Pia Valkonen

Emme tarvitse Ylä-Savon poliisia

Meillä on oma kansalliskaarti - ja näin on hyvä!

ti 30.7.2013

Onneksi tein eilen illalla niin koulukeittiömäistä lihakeittoa, että sitä jäi kosolti loppuviikoksi. Olin jo yläkerrassa John Steinbeckin Eedenistä itään seuranani, kun Matti tuli lentotunneiltaan iltayöstä ja kysäisi varovasti vintin portailta: "Puuttuisiko tästä ehkä suola?"

Olin soittanut Matille taivaaseen tai ainakin lähelle sitä kertoakseni, että keittimessä on sitten erittäin expressoa, painunutta kahvia, pöydällä puhdas lautanen ja lusikka sekä jääkaapissa lihakeittoa. Maria oli sitä mieltä, että lihakeitto ei ollut ihan pahaa. Anna söi sitä kommentoimatta mitenkään, mikä ei välttämättä ollut täysin huono merkki.

Lihakeitossa oli lihaliemikuutioita. Suolaa siinä näin ollen oli. Maku vain puuttui.

Suolaselvityksen jälkeen Maria soitti lastenhuoneesta ja kysyi, mitä se Matti äsken oikein kysyi ja kun kuuli, että keitosta oli puhe, tyttöä kiinnosti: "Suutuitsämatille?" En suuttunut. Tiesin jo ruokasavottaan ryhtyessäni, että meikäläinen ei keksi, miten lihakeiton saa maistumaan joltain.

Lapset ovat oppineet jotain olennaista avioliitosta. Jos on aviomies ja aikoo ottaa itselleen hieman omaa aikaa, on suorastaan hengenvaarallista kysyä vaimolta yhtään mitään jääkaapissa odottavan ruoan koostumuksesta.

Heräsin tänä aamuna kello 6.30 tarkoituksenani käydä lenkillä ennen kuin Matti lähtee Tuusjärven työmaalle. En mennyt lenkille, sillä oli suorastaan pakko lukea Eedenistä itään loppuun. Olin väärässä. Eivät Steinbeckin kaikki naiset ole sieluttomia huoria, kuten Cathy, tai huoria, joilta on syytä leikata korvat niin, että tämä ei kelpaisi edes intiaanille.

Aaron Traskiin jo kymmenvuotiaana rakastuneesta pikkuvanhasta Abrasta kasvoi ihana nuori nainen, joka tajusi, että papiksi opiskeleva sulhanen on muodostanut hänestä epätoden ja liian puhtoisen kuvan. Itse asiassa Abra tuli siihen tulokseen, että Aaron kirjoitti rakkaudentäyteläiset kirjeet itselleen.

Kysyin tänä aamuna Tikkiseltä tekstarilla, missä kirjassa Eedenistä itään ehkä jatkuu. Sain nimittäin Huutonetin kirjadiileriltä Olli Saariselta eilen paketissa ja samoissa kansissa sekä Ystävyyden talon että Hyvien ihmisten juhlan. Ja ainakin Hyvien ihmisten juhlassa esiintyy Adam Traskin kiinalainen palvelija Lee.

Eikös muuten kuulosta aika hurjalta: Huutonetin kirjadiileri. Kuin huumediileri. Myönnän. Olen täysin koukussa amerikkalaisen keskiluokan tuhoon. Steinbeck kirjoittaa amerikkalaisen keskiluokan esisynnystä ja työläisten kamppailusta. Ilman Steinbeckia en esimerkiksi olisi tajunnut, miksi vappumarsseja pitää jatkaa.

Nyt en tiedä, minkä Steinbeckeistani lukisin seuraavaksi - tekisi mieleni lukea ne kaikki yhtä aikaa. Vihan hedelmät minulla on talvesta lähtien ollut pokkarina. Aloitin jo tässä epätietoisuudessa Markku Kuisman, Suomen ja Pohjoismaiden historian professorin, Yksinkertaisuuden ylistyksen, sillä ymmärsin, että Kuisma arvostelee siinä New Public Managementia.

Asumisen vapauden (toim. Juha Kuisma) luin järjestelmällisesti alusta loppuun viikonloppuna ja huomasin olevani kypsä siirtymään asumisen kukkaruukkuvaiheesta pellolle.

Äsken laskin, että minulla on kolmisenkymmentä viherkasvia, jotka kasvavat niin kuin haluavat tai eivät kasva, jos niistä ei nyt satu siltä tuntumaan. Koska omaa muata ei vielä ole, tomaatit kasvatan tuulikaapissa. Kurkun taimiakin luulin ostaneeni, mutta yksikään kasveista ei taitanut osua olemaan kurkku.

Chili on vasta nyt kukassa.

Inhosin aina
Mad Max -leffoja

Niin paljon kuin olen kuullut ihastellun kirjaa Suomi öljyn jälkeen (Rauli Partanen, Harri Paloheimo ja Heikki Waris), en oikein ole varma kirjoittajien motiiveista.

Totta ihmeessä uskon, että öljyn loppuminen on katastrofi ja jos asiaan ei varauduta, elämme pian todeksi Mad Max -leffoja, mutta jokin kirjassa tökki.

Nyt kaikki Kallion punavihreät tukehtuvat taatusti arroganssiinsa. Ensimmäinen lause, joka osui kirjaa selatessa tajuntaani, legitimoi nimittäin väestön keskittämistä kaupunkeihin. Kuulema korkeasti koulutetuilla on muutakin tekemistä, kuin tuottaa itse ruokansa.

Pikaselauksella tuntui todella siltä, että kirjoittajien mielestä juuri me maaseudun asukkaat, jotka toivomme tänne laajakaistaa ja osuuskunnan vesiä, olemme pääsyypäitä muun muassa ilmastonmuutokseen. Ymmärrän kyllä, että me maalaiset emme saa lennellä etenkään harrastusmielessä; meidän pitää säästää resursseja luovan luokan seminaarilentoihin sekä viikonlopun Budapest-keikkoihin.

Kun öljy loppuu, Matti alkanee harrastaa riippuliitoa. Ei varmaankaan ole miehelle ongelma se. Sitä paitsi riippuliitimen luulisi olevan helpompi rakentaa kuin oman pikku lentokoneen, jonka arvelen kohta ilmestyvän etupihallemme. Ainakin peltiosia pihalla puretuista Saabeista riittää.

Olenko koskaan täällä sanonut, että arvelen aviomieheni olevan maolainen? Mattihan on kertonut ymmärtäneensä maolaisuuden niin, että jokainen kotitalous valmistakoon itse tarvitsemansa teräksen.

Olemme turvassa,
meillä on kodinturvajoukot

Tänään voin ottaa rennommin, sillä eilen sain laskut tehtyä suorastaan käden käänteessä. En tiedä, miten se tavallinen tuntien epätoivoinen tuskailu onnistui sujumaan yllätysnopeasti. Ehkä sen vuoksi, että lahjakas työmiehemme, joka rientää saman päivän aikana jopa kolmella työmaalla - melkein yhtä aikaa - on nyt hyvin ansaitsemalla lomallaan.

Tämän samaisen lahjakkaan työmiehen palkan laskeminen on tavallisesti myös usean tunnin ja monen hutisuorituksen aihe. Kun saan ährättyä tunnit kohdalleen, unohdan tältä lomarahat ja tylyt.

Viime tilikaudella meni niin monta kertaa pieleen, että kirjanpitäjän tarkastuslaskennassa minun piti pidättää tyypiltä 40 euroa ja sitten maksaa takaisin vähän yli 53 euroa. Lopputulos oli, että olen työmiehelle velkaa reilun 13 euron verran.

Kuopiolainen prekaarimme sai tarkastusarvonnassa meiltä takaisin 172 euroa.

Ehdin heittää eiliset pykellykseni Makasiinin edessä olevaan postilaatikkoon, joka tyhjennetään jo kello 15. Tätä ei ole tapahtunut meikäläisen laskutushistoriassa vielä kertaakaan.

Postilaatikkopyöräilykeikan jälkeen keksin, että nyt on hyvä tilaisuus käydä naapurin kohteliaisuuskeikalla Pyöriksen kahviossa. Kauko Kokkonen (kok.minarkisti) melkein säikähti, kun marssin sisään. Olivat vasta täyttämässä kahvinkeitintä.

Sanoin, että käyn sillä välin kotona hakemassa tasarahan. Kävin tosiasiassa kotona piirtämässä itselleni silmät ja kulmakarvat. Olin ne aamulla unohtanut.

Hyvä olikin, koska Pyöriksen kahvioon olivat Kokkosen ja Haataisen Paavon (vas.) lisäksi kerääntyneet insinööri Tiirikainen, optikko Julkunen ja joku harmaapartainen Savonlinnan oopperajuhlakävijän näköinen setä.

Meillä oli mukava hetki siinä, kun edistimme lapinlahtelaista liikenneturvallisuutta ja ajoimme yhteisvoimin kunnan liikenneturvallisuustyöryhmän elvyttämistä. Nauratin herroja kertomalla siitä, kuinka ajoin autolla takaa Matti Kojoa (porvarimaisen sinivihr.) ja painostin tätä ryhtymään työryhmän puheenjohtajaksi taasen.

Oikeasti! Niin tapahtui silloin, kun olin hiihtäessä taittanut jalkani ja jokainen kampeutuminen autoon sekä autosta ulos tuotti helvetin tuskia. Ajoin Kojon perässä ja huutelin tälle auton avoimesta ikkunasta.

On niin mukava, kun ei ole enää mitään menetettävää. Kaikki jo muutenkin pitävät minua epäuskottavana kaahottajana tai/ja umpihulluna sekä täysin hävyttömänä naikkosena.

Kauko Kokkonen nauratti meitä muita puolestaan sillä, että kertoi antaneensa suullisen liikenneturvallisuusoppitunnin nuorille miehille, jotka oikaisivat Makasiinin edessä betoniporsaiden välistä kohti Tornitaloja - kaiketi Työsuhde-kerrostaloja. Kokkonen, tuo armoitettu jenkkiläistyylinen kansalliskaartilainen, oli polkenut veikkosten perässä, ja saatuaan kiinni ripittänyt heidät rauhanturvaajan auktoriteetillaan.

Me emme oikeasti tarvitse Ylä-Savon poliisia. Meillä on Kauko Kokkonen ja tämän pyöriskaartilaiset.

Italialaisia kesä-
karjalaismamuja

Koska sunnuntaina alkanutta sosiaalisuuden puuskaani oli paljon jäljellä, päätin eilisen laskutuspäiväni maistelemalla villiappelsiinihillosta valmistettua piirakkaa Paula-siskoni miehen karjalaisserkun residenssissä.

Karjalaisserkku on italialaistunut ja boheemi vanhempi rouvashenkilö, joka tulee Lapinlahdelle joka kesä stereotyyppisen italialaisella pikkuruisella Puntollaan matkaseuranaan italialainen löytökissa.

Saimme rouvan kesänaapuripariskunnan kanssa eilen täyden selvityksen siitä, miten villiappelsiineista valmistetaan hilloa - työ vie ainakin kaksi vuorokautta - sekä siitä, miten hänen Italian kotikatunsa pitää huolen valtavasta kissalaumasta, josta jokunen aina silloin tällöin pääsee kotikadun varrella asustavien ihmisten kotikissoiksi.

Nyt pienelle harmaavalkealaikukkaalle kisulille oli käynyt aika mäihä. Tämä oli päässyt Suomen-matkalle. Tunsin haikeutta. Karjalaisserkun italialaisella kotikadulla asuu villikissojen ja -appelsiinien lisäksi myös unkarilaisia ja puolalaisia. Mitä ilmeisemmin toinen toistaan värikkäämpiä hahmoja.

Rouvalla oli lisäksi yöpöydällään Harto Hakovirran eepos Maailmanpolitiikka, teoria ja todellisuus. Hakovirta kuulostikin kummallisen tutulta. On Turun yliopiston kansainvälisen politiikan professori. Höm, ja tenttikirjani Johdatus kansainväliseen politiikkaan (1981) kirjoittaja.

Ehkä sen vuoksi italialaisrouva ei suostunut sanomaan olevansa suomettunut, vaan käänsi olevansa suomistunut, kun syö kesäisin illallisensa aina vain aikaisemmin ja aikaisemmin. Rouvan kanssa pitää vielä keskustella ennen kuin lähtee kohti Italiaansa.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi