Yrittäjäin lakisääteinen seikkailupäivä

ma 20.5.2013

Tänään vajosin. Pahasti.

Mutaan.

Tässä yrittäjän elämässähän on niin harvoin mitään todella jännittävää - mitä nyt mahahapot ovat kurkussa miesten palkanlaskuviikolla. Sen vuoksi tavakseni on tullut etsiä uusia reittejä, joita pitkin suunnistaa koirien kanssa.

Koetan pongata sellaisia kauniita maisemia, joissa emme ole kenellekään häiriöksi. Talvella hiihdellessä löysin nyt jo edesmenneen Vilho Heikkisen pihapiirin Polvijoen mutkassa. Nimesin talon Ukin Taloksi.

Lumien sulettua olen käynyt Ukin Talon ympäristössä muun muassa Polvijoen toista puolta. Ylitin joen moottorikelkkareitille tehtyä siltaa pitkin. Kuljin Polvijoen vartta ja härkäpäisesti ajattelin, että täytyyhän täällä olla silta takaisin. Ei ollut ja jouduin palaamaan samoja jälkiä pitkin takaisin.

Jotenkin sellainen tuntuu aina tappiolta.

Viikonloppuna suunnittelin ja hekumoin jo etukäteen ajatuksella, että tie Ukin Talolle on jo kuivunut. Koska joku - ilmeisesti perikunta, josta kyselin tänä aamuna Rythin Pentiltä - oli käynyt tsekkaamassa talon, sillä tiellä olivat henkilöauton jäljet.

Arvelin, että kyllähän minäkin tästä nyt sitten ajan. Ukin Talolle laskeutuminen onnistuikin. Ei nyt mainiosti, mutta puolelta toiselle heijaamalla ja perikunnan renkaanjälkiä vältellen.

Ukin Talon pihasta kuljin Polvijoen vartta pitkin Heinäahontielle. Pikitielle tullessani olin kuin Kolumbus Intiassa. Yht'äkkiä maisema, jota olin tottunut tarkastelemaan vain auton tuulilasin läpi, vaikutti uppo-oudolta. Oli pakko soittaa Matille ja kysyä, missä kummassa mahdan olla.

Aika hyvin Matti osaa hahmottaa asioita, kun selostin tulleeni rantatöyrästä pitkin peltoaukealle, jokiristeykseen, läpi hakkaamattoman metsän pellolle ja peltotietä pikitielle. Sanoi heti, että jossain siinä pitäisi olla Hydro-Jussin kotipaikka.

Siinä vaiheessa Pimu oli ärsyttänyt jostain peräänsä pontevan pystykorvan, joka saatteli meidät kiukkuisella haukullaan joen toista puolta pitkin jokiristeykseen asti.

Palasin autolle ja lähdin kiipeämään metsämäkeä ylös. Tie sanoi blurbs ja imaisi pyörät sisäänsä. Aikani peruuttelin edestakaisin, koetin löytää tiestä kovaa kohtaa muun muassa ajamalla oikean puoleiset renkaat penkalle. Sillä seurauksella, että vasen takapyörä putosi penkalta metsän puolelle ja auto kiilautui kiinni pieneen kuuseen.

Jätin auton siihen ja lähdin kävellen kohti kirkonkylää. Koska tuntui nololta palata tietä pitkin - koirakin olisi pitänyt ottaa taluttimeen - päätin oikaista voimalinjaa pitkin. Näin Heinäahontien horisontissa. Voimalinjaa kulkeva moottorikelkkareitti kulki kuitenkin suoalueella ja olin puolen kilometrin suotarpomisen jälkeen valmis nielemään nöyryytykseni.

Päätin palata kirkolle tien kautta. Kipaisu vain peltotietä pitkin niin olisin taas Lahdenperäntiellä. Kun pääsin Mykkäsen pellolle, Pimu löysi jänisperheen. Loikka metsään ja ajo oli käynnissä. Koira on kyllä paimenkoira, mutta eihän se siinä vaiheessa sitä muistanut.

Siinä sitä istuin keskellä Mykkäsen peltoa jonkun rehumuovin päällä yli tunnin ja koetin surffailla facebookissa sekä tekstailla ihmisille, joita minulla on ollut ikävä.

Tulikin kesälomapäivä. Matti haki minut, kun olin edennyt Järveläisen risteykseen ja istuin jonkun kaivonkannen päällä. Kävimme kaivamassa auton mudasta. Rallikuski ajoi mutamäen kertarysäyksellä kiinni jäämättä ylös.

Pimu odottelikin jo autolla. Koira oli ilmeisen närkästynyt, sillä minä tyhmä olin odottanut tätä väärässä paikassa.