Kun sellaiset ihmiset sanovat,
joiden pitäisi pitää kitansa kiinni

Onhan se karua poliittisessa toiminnassa

ke 5.6.2013

Lähden tänään viemään Mariaa kysille botox-selvitykseen. Samalla käymme apuvälinekeskuksessa. Sen vuoksi kirjoitin tämän päivän merkinnän jo edellisenä iltana.

Matti ja Jaakko saavat perehtyä Talentreen johtamiskurssilla ilman minua  x-, y- ja z-sukupolviin tulevaisuuden työpaikkashoppailijoina.

Kirjoitin tämän päivän merkinnän myös sen vuoksi hyvissä ajoin, sillä olen lähdössä Vasemmistoliiton puoluekokousedustajaksi. Menen Tampereelle junalla jo perjantaina.

Odotan suuresti vassaritavisten upeita puheita, joita valtamedian toimittajat eivät kuuntele. Nuokkuvat krapuloissaan kokoussalin eturivissä sylki suupielestä noruen ja nostavat vain hieman nenäänsä muistilehtiöstä, kun Paavo Arhinmäki (vas.) taas valitaan puheenjohtajaksi.

Panin merkille, että olin kolme vuotta sitten ainoa toimittaja, joka kuunteli hieman etukenossa istuen ja korvat hörössä läpi kaikki puoluekokouspuheet. Tein sen senkin vuoksi, että oma puheenvuoroni oli viimeinen. Eikä minulla sitten lopuksi ollutkaan mitään sanottavaa, sillä kaikki oli sanottu jo.

Olin aivan vaikuttunut. Näin upeaa väkeä eri puolilla Suomea.

Olen ollut puoluekokousten kolmivuotisessa välissä sekä Vasemmistoliiton yrittäjyyden, suoran demokratian, kunnallisasioiden että puna-vihreän asiakirjan keskusteluryhmässä. Kaikista niistä on paistanut se, että ihmiset osaavat ja haluavat sanoa.

En kuitenkaan ole ihan takuuvarma siitä, haluaako kukaan kuulla, kun kenttä puhuu.

Esimerkiksi puna-vihreän asiakirjan laatijaryhmälle piti osastojen kannanotot olla valmiina helmikuun alussa. En tiedä, kuka osastoista ehti sanoa määräajassa yhtään mitään, sillä ainakin Lapinlahden vasemmiston vuosikokous oli paljon myöhemmin.

Kun näytin puna-vihreän asiakirjan pohjaa korpikommunistimiehelleni, tämä tokaisi yks´kantaan, että vihreiden persettäkö sitä ollaan nuolemassa.

Vastasin, että hm, niin, äh, saattaa olla.

Nyt kun Kansan Uutisissa neljä viisasta miestä, Joel Kaitila, Tero Toivanen, Joonatan Virtanen ja Matti Vesa Volanen, uskalsivat arvostella puna-vihreätä asiakirjaa, alkoi hapan märinä.

"Miksi he esittävät oman versionsa vasta nyt, eikä silloin, kun oli keskustelun aika?"

Voi, voi ja lämmin leipä. Ihmiset vain nyt ovat sitä mieltä, että aina on keskustelun aika. Sitten sanottiin tällaista:

 ”...Monet huomautukset niistä menivät läpi ja kaikista keskusteltiin. Se ei tarkoita, että kaikki olisi otettu huomioon, ja erityisesti joidenkin poisjääminen harmittaa, mutta voin sanoa, että kommenttisi olisivat varmasti tulleet käsitellyiksi.”

Siinähän tuo tuli, mikä nyppi kaikissa Vasemmistoliiton keskusteluryhmissä. Selvästi joidenkin poisjäänti harmitti kovasti ja joidenkin olemassaolo listalla taas harmitti vielä enemmän.

Kerroinkin Ärräpäissä, että puna-vihreän asiakirjan käsittelyn seuraaminen oli loppujen lopuksi perverssillä tavalla kiintoisaa.

Voi olla, että Pentti Straniuksen sulkeisympyrässä Ärräpäissä olemme tottuneet ihan liian hierarkiattomaan keskusteluun enkä ymmärtänyt sitäkään, että Vasemmistoliiton keskustelulistalle ei missään nimessä kannata meilata omia entisiä Tiedonantaja-kolumnejaan.

Arvelin kuitenkin, että puna-vihreät listalaiset eivät ole kolumnejani Tiekkarista lukeneet - ja arvelin, että heistä olisi mukava seurata, millainen Tiekkari nykyisin on. Ei hassumpi mielestäni.

Tai oikeasti ymmärsin, mutta pitihän sitä vähän härnätä.

Puna-vihreän asiakirjan laatiminen muistutti elävästi keskustelun loisketta sitä, joka nousi, kun metropoliitta Ambrosius esikuntineen teki Suomen ortodoksiselle kirkolle pitkän tähtäyksen suunnitelman PTS:n. En voinut välttyä ajattelemasta, että metropoliitta väänsi paperin kavereineen kysymättä, tarvitaanko sellaista ylipäätänsä.

Kun Kirkon PTS plumpsahti ortodoksiseen julkisuuteen, ajattelin, että tämäpä on ihan hyvä paperi.

Muistan ajatelleeni myös hieman hajamielisesti, että ei kai vain nyt joku muukin kuin minä Suomen ortodoksisesta kirkosta opiskele johtamisen erikoisammattitutkintoa. Samoihin aikoihin metropoliitta Ambrosiukselta nimittäin ilmestyi parin kepulaisen kanssa pieni vihreä kirjanen Henkinen johtajuus.

Koska nuorena tyttönä itkin silmäni punaisiksi sen vuoksi, että metropoliitta Ambrosius oli sanonut tekemästäni hänen henkilöhaastattelustaan odottaneensa paljon parempaa, uskallan nyt sanoa, että luettuani Henkisen johtajuuden ajattelin samoin Suomen ortodoksisen kirkon terävimmästä päästä. Olisi luullut pystyvän parempaan.

Kirjoitin jotakuinkin näin puna-vihreällä listalla, kun vertasin Vasemmistoliiton puna-vihreää keskustelua Suomen ortodoksisen kirkon strategiatyöhön: