Kyhhääksen Olli ja kyrpätynnyri!

to 1.8.2013

Otsikossa esiintyvät henkilöt eivät liity toisiinsa. Sattuivatpa vain Matin kanssa käymässämme eilisessä iltakeskustelussamme nousemaan esiin - ja sanoin, että näitä tarinoita juuri kulkuriveljeni Jouni Määttä (vas. sit. sekös demareita vituttaa) kerää julkaistaakseen joskus Lapinlahden todelliset tarinat. Ne kerrotaan ihmisistä, jotka eivät pääse sovinnaisen paikallislehden sivuille kuin ehkä kuolinilmoituksessaan, jos sittenkään.

Kyhhääksen Olli ei ostanut Zetoriinsa akkua. Hänellä oli tapana sanoa, että niin kauan kuin Kyhhääksen talossa oli mäki, ei hän sitä tarvitse. Kerran Olli tuli Jumisen kaupalle asioimaan. Parkkeerasi Zetorinsa kaupan eteen ja jätti se tapansa mukaan käyntiin. Tuli jotain väliin tulevia tekijöitä ja piti lähteä kirkolle hoitamaan muita asioita.

Asioiden hoito viivästyi. Koska kauppias tiesi, että Kyhhääksen Ollin Zetori oli vaikea saada kaupan edestä käyntiin, hän lisäsi traktoriin polttoainetta. Zetori kävi kaupan pihassa päivän, toisenkin, kunnes Olli palasi kirkonkylältä.

Minä kerron sitten joskus lapsenlapsilleni tarinan, kun äiti kävi Suomen Demokraattisten Nuorten kanssa usein Hatsinan tai oikeastaan Siverskin lastenkodissa Pietarin eteläpuolella. Hajoamistilassa oleva pakettiauto lähti Kemistä ja otti matkan varrelta kyytiin vasemmistolaisia nuoria.

Sattuipa kerran, että poistullessa pakun sytytys hajosi tullessamme Pietarin eteläpuolelle. Siinä kohtaa oli sopivasti hieno hotelli, jossa kävimme aina posliinipöntöllä vessassa. Lastenkodissa oli kyllä sisävessat, mutta sellaista pientä lasten mallia, joten pietarilaisessa hotellissa pääsimme käymään mennen tullen reissuillamme isolla istuimella istumassa.

Romppaisen Ipi Leppävirralta ja muistini mukaan Ropposen Ari, Kittilän Tepsasta syntyisin, rassasivat pakun käyntiin. Minä ajoin pakun Pietarin läpi ja Viipuriin asti, jossa virta-avain piti teipata lukkoon niin, että kukaan hajamielinen hölmö ei sammuta moottoria.

Minä nimittäin sammutin Viipurin Aleksein kotitalon edessä.

Läksimme Viipurista siten, että pakun veti käyntiin joku jättiläismäinen neuvostovalmisteinen kuorma-auto. Veti pakua ympäri Viipurin Aleksein kerrostalon niin, että lumi pöllysi kuorma-auton jättiläisrenkaista. Pakun moottoria emme pysäyttäneet edes rajalla tai tankatessa ja hyvin se kesti käynnissä Kemiin asti.

Kyrpätynnyri on lapinlahtelainen juoppo nainen, joka on pilannut ainakin yhden hyvän rakennustyöläisen elämän. Steinbeckilainen neekerihuora siis. Korvat sellaiselta pitäisi leikata, ettei kelpaisi edes paikallisen nyt jo edesmenneen Keltaisen Pörssin, steinbeckilaisen Ystävyyden Talon, porukoille.

Näin sanaili eilen Matti.

Suomi öljyn jälkeen

Koska Steinbeckin Vihan hedelmiä en kykene aloittamaan ennen kuin saan silmälasini korjattua, lukaisin eilen nopeasti, miten Suomessa jatkossa on pakko elää. Kirja on paksu, sillä se on painettu aika isolla fontilla. Luin Rauli Partasen, Harri Paloheimon ja Heikki Wariksen kirjan Suomi öljyn jälkeen viimeisen luvun siis.

Annoin kolmikolle anteeksi. Selatessa kirjaa kirjoittajat tuntuivat arroganteilta kaupunkilaisilta sinivihreiltä, jotka kehittelevät kännykkään asennettavia kimppakyytisovelluksia pelastaakseen meidät öljyn loppumisen aiheuttamalta elämänmuutokselta.

Tuli hieman huvittunut olo. Ovatko nämä nyt niitä Aalto-yliopiston start up -innovoijia palovaroitinten sisustussukkineen tai kännykän latauspöytineen. Onhan se muuten vaivalloista, että työpöydällä on paljon erilaisia johtoja lojumassa.

Kyllä kirjassa oli muutakin. Kolmikko sanoi esimerkiksi sen, että ehkä ihan jokaiseen niemennokkaan ja saarelmaan ei laajakaistaa yhteiskunnan kustantamana vedetä. OK, sitten ajattelin. Me täällä maalla olemme ehkä kekseliäitä ja kehitämme jotain itse.

Minua miellytti kirjassa se, kun kirjoittajat tokaisivat, ettei maalla jatkossa asuta huvikseen. Täällä tulee tehdä jotain. Sitähän me olemme nyt uusliberalisaation marinoitumisvuosikymmenten aikana itsekin pohtineet. Haluamme tehdä täällä jotain.

Lisäksi kolmikko huomasi, että elintason laskuun me, kansa, olemme halukkaita siinä tapauksessa, että muutkin tekevät niin. Tyypithän muuten kirjoittavat niin, että ovat meistä, kansasta, ikään kuin erillään. Yläpuolella. Se minua varmasti tökki kirjaa selatessa.

Ikään kuin heidän ehdotuksensa eivät koskisi heidän seminaarimatkojaan ja shampanjavispilöitään. Tämän vuoksi pidän ilmastopuritaani Leo Straniuksesta. Hän elää niin kuin opettaa.

Maria pitää herättää ja pukea ennen avustajan tuloa. Risto Isomäen rakennusteollisuutta käsittelevää Asumisen vapauden (toim. Juha Kuisma) lukua tahtoisin pureksia vielä. Markku Kuismakin pääsi Yksinkertaisuuden ylistyksessään asiaan kirjan viimeisissä luvuissa, jossa käsitteli maaseudun osuuskuntia.

En ryhdykään
teologiksi

Eilen illalla keskustelimme Matin kanssa kaikesta mahdollisesta taivaan ja maan välillä - oli sellainen harvinainen ilta. Mies oli  kotona lukuun ottamatta sitä, että roudasi Miettisiltä kaksi työväentalon pöytää ja tuolit takaisin työvikselle. Sillä aikaa kahlasin Kuisman loppuun ja ahmaisin öljynloppumiskirjan viimeisen luvun.

Juuri ennen nukahtamista sanoin Matille, että kuten huomaat, en olekaan sanonut sinulle enää kuin noin kerran puolessa vuodessa, että jossain vaiheessa menen ja luen juuri ennen lasten syntymää aloittamani yleisen läntisen teologian loppuun. Tai edes cum laude -vaiheeseen. Saadakseni saarnaluvan.

Tosin Talentreen johtamiskurssilla ollut Tytti Kotialainen, ihalemani Aholansaarisäätiön toiminnanjohtaja, sanoi, ettei saarnaluvan saadakseen tarvita teologian opintoja. Hän on saarnannut Nilsiän kirkossa säätiön toiminnanjohtajan ominaisuudessa. Voi olla tietenkin niin ja arvelen, että saadakseen saarnaluvan pitäisi ensin/taas liittyä luterilaiseen kirkkoon.

Voi olla paljon mahdollista se:D

Matti ei anna minun opiskella teologiaa. Syy on selkeä ja otan sen vakavasti. Teologiasta ei ole mitään hyötyä rakennusliikkeelle.

Matti sai tietämättään vahvistusta Rauli Partaselta, Harri Paloheimolta ja Heikki Warikselta. He antoivat meille maaseudun asukkaille hyviä käytännön ohjeita; auringonlaskun aloille ei kannata investoida. Esimerkiksi Suomen ortodoksisen kirkon hallinto on valitettavasti auringonlaskun ala.

Syy, miksi klikkasin itseni irti Kirkosta, oli muun muassa se, että Aamun Koiton vuotenani näin liian läheltä, mitä on taistelu vähenevistä kirkollisveroista. Se on taistelua, jossa heikot ja pehmeät, eivät selviydy hengissä.

Pelkään paljastuvani
höppänäksi Mymmeliksi

No, siinähän se tuli. Esitän täällä jotain ihan muuta, mutta tosiasiassa olen heikko, pehmeä, Mymmeli-tyyppinen sivuhahmo, joka pelkää koko ajan paljastuvansa.

Takaisin Suomen ortodoksiseen kirkkoon. Totta kai mukana saattavat roikkua MTV3:n Selviytyjien kisassa loppukilpailuun asti muita peesailleen Heinin kaltaiset harmittomat naiset. On näytettävä siltä, että ei uhkaa ketään. Se on helpompaa, jos on jotenkin söpö. Minä en ole. Olen ainoastaan lihava.

Lisäksi Suomen ortodoksisessa kirkossa etenee kuka tahansa mies. Pääasia, että parta kasvaa. Eikä sekään ole niin tärkeää. Pääasia on mieheys.

Mikäli haluaa olla töissä Suomen ortodoksisessa kirkossa, ei ole mies, eikä toisaalta halua olla harmiton peesailijakaan, tulee olla varustettu tappajan luonteella. Tajusin tämän ensisilmäyksellä, kun näin entisen Lintulan noviisin, joka oli minulle asetettu Aamun Koiton toimitussihteeriksi päätoimittajakautenani.

Minulla oli edessäni steinbeckiläinen Cathy-Kate kuin suoraan kirjasta Eedenistä itään. Näin tämän silmistä välähdyksen; jos asetut tielleni sinä, esinaiseni ei-kukaan-ei-mistään, murskaan sinut. Toimitussihteeri väistyi, koska minulla oli kaikkein ylimpänä päätoimittajana vieläkin kylmäverisempi tappaja. Ylin päätoimittaja Aamun Koitossa oli Logosmedian Jyrki Härkönen, josta jostain kumman syystä kuitenkin pidän.

Ehkä siksi, että Jyrki Hirmuinen Härkönen on vallankäyttäjänä aika vilpitön.

Tappajanainen väistyi vähäksi aikaa. Sain sillä välin oman pestini vedettyä loppuun eikä henki mennyt. Sen jälkeen saatoin päätoimittamani Solea-rievun hautaan. Tiesinhän minä jo Solean päätoimittajaksi pyyntöön suostuessani, että päätoimittajat kyseissä organisaatiossa ovat kertakäyttökamaa.

Pitkään sitä kestikin. Seitsemän vuotta. Opettavaisimmat vuoteni johtajuuden saralla. Tajusin viimeistään Soleassani, että olen yksintyöskentelijä. Liturgiani oli Solean taittaminen omassa erakkonunnan kammiossani tuohusten palaessa ja liturgian soidessa cd:ltä.

Matti sanoisi tähän, että äiti soitti liturgiaa kovaa, jottei olisi kiroillut niin paljon. Jostain se voima oli pyydettävä. Koetin ensin muutaman vuoden ajan erilaisia perkeleitä.

Eikä kummassakaan ortodoksisessa pestissäni ollut kyse sen mystisemmästä kuin resurssitaistelu. Palkkatyöt Suomen ortodoksisessa kirkossa on varattu miehille. Sen tajusin. Kaikki tehdään Kirkollisen Rakkauden Varjossa. Tämä vuoksi olen allerginen kaikelle, missä julistetaan rakkautta. Falskia, falskia. Lipeäkalan äänellä sen tekevät ja poskilihat kireällä.

Suomi öljyn jälkeen julistaa myös sitä, että tulevaisuuden ammattien ei tulisi olla haitallisia. Ei täällä maaseudulla huvikseen olla. Tarkoituksena on edistää yhteisöjen elinkelpoisuutta. Me emme mainos- tai finanssimiehiä tarvitse. Ylä-Savon Kehitys Oy:n korkeapalkkaiset ja alentuvat virkamiehetkin saavat olla, sillä jotainhan heidänkin elääkseen tulee tehdä.

Tarvitsemme alkutuottajia, pientuottajia, työllistäviä suurtuottajia, Tekstiilinkierrätys ry:n käytännöllisiä käsityörouvia, rakentajia ja rakennusten korjaajia. Multilahjakkuuksia, jotka työllistävät itse itsensä erilaisilla prekaaripätkillä. Yrittävyyttä sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Erilaiset betonit
ja osuuskunnat

Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma kirjassaan Yksinkertaisuuden ylistys tuli siihen tulokseen, kun taisteleva metallimies Ilpo Haaja (vas.) Vasemmistoliiton puoluekokouspuheessaan Jyväskylässä kesällä 2010. Ilpo Haaja otti esille osuuskunnat.

Hän mainitsi puheessaan nimenomaan rakennusalan osuuskunnat. Hienoa, että professoristasoinen mies on huomannut saman. En vaivaa tietä osuuskunnilla sen enempää, kun kerron, että lukekaa Yksinkertaisuuden ylistys ainakin sivulta 151 lähtien. Ensimmäiset 150 sivua on lätinää.

Sinänsä ihan taidokasta, hauskaa ja viihdyttävää. En minäkään retro- ja homoseksuaalisista Gekkoista pidä. Rakastan rehellisiä homoja, mutta en Alexander Stupido -tyyppisiä itsensä aamuisin hajustavia geelitukkia. Alexander Stupido, tiedättehän tuo ylimielinen kokoomusyli-ihminen, on hetero metroseksuaali, jota ihailee muun muassa suomen-ruotsalainen vihertävä porvariystäväni. Ystäväni on mies.

Asumisen vapaudessa (toim. Juha Kuisma) Risto Isomäki kertoo, että betoneitakin on erilaisia. Italiassa tulivat vahingossa kehittäneeksi geopolymeerisementin pozzola-nimisestä luonnonkivestä. Tämänhän minä jo tiesinkin, sillä rakennusliikkeen taiteellinen johtaja Matti Valkonen on myös Italia-friikki ja rakastaa yli kaiken sekä Roomaa että Venetsiaa.

En tietenkään ole koskaan Matille sanonut, että tiedän hänen rakastavan Italiaa sen vuoksi, että siellä naiset osaavat flirttailla. Tai ainakaan en sano sitä aina. Ehkä jokunen kerta olen saattanut siihen suuhtaan vihjailla. Täällä Suomessakin Matti osaa flirttailla, mutta aina tällä on Suomessa jossain taustalla mustasukkainen vaimo, joka suolistaa miehensä, kunhan päästää kotiin.

Geopolymeerisementtiä voidaan valmistaa hiilivoimaloiden tuhkasta ja terästehtaiden masuunikuonasta. Minä joskus jollain niistä johtamiskursseistani loihe kysymään - olimme kierroksella Tiaisen pariskunnan juuri ostamassa metallialan yrityksessä - milloin pääsemme metallien louhimisesta ja selviydymme kierrätysmetallien avulla.

Kaikki katsoivat minua kuin älykääpiötä. Tuttu tunne minulle, ainahan minua katsotaan täällä kuin idioottia. Shit happens.