Kerta vielä tämä otsikko tai toinen kerta,
joskus vielä kolmas ja neljäs

Hauskaa, mutta ei koskaan enää

ma 1.7.2013

David Foster Wallacen esseekirjalta varastamani otsikko ei tarkoita nyt viikonloppua. Lauantaina ajettiin Annan kummi Paula-tädille ja Villelle Juuan Vuokkoon. Ihan kuin minulla olisi isosisko(t) taas. Vanhan pariskunnan sanailu oli hyväntahtoista - eikä ollenkaan katkeroitunutta.

Ovat avioeroamassa joka päivä. Keskustelevat siitä, miten järjestelevät koiranpennun yhteishuoltajuuden. Tulimme yhdessä siihen tulokseen, että Villellä on oikeus pitää viikossa Nicolaita - Niklasta, Niksua, Roopea ja miksi rakasta lasta nyt sanottiinkaan - suurimman osan aikaa, koska on rakkaudesta vaimoonsa maksanut italian vesikoiran pennusta enemmän kuin vaimo.

Sunnuntaina ajoimme Tohmajärvelle Marian Risto-kaverin, pyörätuoli-SM-keihäänheittäjän ja -kelaajan sekä ties minkä mestarin, rippijuhlille. Simoset ovat mukavaa väkeä. Tutustuimme Riston isoveljeen Jormaankin, joka oli yhtä terävänhauska kuin koko muukin suku.

Simosien juhlille olivat tulleet edellisenä iltana jo Puustiset Kaarinasta. Mietimme, missä neurologisesti vammaisten perheiden leirillä olisimme saattaneet nähdä. Emme keksineet, mutta jotain tuttua Puustisissa oli. Tai sitten he olivat sellainen miten-sen-selittäisi mutkaton vammaisperhe, joka tuntui siltä ihan kuin olisimme tunteneet pidemmältä aikaa.

Aivan kuin Simoset. Kuin olisimme sukua.

Tulimme Tohmajärvelle sillä periaatteella, että kirkkohan se aina on keskellä kuntakeskusta. Ei muuten ole. Kirkko on keskellä kirkonkylää, mutta Tohmajärvellä kuntakeskus on muodostunut ihan jonkun muun periaatteen mukaisesti.

Kärkölässä kuntakeskus on joskus kasvanut Järvelän rautatieaseman seudulle. Järvelässä vanha Kalevi Koskinen on ilmeisesti perustanut sahansa, nyt vauraaksi Koskisen Oy:ksi kasvaneen yrityksen, näppärästi Hähkäjärven, Hähkin, rannalle ja rautatien tuntumaan.

Näppärästi siinä sotkeutui Hähki ja Valkjärvi eli Valki. Sekä Kärkölän Järvelän taajaman pohjavedet. Syynä 60-luvulta asti sahalta norunut kloorifenoli, jonka syyttäjä Reijo Nissisen yrityksistä huolimatta oikeus arveli lorahtaneen karkuun vuoden 1976 sahapalossa. Myös kloorifenolin vaikutuksista paikkakuntalaisten terveyteen väitellyt lääketieteen tohtori omassa väitöksessään arveli myrkkyjen valuneen pikkuhiljaa.

Tohmajärven kirkon arvoitus

Kärkölän kirkonkylä on myös eri paikassa, ei siinä pitäisi olla mitään kummallista minullekaan.

Ajoimme kuntakeskukseen, tunnistin Nesteen huoltoaseman, jossa olen aina täytellyt viimeisiä rajapapereita Petroskoihin mennessä, ja pongasimme kyltit kirkkoniemeen. Ajoimme Kirkkotietä siihen asti, kunnes kuntakeskus päättyy ja peltoaukeat alkavat; kirkko ei missään. Saimme selville, missä on Keski-Karjalan musiikkiopiston rakennus, käännyimme sen edessä olevan kesäteatterin parkkipaikalla ympäri.

Arvelin, että kirkko on Kirkkotien toisessa päässä. Kirkkotien toisessa päässä onkin Kauppatie.

Sitten kävimme jokaisen liikenneympyrästä lähtevän valtaväylän päässä. Pongasimme Saalem-seurakunnan, ortodoksisen kappelin ja luterilaisen seurakuntakeskuksen sekä sen lähellä olevan jonkun tohmajärveläisen miljonäärin hervottoman omakotitalon, jonka harmaakivisen puutarhapengerryksen nähtyään tytöt huudahtivat yhteen ääneen: "Tossa on hautausmaan aita ja onko toi Tohmajärven kirkko???"

No, ei ollut, sillä Tohmajärven kirkko oli kuuden kilometrin päässä. Menimme Marian kanssa istumaan hetkeksi Nesteen huoltoasemalle, sillä se ainakin oli minulle tuttu paikka. Anna odotti autossa hedelmäkarkkejaan. Ei halunnut esiintyä turkkilaisessa olkaimettomassa toppimekossaan tohmajärveläisille huoltiskävijöille.

Wallacea lainasin otsikkoon sen vuoksi, että en vain ole kykeneväinen omaan ammattiini. Kun piti valokuvata Simosten navetan kannatinpalkkeja Matille tekemääni suullista raporttia varten, iski rimakauhu. Pakottauduin tarttumaan kameraan, vaikka se aiheutti  melkein fyysistä kuvotusta.

Kun nyt luin Panu Rajalan Lavatähti ja kirjamies tajusin, että minusta ei ole enää edes aikakauslehden henkilöhaastattelujen tekijäksi. Sitähän rakastin nuoruudessani, mutta, mutta.

Rajala kirjoittaa, että me toimittajat olemme usein taitavampia myyjiä puhelimessa kuin koulutetut puhelinmyyjät. Meidänhän piti myydä haastateltaville ajatus siitä, että haastattelemme juuri heitä. Muistan Kodin Kuvalehden päätoimittaja Maija Alftanin sanoneen, että hän tarjoaa sille jäätelöt, joka saa haastattelun Rosa Liksomilta.

Minä en Rosa Liksomilta saanut enkä kyllä pyytänytkään haastattelua, mutta näyttelijä Leo Raiviota yritin. Tämä teki kaksi oharia ja annoin olla, sillä millään ei siinä vaiheessa ollut väliä kuin sillä, että pääsin Helsingistä Kuopioon Antti Launosen vaimoksi. Lapsia toivovan bonoboapinanaaaraan elämä oli aluillaan.

Rajala kuvaa yhtä Katrihelenan parisuhteeseensa liittyvää lehtijuttua sekä siihen liittyvää valokuvausta. Mikä on tulos: "Kireä ja harmistunut humanisti killittelemässä mielevästi ilmiselvästi väärässä ympäristössä."

Juuri aikakauslehtijournalismin henkilöhaastatteluiden mielevyys ja pakotetun innostunut sävy vieroittavat. Työ oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Mutta ei koskaan enää, kiitos!