta ystävyydestä. Samoin hurmaannuin Asperger-raporttikirjasta Yhden asian mies ja Laukkarisen sekä tämän pojan Marius Rüfenachtin alkoholismikirjasta: Pakko juoda? : äidin ja pojan taistelu viinasta.

Liisa Laukkarinen sanoo Katariina Kajanteen nettihaastattelussa seuraavasti:

"Koululaisena kirjoitin mappini kanteen filosofi Feuerbachin aforismin: "Sana vapauttaa. Se joka ei osaa ilmaista itseään on vanki. Sen tähden mykkiä ovat ylenpalttinen ilo, ylenpalttinen suru, ylenpalttinen intohimo." Olen keskittynyt itseni ilmaisemiseen, ikään kuin se olisi kunnia-asia ja pyhä velvollisuus, vaikka paljon viisaampaa ja hyödyllisempää olisi ollut keskittyä tarkkaamaan, mitä muut ilmaisevat."

Jatkan tästä myöhemmin. Maria tulee kotiin palitaksilla kello 15 ja raksamiesten palkat on laskematta sekä maksamatta.

Sana vapauttaa, sanoi Feuerbach. Viimeisimmässä Parnassossa, kirjallisuuslehdessä, jonka päätoimittaja kuoli heti sen jälkeen, kun olin lähettänyt tälle palasen blogiani, Liisa Laukkarinen kertoo pysyvänsä koossa paljastamalla.

Luurangot heti oven pieleen. Alkkarit ja rintsikat kuivumaan ulos narulle ja lakanat tuultumaan. Näin on hyvä, sanon minä. Mikä ei tapa, tekee vahvemmaksi, uskokaa pois.

Tai oikeastaan Liisa Laukkarinen on sanonut noin Mukkulan kirjailijakokouksessa. Anelma Järvenpää-Summasen jutussa Mielen demonit - miten säilyä hengissä kirjoittamalla tai tanssimalla on lainattu myös psykoanalyytikko Tor-Björn Hägglundia (1928-2004):

"Hän arveli, että kirjailijalla tulee olla kirjoittamisensa lisäksi muu minuus, hän ei voi paljastaa kaikkea, ettei hajoa." (Parnasso 4/2013 Mielen demonit s. 13) 

Olen toimittaja, joten yllä oleva ei koske minua. Paljastan kaiken muidenkin puolesta ja tunnen itseni erittäin kokonaiseksi.

Ensimmäinen puhelinsoittoni Liisa Laukkariselle oli tyrmäävä. Tämä tiuskaisi ilman sen kummempia kuulemisia: "Kukas sinä olet? Myytkö sinä jotain?" Itse asiassa myin. Myin hänelle osallistumista kirjailija Matti Pulkkisen muistoseminaariin Lapinlahden kirjastolle.

Toinenkaan puhelinkeskustelu ei mennyt putkeen. Kun tuli puhe Matti Pulkkisen alkoholismista, Liisa Laukkarinen otti ääneni jotenkin lipeäkalamaisena, ja suutahteli taas.

Nyt AikaTaikassa Liisa Laukkarinen hikeentyi ainakin kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran siitä, että sai kuulla teeman: "Kirjailijat paikallisuuden kimpussa" ensimmäisen kerran vasta Lapinlahden kirjastonjohtajan työhuoneessa, jossa saimme kunnan tarjoamaa ja minun keittämääni kahvia Ritva Ikäheimosen sieniwrappien kera.

Toisen kerran kirjailija suutahteli siitä, että unohdamme pian Matti Pulkkisen. Emme unohda, sillä järjestämme vielä tupaillan Matti Pulkkisesta ja tarkastelemme hänen tuotantoaan psykoanalyyttisestä näkökulmasta. Voisin sillä keinon perehtyä Ehdotukseen rakkausromaaniksi, sillä se on minusta julma kirja.

Ylimpänä olevassa lainauksessa Liisa Laukkarinen sanoo, että viisaampaa olisi varmaankin keskittyä tarkkaamaan, mitä muut sanovat. Siinäkin kirjailija Laukkarinen on mielestäni etevä.

Yllättävät miehet,
Lyytikäinen ja Tanski, hiljainen Huovinen

Olavi Lyytikäinen oli ennen AikaTaikaa minulle arvoitus. Päätin uskaltaa soittaa tälle sen vuoksi, että tahdoin tietää, miksi Alapitkän kesäteatteri oli viime kesänä onnistunut ihastuttamaan puoli Lapinlahtea tekstisovituksella Neil Hardwickin näytelmästä Tankki täyteen.

Näytelmää kehuivat kaikki. Se oli kuulema sovitettu Lapinlahdelle. Erityisesti olisin tahtonut kuulla näytelmässä paikallislehden toimittajasta, joka sivutyökseen tekee myös häävalokuvauksia ja hoitelee häät sekä pilkkikilpailut kuin ohimennen kiirehtäessään raveihin. Hahmon esikuvana on kulkuriveljeni Jouni Määttä (vas.).

Kulkuriveljelläni on tähän jokin termi. Jotkut littanat housut tai jotain. Prässihousuja tarkoittaa veljeni.

Itse Tankki täyteen ja sen spin-off -sarjaa Reinikainen inhosin niin kuin vain televisiosarjaa voi inhota. Pidän niitä yhtä vastenmielisenä kuin Juhani Ahon Rautatietä. Minusta Rautatie on aivan järkyttävää lätinää ja tekee savolaisista tyhmiä potenssiin viisitoista.

Eivät savolaiset aivan niin tyhmiä ole. Sitä paitsi esseisti Markku Envall on sanonut, että Juhani Aho suhtautuu pappilansa kuistin aitaan aistikkaasti nojautuen palvelusväkeen ja maalaisiin kuin hupaisiin kotieläimiin. Niin minusta tekee Neil Hardwickin.

Olavi Lyytikäinen osoittautui kuitenkin olevan toista maata. Lyytikäinen tuntui nopeaälyiseltä, vilkkaalta ja hauskalta. Vaikuttamatta kuitenkaan kusipäältä tai edes itsekeskeiseltä. Tiesinhän minä, että mies on prole ja näyttääkin karkeatekoiselta, mutta siitä huolimatta. Yllätys. Positiivinen yllätys.

Juhani Tanskin luulin tuntevani läpikotaisin ennen AikaTaikaa. Enpäs tuntenutkaan, vaikka olenkin debytoinut tämän käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä viime vappuna. Jussi Tanskin isä on Tuntemattoman sotilaan Vanhala ja Väinö Linna Tanskien perhetuttu.

Vanhalasta wikipedia sanoo näin:

"Vanhala on aluksi hyvin ujo, hiljainen ja tukeva nuorukainen. Vanhala ei tosin ollut lihava alkuperäisessä elokuvassa, mutta syöppö kylläkin.

Vanhala on kuitenkin varsinainen hupiveikko, hänen ilonlähteekseen muodostuu sekä suomalaisten että neuvostoliittolaisten propaganda. Hän nauraa jatkuvasti lähes kaikelle, ja hän myös naurattaa muita sotamiehiä. Vanhala on alusta alkaen lähinnä Rokan ja Hietasen uskollinen toveri. Kirjassa kerrotaan ohimenevästi että Vanhala saa asemasodan aikana luodin kylkeensä ja joutuu sairauslomalle mutta hän palaa nopeasti takaisin ja selviääkin sodasta, jota hän ei itsessäänkään ota mitenkään vakavasti. Esimerkiksi sodan päättyessä hän vain tokaisee:

´Sosialististen Neuvostotasavaltojen liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni ja sisukas Suomi.´

Vanhala kohoaa asemasodan aikana sotamiehestä korpraaliksi ja vänrikki Jalovaara palkitsee hänet lopputaisteluissa "alikersantin natsalla". Vanhalalla on myös lempinimi Ylen Sankia Priha (karjalankieltä: hyvin lihava mies) jonka hänelle antoi petroskoilainen tyttö Vera."

Tuntemani Jussi Tanski on Suomen Työväenpuolueen puheenjohtaja ja välillä tämän hupiveikkous saa Ärräpäät-sähköpostilistalla meidät sekaisin. Tanskin huumori on sukua listan Malagan kirjeenvaihtajan Matti Grönlundin huumorille. Viiltävää, raatelevaa, mutta oikea-aikaisesti lempeää ja ymmärtävää.

Tanskilla oli mukanaan teatterilaisensa Tapio Huovinen. Tältä ehdin havaita Savon aseista riisuvimman hymyn ja vahvat käsivarret.