Noustaan tästä apatosaurusten maasta!

pe 5.7.2013

Kovin tekisi mieleni Tampereelle työväenkirjallisuuden päiville 24. elokuuta. Päiville on saatu muun muassa Venla Hiidensalo Mediahuoran kirjoittaja, joka free lance -toimittajatodellisuutta kuvaavassa kirjassaan tulee sanoneeksi paljon samaa kuin Renny Harlinin tyttöystävä Laura Dern televisiosarjassa Valaistunut sekä Miina Supinen pienoisnovellikokoelmassaan Apatosaurusten maa.

Työväenkirjallisuuden päiville ovat lupautuneet näköjään myös Miina Supinen ja Heikki Turunen, ohops! Mehän olemme koettaneet houkutella Turusta vaikka kenen Raija Weisenbergin viehätysvoiman avulla Lapinlahdelle Matti Pulkkisen muistotilaisuuksiin sekä nyt Aikataikaan syyskuun alussa.

Emme ole onnistuneet. Siispä pakko päästä Tampereelle elokuun viimeisenä viikonloppuna.

Oli eilen pakko pitää vähän pidempi vessaistunto Meijerin seisakkeen neljännen kevätkokouksen jälkeen. Turkin tuliaisvatsataudin jälkiseuraukset jatkuvat. Nyt pohdin, mitä kaikkea järeä ameebat ja oravaa pienemmät eliöt tappanut lääkekuuri on elimistössäni saanut aikaan. Ehdin istunnon aikana haukata koko Miina Supisen kirjan.

Aika absurdeja juttujahan Apatosaurusten maassa oli. Niin absurdeja, etten monesta yrityksestä huolimatta ollut päässyt kokoelman ensimmäistä sivua pidemmälle. Luulin ensimmäisen sivun perusteella, että Supinen kirjoittaa jotain modernia kauhugenreä, josta en ymmärrä mitään.

Eilen etenin kuitenkin kolmannelle sivulle. Alkoi tulla ymmärrettävää tekstiä. Novellin päähenkilö oli köyhä yliopisto-opiskelija, joka etsiskenteli töitä henkensä edestä. Lisäksi tämä alkoi leipoa itse leipää ja vippasi yliopiston vippikassasta, minkä irti sai. Lause: "Aika monet olivat rahapulassa." kertoi, mitä Supinen tahtoi pienoisnovelleillaan sanoa.

Kokoelma kertoi modernista köyhyydestä ja siitä, että akateeminen ryysyköyhälistö ei voi enää pysytellä yhteiskuntaluokkien ulkopuolella niin kuin me saatoimme vielä 80-luvun lopulla kuvitella. 90-luvun laman jälkeen osa meistä alkoi pikkuisen tiedostaa, mistä on kyse.

Ne toimittajat, jotka ankkuroivat itsensä tukevasti vakipaikoille lukematta vaikkapa yhtään tenttikirjaa, jäivät elämään omissa toimittajavakuumeissaan. Me, jotka jäimme kaikkien vakuumien ulkopuolelle, tajusimme jotain, mutta eihän meitä kuunneltu.

Olimme säälittäviä, ruikuttajia ja pilasimme stigmallamme ilmapiirin, jos pääsimme joskus haistelemaankaan jonkun toimituksen ilmapiiriä sisältäpäin. Taisimme myös ilmaista - jos ei nyt suoraan, niin epäsuoraan - ettemme pitäneet vakituisen väen hajusta.

Vakituisen väen epämiellyttävä tuoksu oli jopa Kansan Uutisten toimituksessa, vaikka en siellä käynytkään 90-luvun aikana kuin kerran. Luettuani Juha Ruusuvuoren Stallarin ymmärsin, mistä Kusarin vakitoimittajat tunsivat olonsa seurassani jotenkin kummallisen epämukavaksi.

Olin entinen opiskelukaveri, mutta en ollut samanlainen kuin he. Olin muuttunut matkan varrella.

Muutuinko
Moskovassa?

En osaa itsekään oikein sanoa, missä muutuin. Ehkä muutuin Moskovassa opiskellessani.

Ehkä minua muutti se, että Juha Akkanen tuli Moskovaan luokseni käymään, vaikka emme enää olleet vuosiin olleet yhdessä, ja pystyin jollain lailla esittämään hänelle coolia Moskovan-emäntää, mitä en siinä vaiheessa ollut, sillä räydyin edelleen epätoivoisesta rakkaudesta tähän.

Lisäksi muutin innoissani ja omasta avioliittoaloitteestani asumaan jonnekin Kuopioon ja myöhemmin koko GT-kartan ulkopuolelle- tämän tajusin luettuani Juha Ruusuvuoren liikuttavan Muukalaisena Rantaruotsissa - eihän siellä nyt voi älyllistä elämää olla.

Eikä minua voinut oikein sijoittaa enää mihinkään. Olin elänyt tavisten, ei-toimittajien, maailmassa. Niin vähään tyytyväinen se Pius, kun ei ole koonnut ystäväpiiriään Savon toimittajista.

Olin stigmatisoitunut sitenkin. Elämänpiirini oli erilainen. Tutustuin mitä upeimpiin Venäjän-kävijöihin. Entiset opiskelukaverini saattoivat suhtautua minuun alentuvan hyväntahtoisesti. Huomasin sen kyllä ja varmasti eritin jotain negatiivista ionia, vaikka hymyilin koko ajan suloisesti.

Kansan Uutisten päätoimittaja Jouko Jokisalo tunnisti minut Vasemmistoliiton puoluekokouksessa kuulema samasta (typerästä?) hymystä.

En voinut mitään sille, että vaikka minua edelleen vituttaa aivan helvetisti potkut Kusarin kolumnistin paikalta ja se, että minut vaihdettiin toiseen pyöreäposkiseen pullukkaan, Risto Kalliorinteeseen, koko touhu alkoin naurattaa minua siinä puoluekokouscoctailkutsupöydässä.

Pöydässä olivat Rautavaaran kunnanvaltuuston puheenjohtaja Matti Matikainen (vas.), päätoimittaja Jouko Jokisalo, kirjallinen auktoriteettini Tapani Kaakkuriniemi ja torniolainen poliittinen oppi-isäni Ilkka Kapraali (äärivas.), jolle tekstaroin keskeisistä poliittisista kysymyksistä, kun en enää Markus Mustajärvelle (vas.ry) kehtaa soitella.

Miksi en enää
soittele Mustikselle?

En enää ikinä soita Markus Mustajärvelle, sillä tämä puhuu yhtä hitaasti kuin Iivo Polvi (Iisalmi vas.). Koko ajan luulen tämän ajaneen puhelimessa puhuessaan poron päälle, kun tauot ovat niin pitkät. Polvi on Kauhavalta ja Mustajärvi Kemijärveltä.

Polven puhuessa vaikkapa Lapinlahden työväentalolla huomaan usein nukahtaneeni pieniä mikrounia.

Lappilaisten puheessa omana Lapin Kansan kesätoimittajankesänäni opin pelkäämään taukoja. Pelkäsin, että sillä aikaa, kun miliisi syntyy eli on ylipitkä hiljaisuus, lappilainen ryömii hiljaa päähäni ja ottaa sieltä intuitiivisesti selvää, kuka olen.

Lappilainen ei tutustu duracell-pupupölinässä niin kuin eteläsavolainen tai eteläkarjalainen. Lappilainen ja ilmeisesti myös pohjalainen hiljaisuudessa. Se on pelottavaa ja siten hiljaiset hallitsevat monia sosiaalisia tilanteita. Mustajärvikin (vas.ry).

Yläsavolaisen hiljaisuuden tulkitsen venkoiluksi ja nimenomaan tympeäksi sellaiseksi. Pohjalaisesta hitaudesta pidän, mutta on se samalla hieman väsyttävää.

Yhden naisen
toimittajayritykset

Miina Supisen Apatosaurusten maan ensimmäisessä novellissa Hieno ihminen, paitoja, Amy Kankkunen päähenkilö, yliopistossa opiskeleva lumpenproletariaatti, hakee töitä Ihanaiselta, joltain yhden naisen viestintätoimistolta

Ihanainen on karulla tavalla karikatyyri sellaisista työpaikoista kuin ystäväni Marita Salosen Pilkku-Tuotanto Oy tai Lehtipiika tmi, jos olisin lehtipiikana jonkun edes koettanut työllsitää.

Pilkku-Tuotanto Oy sentään työllistää friikkuja. Minä teetin alihankintana joskus jutun yhdellä todella erikoisella Salmettaren toimittajalla ja Varpaisjärven Juha Halosella MTK-lehteen. Lopulta tajusin itse, että jos haluaa välttämättä riistää jotakuta, on syytä riistää itseään ja omassa yhden naisen firmassa.

Siinä on jo riistoa tarpeeksi. Vuoden 2007 tienoilla ymmärsin lopulta, että free lance -toimittaja joutuu nykyään nuolemaan halvalla niin monta persettä, ettei oma työni, johon minulla on koulutus, ole enää minua varten. Toimitusten sisään en ole koskaan istunut. En alunperinkään.

Olen yksintyöskentelijä. Olen aina ollut.

Itse asiassa! Olen liian seurallinen ollakseni jonkin toimituksen sisällä. Kykenen nimittäin häiritsemään täältä tietokoneeltani käsin jopa Ärräpäät-sähköpostilistalaisia. Kun työssä on jokin sellainen vaihe, joka minua ei kiinnosta, siirryn helposti notkumaan jonkun kopin oven pielessä omine häiritsevine juttuineni.

Tietokoneella työskentelijänä osaan tehdä sen sähköpostissakin - ja taloushallintoihmisillä tylsiä työjaksoja riittää päivittäin.

Luokkakysymyksen suora käsittely Apatosauruksen maasta puuttuu aivan kuin Venla Hiidensalonkin Mediahuorasta, mutta akateemisten ihmisten luokkapudotuksen kuvaus on hyvä alku. Olemme pudonneet auttamattomasti hämärästä keskiluokasta, jonne tosin esimerkiksi minä en ole koskaan halunnutkaan.