Apua juopoille porvareille

ti 4.6.2013

Nukuin sentään seitsemään. Eilen heräsin tavalliseen tapaan puoli kuudelta, vaikka on tyttöjen kesäloma.

Nyt tuijotan pitsisomisteisesta ompelukoristani pilkistävää likaista lentopalloa. Talossa asuu Itä-Suomen D-tyttöjen lentopallomestari. Löytyisiköhän jostain lentopallonpesupalveluyritystä, jonka voisi palkata huoltamaan tyttären lentopallokamppeita? Tyttöjen huone haisee välillä pahemmalle kuin jumppasalin varustekoppi.

Kirjailija Tommi Melender kertoi toukokuun lopussa blogissaan, että oli lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni II:n loppuun sekä viittasi aikakauslehtitoimittajien Hanna Jensen ja Mirka Heinosen blogiin, jossa nämä antavat kymmenen vinkkiä hyvälle henkilöhaastattelijalle.

Olenkin vanhenevana henkilöhaastattelijana pannut merkille, että olletikin aikakauslehtitoimittajien kirjoittajakurssilla alkanut narratiivisen journalismin juttutyyli tuli lukemistani aikakauslehdistä ensin Kodin Kuvalehteen.

Kun Kodin Kuvalehti haastattelee jotain tavista, juttu on kirjoitettu minä-muotoon - aivan kuin haastateltava olisi itse kirjoittanut jutun.

Jos kyseessä ei ole tavis, voidaan juttu kirjoittaa perinteisen henkilöhaastattelun kaavaan, johon kuuluvat suorat sitaatit sekä haastattelijan havainnot haastateltavasta.

Mikäli Tarja Hirvasnoro olisi kirjoittanut kosmologi-kirjailija Kari Enqvistin haastattelun minä-muodossa, ei hän olisi voinut ilmaista osuvasti Enqvistin pelottavan ilmeetöntä narinaa.

Enqvistin haastattelu olisi ansainnut jonkin journalistipalkinnon senkin vuoksi, että toimittaja ei mitenkään tuonut esille sitä, että uusateistisen kosmologin pakeilla käynti olisi saanut toimittajan riisumaan pikku housunsa.

Näin ei varmaan ollutkaan. Itse kirjoitin aikanani Kodin Kuvalehteen ainakin tsiljoona yli-innostunutta henkilöhaastattelua, jotka olivat niin maireita, että hävettää vielä yli 20 vuoden kuluttuakin.

Onneksi suurin osa kirjoittamistani aikakauslehtijutuista on hävinnyt arkistostani.

Narraavat narratiivit

Hurrasin kuullessani ensi kertaa, että narratiivinen journalismi on tulossa muotiin, ja arvelin, että tulen - minä narraava ja yli-innostunut henkilöhaastattelija - myös muotiin. Näin ei käynytkään, vaikka olen odotellut prekaaritoimittajan renessanssia siitä lähtien, kun paperini Tampereen yliopistosta ulosotin pahimman lamavuoden kynnyksellä 1992.

Ei käynyt nytkään, sillä Kodin Kuvalehden narratiiviset henkilöhaastattelut alkoivatkin nyppiä. Ehkä haavikon lanseeraaman termiä lainatakseni se, mikä nyppi, oli virheetön muovituolimalli.

Heinonen ja Jensen ovat käyneet ilmeisesti kaksistaan saman kirjoittajakurssin. He ovat sitä mieltä, että tarinaa ei saa katkaista suorilla sitaateilla. He olivat myös sitä mieltä, että juttu ei saa alkaa sakkautua.

Niin. Samaa mietin aina lukiessani Teppo Kulmalan Tupakoivaa kalaa. Kirja alkaa lupaavasti. Jossain kohti kertoma alkaa  puuroutua. Olen koettanut hypätä puuroon ainakin viisi kertaa, mutta joka kerta juutun suurin piirtein samoille sivuille.

Kaunokirjailijan ei kuitenkaan ole tarkoitus ensisijaisesti viihdyttää lukijaansa.

Ilmeisesti samaa kuin Jensen ja Heinonen koetti sanoa kirjailija-toimittaja Teppo Sill... ei kun Hesarin Kuukausiliitteen Kuukautinen, joka viime kirjoituksessan poimiskenteli Me Naisten ja Anna -lehden haastateltavien lausumia latteuksia muun muassa kehollisuudesta sekä lihomisesta.

Melender sanookin blogissaan, ettei juurikaan lue aikakauslehtien henkilöhaastatteluja, mutta jos lukee, poimii niistä vaistonvaraisesti juuri latteudet. Nehän tekevät haastateltavasta inhimillisen.

Olen samaa mieltä. Esimerkiksi Mimmien juttu mutkamäkilaskijatähdestä Kalle Palanderista ja tämän älykkövaimosta oli sangen inhimillinen. Pariskunta raataa jossain Viron ja Venäjän rajalla restauroiden vanhaa kartanoa ja vaimo edelleen kärsii mustasukkaisuudesta, kun tähtimies oli häntä ennen lapsentekoa pettänyt.

Sulin myös hellyydestä Rosa Meriläistä kohtaan, joka Kuukautisen mukaan oli pitkän aikaa luullut rakastellessaan, että riittää, kun tuntuu hyvältä, mutta vasta sitten, kun iski oikea orgasmi päälle, hän tajusi, mitä orgasmi on.

Meriläinen oli jossain juorupalstalla hiljattain valokuvassa jokin ihmeellinen virkattu mekkoviritys päällä ja näytti edelleen viattomalta pikku tytöltä.

Ihastuttavaa. Rosa Meriläinenhän on kaksi kertaa kirjoissaan kertonut olleensa lapsena kommunisti, mutta onneksi kasvaneensa siitä eroon niin, että vaistonvaraisesti inhoaa alaluokkaa, joka syö Tammelan torilla mustaa makkaraa.

Eihän näitä mussukoita voi kuin rakastaa. Lisäksi Rosa Meriläinen on korskeasti kirjoittanut teoksen Valtio, jossa hän kuvailee kaikkia valtion ja kunnan päätöksentekojärjestelmiä sekavaksi puuroksi, jossa kaikkein parhaiten vaikuttaa niin, että hiimailee puoluekokouksissa liepeillä ja lobbaa.

Meriläisen analyysi osui naulan kantaan.

Jaana ihastui Hjallikseen

Viime viikon Mimmien (22/2013 30.5.) kannessa oli kansiteksti: Salkkareista kohujulkkikseksi Susanna Indrén "Pahinta on että ihastuin Hjallikseen."

Totta kai avasin lehden lukeakseni ensimmäisenä kyseisen jutun. Olinhan jostain - varmaan aiemmasta Mimmistä - lukenut jutun, jossa joku juopunut lutkanoloinen narttu oli viettänyt yön Hjalliksen luona ja Hjallis oli jotenkin närkästynyt naikkosen röyhkeydestä.

Ajattelin silloin, että jesss! Lisää näitä röyhkeitä alaluokan naisia, kuten Susan Ruusunen, joka koetti röyhkeästi pokata itseään ylempää. En olisi prinssi ja kerjäläistyttö -aspektia Susan Ruusunen -keisissä huomannutkaan, ellei Vihreä Lanka olisi asian ollessa kuumimillaan huomauttanut.

Mimmien kohujulkkis oli kerran Salkkareiden Jaana, joka muistaakseni jossain vanhassa Salkkarikimarassa astui sulaan yhdessä Risto Päivisen kanssa. Koetin eilen kysyä tyttäriltäni, jotka ovat paremmin perillä FremantleMedian tuottamasta uusliberalistista maailmankuvaa uusintavasta nihilistisarjasta, mutta he eivät olleet keskustelutuulella.

Salkkareista kohujulkkikseksi ponnistava Susanna Indrén on laihtunut ja viettänyt kohuyön Hjallis Harkimon kanssa. Hän oli ihastunut rikkaaseen mieheen siitäkin huolimatta, että oli kohuyönä räkäkännissä.

Jess, jess. Oikein sille kokoomus- ja kokoomusvihreitä rouvia halivalle rikkaalle Hjallikselle. Lisää chav-narttuja hänen elämäänsä!

Lihominen, laihtuminen ja juominen

Hesarin Teppo Sill... eikun Kuukautinen ei nyt millään huomaa tiettyjä säännönmukaisuuksia. Hyvä on, pakinoitsijan tehtävä on tölviä - ei miettiä, mitä lukuisten laihtuminen, lihominen ja alkoholismista voi selviytyä -haastattelujen taustalla on.

Päätoimittaja Ulla-Maija Paavilaisen aikaan ei olisi voinut kuvitellakaan, että Mimmien kannessa olisi ollut ylipainoinen näyttelijä. Suomalaisten lihominen ei vielä yli 20 vuotta sitten ollut tässä mallissa kuin se nyt on. Mimmeissä näyttelijät sekä Ragne Lingnell lihovat ja laihtuvat eikä heidän itsetuntonsa ole kiloista kiinni.

Ihan hyvä.

Eikä keskiluokka lakkaa halveksimasta ala- ja työväenluokkaa, vaikka olisi itse täysin alkoholisoitunut.

Ei löydy sellaista aikakauslehteä, jossa ei puitaisi eliittiin kuuluneen parempiosaisen viinanjuontia ja toipumista. Saman ryyppyyllä elämänsä pilanneen kokemusasiantuntijan nassu on tullut vastaan useammassakin aikakauslehdessä hiljattain.

Ihan hyvä. Ehkä lukuisista asiaa käsittelevistä jutuista on juopoille porvareille apua.

Itse olen tullut siihen tulokseen, että kun on käynyt sellaisessa kämpässä, jossa niin sanotusti parempiosainen on sosiaalisesti vajotessaan paskantanut sekä alleen että siivouskomeroonsa vessaa etsiessään, en pelkää enää mitään.

Miksi en saa ääniä?

Kävin äsken Jukka Kemppisen blogissa. Tiedättehän Jukka Kemppisen, tuon oikeustieteellisen esseistin, joka kirjoituskokoelmassaan Elämän varjo: Muuan yökirja kertoo olevansa samalta pohjalaiselta paikkakunnalta kuin Iisalmen vassareiden Iivo Polvi?

Seikka oli mielestäni hupaisa, sillä Kemppisen yökirjan julkaisuvuoden 1996 aikoihin tulin siihen tulokseen, että minulle on annettu sellainen geeni, joka sulkee silmäluomeni aina, kun vassarimiehet Iivo Polvi tai Erkki Virtanen avaavat suunsa. Kun he sanovat ensimmäisen lauseen, alan nuokkua kuin arkkipiispa Johannes papa Paulin kaukaa viisaalla ikoniluennolla Kuopion ortodoksisessa kirkkomuseossa 90-luvulla.

Nyt jaksan jonkin aikaa hereillä Erkki Virtasen (kok.vas.) puhuvan pään ilmestyessä televisioruutuun, kun tuijotan hänen korvalehteensä ilmestynyttä finniä. Tai mikä lie nappula se on. Ehkä se on korvakoru.

Hörähdin Kemppisen tämänpäiväistä merkintää kantakirjasosialisti Erkki Tuomiojasta (sdp.) lukiessa. Kemppinen ihmettelee, kuinka tyyppi on voinut säilyä demareissa hengissä kaikki nämä vuodet, vaikka on soutanut ihan omiin suuntiinsa koko ajan.

Koska Kemppinen on pannut merkille, että Paavo Lipponen (muistattehan sen uusliberaalidemarin 90-luvulta?) ei ole voinut sietää Tuomiojaa, arvelen, että Tuomioja saattaisi olla omintakeinen vasemmistodemari. Heitähän saattaa nykyään olla Lapinlahdellakin, uskokaan tai älkää.

Kemppinen kirjoittaa Tuomiojasta: "Henkilönä Tuomiojaa ei kai ole koskaan mainittu pääministeri- eikä presidenttiehdokkaana. Syy on tietenkin selvä. Ei ole riittävää kannatusta. Mutta on toinenkin syy. Poliitikolta odotetaan karismaa, kykyä olla miellyttävä myös iljettäville ihmisille, ja yleisesti niin sanottua säteilyä."

Tämä antoi minulle rauhan. Voin jatkaa rauhassa villinä ja vapaana blogistina. Minua ei äänestetä mihinkään, sillä en todellakaan säteile enkä haluakaan olla miellyttävä iljettäville ihmisille.