Nälkä on punikki
ke 21.8.2013
Voi kukkerpalli. Laadin tämän merkinnän jo eilen, sillä täksi päiväksi olen laatinut itselleni kardinaalisen ohjelman. Sinne, tänne ja tuonne puolijuoksua. Huomenna talkoisiin tekstiilinkierrätykseen Varpaisjärvelle. Onneksi pääsen perjantaina lepäämään junaan moneksi tunniksi.
Matkustan Tampereelle työväen kirjallisuuden päiville. Luovassa Puussa olisi Arja-Liisa Landénin hippinaistapaaminen, mutta menköön sinne Hilkka ja kertokoon mulla, mitä oli. Hitsi, vaikken ole tippaakaan hippi, Luovan Puun naisjutskat ovat kiinnostavia.
Eilen alkoi sorsanmetsästys. Koetin etsiä sellaisen koirankusetuspaikan, jossa meitä ei ammuttaisi sorsina. Ajattelin, että ehkä Lapinlahden ilmailijoiden lentopellolla olisimme turvassa.
Olimmekin, sillä jostain kaukaa kuului vain yksi vaimea laukaus. Meitä ei ammuttu, mutta tunsin itseni sanariksi tai ainakin viidakon tähtöseksi, kun taistelin tiemme läpi ohdakkeisen pellon.
Muistan, kuinka ensimmäisenä Pohjois-Savon maaseudun syksynäni - se oli vuonna 2001 Pielavedellä - kuulin ensimmäistä kertaa elämässäni, kuinka oikeasti sorsanmetsästys alkaa. Kello 12 alkoi pauke kuin sota.
Sanokaa nyt sitten, että vuonna 2001 sorsanmetsästys alkoi vielä vuorokauden alkaessa. Ja sanokaa, että kirjoittajan muistikuvat ovat epämääräisiä eivätkä lainkaan totuuden kanssa yhdenmukaiset.
Näin on! Vai mitä sanotte tästä viestistä kirjadiilerilleni, joka arveli nykykirjailijoista lukevansa Aki Ollikaisen Nälkävuoden tai Ulla-Leena Lundbergin Jään:
"Hih, sosialisoinko sun tekijänoikeudet? Se on tämä avoin nettimaailma ja KYBERKOMMUNISMI, kuules Setä Kitupiikkiseni.
Joo, se on totta, että tarttis olla ainakin kuukauden palkkojen verran meidän raksafirmassa likviditeettiä. Se meinaa jotain 21 000 euroa kuussa meidän liikevaihdolla, joka on Ylä-Savon kehityksen mukaan surkea ja me mun miehen kanssa rasittavia tyyppejä, kun jostain degrowthista haastelemme ja haaveilemme ekotalojen rakentamisesta.
Joo, piti siitä Nälkävuodesta vielä, että en ehkä voi lukea sitä. Rautavaara, joka on tässä lähellä ja mun Pohjois-Savon lempparikuntia (ajattelin perustaa kuntauudistuksen vastaisen Pelastakaa edes Rautavaara –liikkeen), oli pitäjä, jossa syötiin ruumiita nälkävuosien aikana. Varpaisjärven Korpijärvellä, josta mieheni on syntyisin, on tuntemattomien nälkään kuolleiden hauta. Lapinlahden Nerkoon kanava on tehty nälkätöinä. Ja miten? Ukko lapioimaan ja kun uupui sekä kuoli, toinen ukko lapioimaan, kun halkesi nälkävellistä ja kuoli, kolmas ukko lapioimaan.
Olen käynyt kouluni Kärkölän Järvelässä. Käytiin kouluaikoina katsomassa historian opettajan kanssa Lahti-Riihimäki-radan rakentajien hautoja. Nälkään kuolleita hekin.
Siksi olen punikki. Nälkä on punikki.
Kirjoitit, että Raittilan lausumat ovat näsäviisaita julkisuudessa. En ole kuullut Raittilan puhuvan julkisuudessa muusta kuin suhteestaan Leena Landeriin. Landerista pidän tyyppinä, vaikken mitään siltä ole lukenutkaan. Raittilan teksteistä pidän ja Kirjailijan elämä on aivan yliveto. Kertoo sen, millaista vitunvittua on olla kirjailija (tai vapaa toimittaja, jos ei halua kirjoittaa paskaa.)
Mut sitten! Mun elämä ja kohtalo (Vasili Grossman) sivuaa Raittilaa. Olin joskus pienenä toimittajatypykkäisenä tekemisissä Mikkelin hippien, Hanhikankaan yhteisön liepeillä. Seurustelin valokuvaaja Timo Kilpeläisen kanssa ja pyörittelin silmiäni legendan jo ennen ensimmäistä julkaistua kirjaa, Mari Mörön, nimen kuultuani. Oli varmaan pannut kaikkien siellä yhteisössä asuvien kanssa (minä arvelin, että mun poikakaverin Timonkin kanssa, vaikkei tämä sitä koskaan mun painostuksesta huolimatta tunnustanut). Ja oli alkuperäiseltä nimeltään joku tavallinen Hartikainen.
Just silloin oli mennyt yhdeksi yöksi naimisiin jonkun Mörön kanssa saadakseen käyttöönsä tämän sukunimen. Aina ajattelin kauhuissani sitä kauheaa hippiyhteisöä, jossa naiset kulkevat asunnosta toiseen (siis ensin ton ja sit ton kaa ja sit ton). Sehän oli pahempaa kuin Tampereen yliopiston toimittajaopiskelijoiden keskuudessa, herraparatkoon, ja sitten oli vielä sellainen laskelmoiva nauta nimeltä Mari Mörö.
Turha kai mainita, että en koskaan livenä tavannut koko Mari Möröliiniä, kun yhteisön kanssa tekemisissä olin. Muodostin hänestä kuitenkin vankan mielipiteen huhujen perusteella.
Myöhemmin panin merkille, että ovat Hannu Raittilan kanssa pari ja sitten eivät enää olleetkaan.
Tämä on nyt tämän viestin juoruosuus. Tiedän, ettet tykkää näistä, mutta pakko on näitä johonkin kirjoittaa. Kirjoitan Sulle:D:D
Pia
PS. Voi peräpukama, piti vielä lisätä, että Ulla-Leena Lundbergin Jään voisin lukeakin. Se on tarpeeksi kaukana tästä läheltä.
[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]
