On asioita, joita en voi jakaa täällä

su 18.5.2013

Se tapahtui taas. Istuin Lapinlahden apteekin loosissa ostamassa tytöille elinikäisen suojan antavaa hepatiittien rokotusta. Rokotus on hyvä olla, jos vaikka joskus lähtevät ulkomaille tai toiseen kotimaahansa, Venäjälle, opiskelemaan.

Setviessämme yhdessä apteekkipimun kanssa hepatiittirokotusten eri vaihtoehtoja, muistelin, millaista oli lähteä 1990-luvun alussa opiskelemaan Moskovaan. Helsingistä piti jostain keskustan apteekista hankkimani reseptillä mukaani puhtaat neulat ja ruiskut, sillä syksyn ensimmäisenä ohjelmanumerona meille ulkkuopiskelijoillesaattoivat olla hiv-testit.

Meidät lähettänyt taho suositti omien ruiskujen ja neulojen mukaan viemistä, jotta emme saa hiv-tartuntaa paikallisneuloista.

Apteekkityttönen näytti vaalealta ja viattomalta kuin eilen munittu muna. Hän oli luonnostaankin kalpea ja kalpeni sitä mukaa, kun kerroin kokemuksistani. Alkoi suunnattomasti ärsyttää.

Lisäsin hänen tuskaansa ja kerroin, että Ukrainassa Kiovan yliopistossa opiskelevat toverit kertoivat, kuinka heti opiskeluvuoden alkajaisiksi yliopiston ilmoitustaululle ilmaantuvat listat opiskelijoista, jotka hiv-positiivisuuden takia lähetetään maitojunalla takaisin kotimaahansa. Usein palautuskyydin saavat opiskelijat olivat afrikkalaisia.

Koska pelkäsin, että apteekkineitsyt kohta pyörtyy, suljin vähitellen suuni.

Saman ilmiön luin toimittajatutkintoaikalaiseni Leena Liukkosen kirjasta Venäläiset tulevat. Lettu-Leenaksi sanomani Uuden Suomen naapurierikoistunut toimittaja oli Vilnassa verisunnuntaina tammikuussa 1991 ja väisteli luoteja.

Asiat ovat sellaisia, jota ei oikein voi jakaa toimittajatutkintolaisten kurssitapaamisessa.

Lettu-Leena kuvaa kirjassaan myös Yleisradion kirjeenvaihtajan Nils Thorvaldsin, Linuxin isän, kokemuksia. Tämä oli palannut Suomeen kirjeenvaihtajan töistä koti-Suomeen sen jälkeen, kun raportoidessaan Moskovassa tšetšenien räjäyttämistä kerrostaloista hänen oli ajatuksissaan tullut suurin piirtein potkaistua jotain epämääräistä möykkyä.

Möykky paljastui ihmisen rintakehäksi.

Mistä ei voi puhua

Vilnan verisunnuntaina, kun Lettu-Leena väisteli luoteja Liettuassa, minä asuin Moskovassa Sokolin kaupunginosassa lähellä Otto-Ville Kuusisen katua. Ystävät ja sukulaiset Suomesta alkoivat soitella: "Mitä siellä oikein tapahtuu?"

Moskovassa oli silloin hyvin rauhallista.

Vilnassa Gorbatšovin OMON-joukot hyökkäsivät aseettomien mielenosoittajien suojelemaan TV-torniin. Panssarit surmasivat 15 mielenosoittajaa ja haavoittivat yli sataa.

OMON-joukkoihin törmäsin myöhemmin 1990-luvulla Konevitsan luostarisaarella, kun luostarissa oli johto vaihtunut ja vallan kahvaan oli nostettu outo ja alkoholisoitunut, myöhemmin Amerikan ortodoksikirkkoon emigroitunut tyyppi. En tiedä, mitä OMON-miehet saarelta etsivät, mutta tunnelma luostarissa kiristyi entisestään.

Myöhemmän kesän suomalaistalkoolaiset olivat todistamassa sitten jo kevyitä OMON-ampujaisia Sortanlahdessa ja luostarin johtajan poistumista saarelta helikopterilla.

Sen sijaan keväällä 1991 onnistuimme STT:n tulevan Pietarin-kirjeenvaihtajan Riitta Turusen, Iltasanomien Venäjä-toimittajan Arja Paanasen ja tämän valokuvaajapuolison Mauri Ratilaisen kanssa tunkemaan itsemme kymmenien tuhansien mielenosoittajien ja noin 50 000 Gorbatšovin sotilaan väliin.

Mielenosoitus oli eräs niistä lukuisista rauhanomaisista sinä vuonna. Neuvostokansalaiset olivat lakanneet esittämästä ja matoivat kadulle. Eivät riehuneet eivätkä panikoineet. Olivat saaneet tarpeekseensa.

Olimme instituutilla kuunnelleet koko mielenosoitusaamupäivän varoituksia siitä, että keskusta sekä Kremlin ja Maneesin aukio on suljettu, mutta jotenkin viimeisillä sinä päivänä kulkevilla metroille osuimme tapahtumien keskiöön. Ensin keskustassa oli piinallisen hiljaista.

Miehistönkuljetusvaunuja näkyi Maneesin aukion jokaisella nurkalla. Kun mielenosoitusrintama saapui Gorkin katua alas, tulivat Kremlistä sotilaat. Me suomalaiset journalistiopiskelijat jäimme rintamien väliin.

Arbatin lapset

Maaliskuussa 1991 kukaan neukku ei aiheuttanut minkäänlaista hämminkiä. Ehkä suurimmat järjestyshäiriöt tulivat meidän ulkomaisten opiskelijoiden hössöttämisestä sotilaiden ja mielenosoittajien välissä.

Oman tulkintani mukaan Neuvostoliitto päättyi 27. maaliskuuta 1991 juuri tuossa nimenomaisessa mielenosoituksessa. Mielenosoittajat ilmaisivat, että heille riittää ja sotilaat näyttivät siltä, että ovat samaa mieltä.

Tuijotimme sotilaita siinä silmiin. Olivat pieniä poikia, jotka pelkäsivät enemmän kuin me siinä välissä.

Sen sijaan elokuussa 1991 väliakaisen vallan neukuissa otti Janajevin juntta. Tulin pyöräillen Taka-Töölöstä työpaikalleni Sanoma aikakauslehtitaloon Pitäjänmäelle. ET-lehden perustajiin kuulunut virastomestari sanoi minulle heti huomenen kanssa, että Gorba on syrjäytetty.

Sanoin, että älä viitsi. Niin vain oli. Gorba oli painunut jonnekin etelään, Viro julistautui itsenäiseksi ja joitakuita tankkeja vyöryi Moskovassa Arbatilla. Muistaakseni yksi mielenosoittaja kuoli. Siinä lähellä vielä asui opiskelukaverini tuleva sisustussuunnittelija Nanna Nieminen. Hän tuli Moskovasta pois meitä muita myöhemmin.

Minut lähetettiin heti viikoksi Viroon seuraamaan itsenäiseksi julistautunutta maata. Haastattelin riippumatonta teatteriryhmää Tallinnassa, Viron vihreiden puheenjohtajaa sekä kirjailija Viivi Luikia, jonka Seitsemännen rauhan kevään olin juuri lukenut.