Oksentelua

to 29.8.2013

Huvittaa, kun kuulin, että blogiani paheksutaan yleisesti. Kuulema ei saisi kotiasioita kirjoittaa julkisesti. Kaikkein huvittavinta ja samalla jossain määrin liikuttavaa on, että suurimman paheksujan tiedän kakkineen omaan siivouskomeroonsa, koska ei viinapäissään löytänyt vessaa.

Tai en ainoastaan tiedä, vaan olen asian empiirisesti havainnut, sillä olin valvomassa taloyhtiön teettämää hygieniasiivousta. Täytyy sanoa, että siinä vaiheessa minulta loppui kestokyky. Menin ulos oksentamaan, kun ammattilaiset tekivät työnsä. Nämä nauroivat minulle hyväntahtoisesti, että samalla tavalla kävi eräälle heidän siivousfirmansa palkkalistoilla olevalle.

Taloyhtiöiden teettämät hygieniasiivoukset ovat heille mitä tavallisinta arkea eivätkä he tuntuneet edes ihmettelevän. Peanuts. Tätähän on nähty.

Suhtautuminen oli jotenkin rauhoittava. Samassa yhteydessä ihailin isännöitsijän päättäväisyyttä sekä toimintakykyä kriisitilanteessa. Ajattelin, että ehkä sosiaalinen isännöinti saattaisi olla minunkin tulevaisuuden työni. Yhä enemmän isännöitsijät joutuvat taloyhtiöissä nimittäin kaivaamaan itsestään esille piilevän sosiaalityöntekijän.

Ja niin paljon kun olen sossutätejä pilkannut. Minä kuitenkin olisin sossutäti, joka ei paskaa pelkäisi - enää. Panisin käteeni kumihanskat ja tarttuisin ovenripaan niin kuin ihailemani naispuolinen ja riuska isännöitsijä. Ei mitään kauhistelua eikä yökkäilyä.

Käänteentekevästä kokemuksestani lähtien olen ajatellut, että on tervehdyttävää ripustaa luurangot heti kuistin pieleen. Kirjoittaa nimenomaan häpeän läpi - eikä ympäri. Silloin, kun kirjoitin blogissani, että koetin vietellä oman aviomieheni Iisalmen sairaalan vessojen edessä, mietin koko edellisen yön, mikä voisi olla törkeintä ja inhottavinta, mistä blogisti voisi kirjoittaa.

Amerikkalainen kirjailja Jonathan Franzén, tiedättehän polveilevan esseihdinnän David Foster Wallacen ystävän, joka ripotteli osan Wallacesta jonnekin eteläamerikkalaiselle autiolle saarelle, kirjoitti esseekokoelmassaan Yksin ja kaukana häpeän ympäri ja läpi kirjoittamisesta.

Franzénia on neuvonut ystävänsä David Means. Means oli sitä mieltä, että pitäisi kirjoittaa häpeän ympäri. Minusta läpikirjoittaminen on kuitenkin pelottavampaa ja puhdistavampaa.

Italialaisrouvan kanssa kahvilla

Eilen olin valmis muuttamaan venäläisine tyttärine Imatralle heti, kun olisin saanut tilattua muuttoauton. Imatralla, Lappeenrannassa ja Joensuussa toimisi venäjän kielinen koulukin. En kuitenkaan ehtinyt muuttoautoa tilata, sillä piti lähteä Nummella kesät asuvan italialaisrouvan kanssa Luovaan Puuhun.

Tiesin, että Luovassa Puussa olisi tarjolla henkeviä keskusteluita Kuutamosonaatin ja Aurinkotanssin kirjoittaneen Arja-Liisa Landénin kanssa. Arja-Liisa Landén elää jotenkin yksi jalka äiti Amman luona, toinen Italiassa ja nyt kävi ilmi, että jossain vaiheessa tämä kosmopoliitti aikoo muuttaa ainakin osin Etelä-Ranskaan.

Rouvat olivat sitä mieltä, että minulle saattaisi sopia Rooma. Kun liikehdin kuin paraskin italialainen ja puhun yhtä mittaa. Siinä vaiheessa hiljenin ja sanoin niin verkkaisesti etelähämäläisittäin murtaen kuin taisin: "Noo, mä nyt lähinnä tota Imatraa aattelin..." Samassa muuten muistin, että on vastaamatta Salomaan Mikon sähköpostiviestiin. Hyvä, kun tuli taas mieleen.

Kerroin rouville kokemuksistani Imatran keskusliikenneasemalta ja Imatrankoskelta.

Välittömiä venäläisiä koko kaupunki täysi - ja kaupat täynnä vaatteita, joita tylsästä sekä kuivasta Ylä-Savosta on turha hakea. No, muotivaatteitahan minä en kaipaa. Anna kaipaa. Tullut düsseldorfilaiseen Veera-tätiinsä. Italialaisrouva arveli, että jos minua ahdistaa Lapinlahden kulttuuriporvaristo, en ehkä viihtyisi imatralais-venäläisessä nousukasmaisessa ökyilmapiirissäkään.

En. Ehkä. Tai en tiedä. Venäläisten uusrikkaiden äärinousukkuudessa on jotain yhtä anarkistista kuin oli aistittavissa Susanna Baranzhievan, Vitali Manskin ja Alexander Rastorguevin dokumenttielokuvassa Villi, villi Ranta. Elokuva kertoo venäläisten lomaparatiisista, jossa rusketutaan, juodaan, naidaan ja tapellaan.

Jotenkin sellainen on mielenkiintoisempaa kuin seistä coctailnakki tikussa, juustonpala paperilautasella ja siemailla sievästi viintä Lapinlahden... tai no jääköön sanomatta tässä yhteydessä.

Kirjoitin eilen, että kohta karkaan täältä persulandiasta. Ei kyse oikeastaan ole persulandismin ahdistavuudesta; Varpaisjärvihän on persulandia potenssiin viisi pikkuruisine suomen lippuineen ja työväen ampujineen, siellä viihdyn mainiosti. Kirjoitin väärin. Haluan paeta Lapinlahden pikku porvarismista.

Kätilöstä sujuvasti Kierkegaardiin

Eiväthän eiliset kosmopoliittirouvat nyt mitään työväenluokan taistelijoita ole, mutta mukava oli kuunnella sivusta, kun kertoivat Italiasta, Ranskasta sekä italialaisista ja ranskalaisista. Eikä Nummen kesäasukas tuntunut minua inhoavan, vaikka yhdistin itseni tahallisesti niinkin italialaisesta varmasti kiistanalaiselta kuulostavaan nimeen kuin Antonio Negri.

Hauskaa oli myös kuunnella, kuinka tarkasti italialaisrouva analysoi Katja Kettua. Oli lukenut Kätilön sekä Piippuhyllyn. Ei kauhistellut vulgaaria kieltä, mutta oli huomannut kirjailijan maneerit.

Mukavasti myös hytkäytti, kun rouva mainitsi keskusteluissamme serkustaan, pienen ja kiltin isosiskoni aviomiehestä, Sören Kierkegaardin. En minä mikään filosofian rakastajatar ole, mutta iloista on, että joskus saan Lapinlahdella edes kuulla mainittavan tanskalaisfilosofiheppulin nimi.

Piispa Arsenin ja Torsi Lehtisen keskusteluissa Kierkegaardista kuulisi taajaan, jos vain kestäisi piispan jalkain juureen asettunuttta paikallista kulttuuriporvaristoa. Minä en kestä, joten näin asiain ollen minun ei myöskään tarvitse kuulla, kuinka uskon veljekset keskenään yhteisen vähän makeahkon hyminän väristessä heittelevät ilmoille maailman huippuja.

Päätimme italialaisrouvan kanssa käydä yhdessä katsomassa Lapinlahden taidemuseossa piispa Arsenin ja Kuutti Lavosen näyttelyn.

Italialaisrouva antoi minulle lisäksi uuden näkökulman omaan siskooni. Olen aina ajatellut, kuinka pieni ja kiltti siskoni on kestänyt kaikki nämä vuodet suuriegoisen kuvanveistäjämiehensä varjossa. Eikö ole koskaan käynyt tämän kiltissä mielessä, että sanoisi aviomiehelle: "Nyt minä lähden Valamoon, aion seistä siellä kaikki Jumalanpalvelukset läpi ja käydä myös ehtoollisella! Sinä saat jäädä tänne kotiin ja lämmittää muutaman päivän itse ateriasi mikrossa."

Hah, ei minun pieni ja kiltti siskoni ole kovin kiltti ollutkaan. Italialaisrouva oli pannut merkille, että eihän se Paula anna Villen edes puhua itse. Totta tosiaan. Minun pieni ja kiltti siskoni on melkoinen päällepäsmäri kaikessa pienuudessaan, siroudessaan ja tyttömäisyydessään.