Tosi pienyrittäjän aivan tavallinen päivä

ke 28.8.2013

Viime viikonlopun antoisin anti olivat perjantaiset keskustelut toisen ulkopuolisia työllistävän pienyrittäjän, Marita Salosen, kanssa. Marita kuuluu ystäviin, joiden kanssa juttu jatkuu siitä, mihin se joskus on jäänyt.

Maritalla on Pilkku Oy, joka muistuttaa minun Lehtipiika tmi:täni. Tosin sillä erotuksella, että Pilkku Oy sentään työllistää toimittajia. Lehtipiika on tällä hetkellä elossa vain sen ansiosta, että ulosmittaan jokaisesta Lapiomies Oy:n raksaduunarin tekemästä työtunnista sekä läpilaskustamme 12 prosentin yleiskulun.

Se yleiskulu olen minä. Tiedän. Minun pitäisi ansaita itse oma elantoni, mutta jos alan ansaita omaa elantoani Lehtipiika-aputoiminimellä, on aivan tasan tarkkaan saletti, että kuolen aivoinfarktiin. Minulla on jo ollut kaksi varoitusta. Siunatut TIA:ni (Transient Ischemic Attack.). Saitte tahtini hidastumaan.

Ja jos ei nyt tullut ihan selväksi, kerron vielä, että päässäni on pommi. Oikeassa aivopuoliskossa sijaitsee verisuonipussukka, aivonaeurysma, joka paukahtaa, jos vituttaa aivan hervottomasti. Nauratti, kun Hartikaisen Annikki torvisieniä maksaessani kysyi ihmetellen, miksi minua näkee niin harvoin.

Olin vähällä sanoa asioiden oikean laidan suoraan ja julmasti. Naurahdin kuitenkin, että liikun vain kodin ja metsän väliä. Autolla, ettei tarvitsisi sano kenellekään mitään. Ympärilläni on kahden tuhannen kilon panssari. Se suojelee lapinlahtelaisia minulta, sillä en halua oksentaa kenenkään syliin.

Lapinlahti kyrsii, kyrpii, jurppii, oksettaa niin. Pelkään, että saan jossain S- tai K-marketin kassajonossa pelkästä raivosta joko epilepsiakohtauksen tai aivoverenvuodon. Sen vuoksi jos käyn kaupassa, käyn Säästötorilla. Siellä käyvät muutkin tatuoidut.

Lisäksi Säästötorilla käyvät ihmiset, jotka haisevat paskalle.

Haisevat lannalle. Leivälle. Työlle. Tulevat suoraan navetalta, linnasta tai ojan pohjasta. Lisäksi Säästötorin katolla on paikka, jossa asunnottomat yöpyvät. Sitähän kunnan sovinnaisten sosiaalitätien on vaikea ymmärtää. Lapinlahdella on asunnottomia. Heistä vaikein tapaus koetti viime keväänä asettua firmamme peräkärryyn.

Välillä ajan Varpaisjärvelle hengittämään. Varpaisjärvellä sentään saattaa olla kuuden auton poliisiväijytyksiä, bentsodiatsepiininatsien pidätyksiä tai jotain muuta epäsovinnaista. Varpaisjärvellä ollaan aidosti persuja, jopa siinä määrin, että vassaritkin ovat sitä. Lapinlahtelaiset tukehtukoot minun puolestani pikku porvarillisuuteensa.

Hihitimme Maritan kanssa hysteerisesti sille, että olemme käyneet monet kasvuyrityskoulutukset. Kasvuyritys. Eihän vittu kannata kasvaa, sillä se, mikä kannattaa rakennus- tai auringonlaskun media-alalla, on työntää joka raksajätkä tai toimittaja omaksi toiminimekseen ja jättää työläiset suoraan toimeksiantajien raadeltaviksi.

Siinähän olisivat vailla raksaliiton tuomaa suojaa. Journalistiliittohan ei ole ketään suojannut koko maailman historiassa, perkeleen porvariliitto. Kirjailija Miina Supinen sanoo eronneensa Journalistiliitosta, vaikka kuulema pahaa teki, sen vuoksi, että friikut kelpaavat sinne ainoastaan maksajiksi.

Miina Supinen kirjoittaa Apatosauruksen maassa novellissaan Hieno ihminen, paitoja, Amy Kankkunen meistä surkeista ja säälittävistä pienyrittäjistä. Supisen novellissa esiintyy Ihanainen, yritys, joka etsii työvoimaansa toimittajaopiskelijoiden sähköpostilistalla.

Ihanaisen toimisto on säälittävästi kerrostalossa. Kyseessä on kaltaiseni yrittäjä, joka asuu työpaikallaan. Ihanainen antaa toimittajakokelaalle ensimmäisen työmääräyksen. Tämän pitää kirjoittaa juttu ilmapalloista. Jonkinlainen kulminaatiokohta minun toimittajan urallani oli se, kun sain Savon Sanomien Koti ja Asuminen -liitteestä määräyksen tehdä juttu jippokaapeista.

Ne olivat kuulema muotia. Jippokaapit vielä menivät jotenkuten, sillä niiden valokuvaaminen oli hauskaa. Mutta sitten. Tuli eteen määräys raheista. Kuulema joka taloudessa pitää olla rahi. Mielestäni toimeksianto oli aivan ultratyhmä, mutta koetin pelastaa uskottavan journalistin kasvoni sillä, että kopaisin rahien valmistajilta, missä maassa ne onkaan tehty.

Juuri yksikään huonekalukaupassa kuvaamani rahi ei ollut kotimainen. Jutusta tuli paska. Se ei ollut sisustusjuttu eikä erityisesti tutkivaa journalismiankaan.

Minäkin lopulta erosin Journalistiliitosta. Olen Lapinlahden yrittäjien jäsen ja toivon siihen edes vähän raksaliiton henkeä. No, sitä kyllä voi toivoa ehkä seuraavat viisisataa vuotta.

Jos ulkoistaa raksamiehet pikkuruisiksi toiminimiksi, jättää heidät toimeksiantajien armoille, jotka maksavat, jos jaksavat. Tai jos heitä huvittaa tai jos on saatu vähän metsää myytyä. Marita pyysikin minua anarkosyndikalistiksi tietämäänsä spreijaamaan erään tamperelaisyrityksen ikkunaan punaisella ja mustalla värillä: "Maksa saatanan riistäjä laskusi toiselle pienyrittäjälle!"

Kävin tänä aamuna houkuttelemassa paikalliseen äiti Amma -keskukseen, Luovaan Puuhun, kahville ihastuttavaa salmilaissyntyistä italialaisrouvaa, joka on kiltin ja pienen isosiskoni taiteilijamiehen serkku. Sanoin, että en ole vähimmässäkään määrin hippi ja sitä paitsi universalisti Alain Badiou´n tapaan, mutta Luova Puu friikkeineen on äärimmäisen kiinnostava paikka.

Sanoin, että hieman näiden New age -porukoiden puheista puuttuu kapitalismin analyysi ja sitä paitsi olen kylläkin italomaxilainen. Rouva hymyili boheemia italialaisrouvan hymyään ja sanoi kohteliaasti, että aijaa! Mietin pääni puhki, miten pääsisin asiassa eteenpäin ja saisin tälle edes jonkin tutun nimen tai käsitteen heitettyä.

Sitten keksin! Siunattu Antonio Negri. Sanoin, että italomarxilaisuus tarkoittaa suurin piirtein samaa kuin antonionegriläisyys. Lamppu syttyi hiuspehkon alla ja hymy leveni. Rouva sanoi hurmaavasti suomea italialaisittain murtaen: "Sittenhän sinä olet vaarallinen nainen!"

Sanoin, että en ehkä vaarallinen, mutta kyllähän minua Lapinlahdella aivan yleisesti inhotaan. En kuitenkaan kertonut sen tarkempaa, miksi minua inhotaan. Kerron joskus. Tai voinhan sen sanoa tässä. Minua inhotaan sen vuoksi, että olen tunkeutunut tällä paikkakunnalla aivan liian monen ihmisen reviirille.

Kun tulin kotiin ja aloin harkita palkanlaskun aloittamista, muudan ihminen, jota olen kaivannut ja ikävöinyt, kysyi minulta sähköpostissa, miksi olen ollut niin hiljaa. Vastasin seuraavasti:

Tiina Lavikkala-Rönkön muistolle

Jahah, kuinka rakastankaan Lapinlahtea sekä Matin ja Liisan tosi huippujättekiva-koulua. Soitti juuri äsken muudan korkea-arvoinen opettajatar. Aloitti puhelun seuraavasti: "Kotitalousopettaja on ollut nyt huolissaan siitä, mitä Maria voi kotitaloudessa oikein tehdä...."

Soitti pahaan aikaan. Olin juuri tappelemassa Jydacomin kivikaudelta olevan palkanlaskentajärjestelmän kanssa. Meillähän sellainen on sen vuoksi, että Pulkka & Sutinen oli Suomen ensimmäisiä rakennusliikkeitä, jotka ostivat palkanlaskentajärjestelmät Jydacomilta. Hurraa. Järjestelmän grafiikkakin on niin rumaa, että itkettää.

Opettajattaren ääni oli tympeä ja kylmä. Karjaisin takaisin: "Kyllä se nyt on ihan up to kotitalousopettaja mitä se lapsi pystyy tekemään. Joskus koulussanne oli käsityön opettajana Tiina Lavikkala-Rönkkö, joka kyllä ihan intona mietti, miten soveltaisi käsityöopetustaan vaikeasti cp-vammaiselle lapselle."

Ollos iäti muistettu Tiina Lavikkala-Rönkkö, sillä tämä oli ainoa Matin ja Liisan koulun tai ylipäätänsä Lapinlahden kunnan palveluksessa oleva ihminen, jonka mielestä oli mukavaa, että Maria tulee hänen opetukseensa/muuttaa kuntaan. Tiina Lavikkala-Rönkkö pysäytti minut kesällä Lapinlahden kirjakaupan edessä ja sanoi, että on jo miettinyt kaikkia kivoja juttuja, joita Maria voisi kässässä tehdä.

Olin aivan äimänä, sillä yleensä opettajat jäykistyvät ja koettavat tuuppia Mariaa toisilleen. Ei minun luokalleni, ei minun luokalleni. Kauheaa, kauheaa. Kuolaava cp-vammainen. Vitun vammainen iponalle, näen ajatuskuplan heidän päidensä päällä. Termistä saamme muuten kiittää muudatta omakotitaloasujan sangen verbaalia pikku tyttöä, jonka äiti oli sitä mieltä, että eivät hänen tyttärensä.

Naurahdin hämmentyneenä, että Maria on varmasti haasteellinen käsityöopetettava. Ei sen vuoksi, että on vaikeasti liikuntavammainen, vaan sen vuoksi, että äiti on vaikeasti vasenkätinen, hahmotusongelmainen ja käsityö oli koulussa kuusi.

Ja sitä paitsi eihän sillä raukalla ole edes työtasoa köksäluokassa. Luokassa on korkeat pöydät ja normioppilaat istuvat työskennellessään jonkinlaisilla baarijakkaroilla. Ensi viikolla Marialle sovitetaan Kysillä uutta pyörätuolia ja vasta sen jälkeen voidaan käydä mittaamaan, millaisen työtason ääressä Maria voi työskennellä.

Onhan se niin kamalaa, kun valtio on päättänyt integroida vammaiset lapset normiopetukseen. Tulee opettajille ihan hiki, kun joutuvat miettimään uusia pedagogisia lähestymistapoja tai jotain teknisiä asioita. Sitä paitsi pitäisikö sitä jotenkin tutustua Anne-Mari Soudon väitöskirjaan Arjen rasismi koulussa? Kylläpä meni nyt vaivalloiseksi.

Olemme Minna Toivasen kanssa lahjoittaneet väikkärin koulun opettajain huoneeseen käsikirjastoon. Kirja löytyy sieltä, ellei sitä Matin ja Liisan opettajisto ole käyttänyt vessapaperina.