Pronssinvärisenä meidän harmaasuorakaiteiden joukossa

la 25.5.2013

Leonidin 54. syntymäpäivä. Ei tämä ole mihinkään kuollut. Joka aamu Leonid katselee minua kissansa Oskun kelta-vihreillä silmillä rävähtämättä, ryntää Whiskas-pussiruoan kimppuun ja pistää terävällä kynnellään minua pohkeeseen, jos pussin aukaisussa on viivettä.

Joka ilta kannan huolta Leonidin kukkasista. Nyt jaoin hoikan kaislankaltaisen palmun kahteen ruukkuun ja jotta ei Leonidin lapsia olisi miljoonassa eri ruukussa, istutin hänen pikkuruukkuihin asuttamat rönsyliljansa yhteen koriin. Niistä sitten leikkaan poikasia, jotta rönsyliljasukupolvi eläisi.

Anna eilen siinä vaiheessa, kun oli vielä illalla hyvällä tuulella, käveli keittiöön pikku topissa ja pikkareissa. Kyseli, onko hän vielä palanut. Ei, sanoin, näytät kohta pronssinväriseltä.

Kuin isäsi, tarkensin. Sen jälkeen ihailin hänen pitkiä ja solakoita varpaitaan. Nekin ovat Ljuhanoveilta.

Marian tukka on tiheää rautalankaa. Se tulee Nikitineiltä, joissa on puolet tšuvassia. Kohta pesen tytön ja suihkuvesi valuu jälleen nuoren naisen päästä kuin sorsan selästä.

Sellainen Leonid oli. Pronssinvärinen etelän eläjä meidän harmaiden suorakaiteen muotoisten kivien joukossa. Puumalan hautausmaan kirkkoneuvostokuvio kertoo koko asetelman.

Liukkonen!

Lupasin lukea Leena Liukkosen Venäläiset tulevat tarkkaan ja ottaa selvää, missä kohtaa Neuvostoliittoa Venäjä-esseisti on asunut.

Minuahan tympi suunnattomasti, kun toimittajatutkintolaistoverini Lettu-Leena Ristiinasta pääsi Venäjä-kirjallaan sekä Ylen Aamutelevisostudioon että Kodin Kuvalehteen ja joka kohdassa korostettiin sitä, että hän on asunut Neuvostoliitossa. Sellainen superego Leena oli jo opiskeluaikaan.

Muistan, kuinka toimittajatutkinnon pojat hermostuivat Lettu-Leenan useasti; he koettivat palauttaa tätä tavallisten kuolevaisten joukkoon mylväisemällä merkitsevästi Liukkonen! Lettu-Leenan kunniaksi on sanottava, että hän oli uljas jo opiskeluvuosina.

Hän ei käyttäytynyt kuin koketeeraava kana. Me muut saatoimme niin käyttäytyäkin, mikä häpeäkseni on nyt tunnustettava. Tajusin tämän, kun nauroin ääneen lukiessani Leenan kuvausta kirjassaan venäläisistä naisista.

Leena oli hellän terävästi pannut merkille, kuinka venäläisten naisten ihanuus sammuu kuin katkaisijasta napsautettuna siinä vaiheessa, kun uros poistuu huoneesta. Sellaiseen Lettu-Leena ei koskaan alentunut. Ja sekös toimittajatutkinnon poikia ärsytti.

Minä muuten suhtauduin toimittajatutkinnon poikiin kuin veljiini. Heissä oli jotain avutonta, ehkä se oli henkistä merkonomiutta Ahdistuneet, piiloaggressiiviset ja mustiin pukeutuneet runo- ja elokuvapojat löysin muista piireistä. Ja heitähän riitti.

Straniuksen hyväksymä

Eilen luin uusimman Venäjän ajan. Siinä Venäjä-tutkija Pentti Stranius kirjoittaa Leena Liukkosen kirjasta myönteiseen sävyyn.

Lettu-Leenan Neuvostoliitossa asuminen kaiveli minua kirjaa lukiessa koko ajan. Omien muistikuvieni mukaan Lettu-Leena kyllä organisoi meidät eurooppalaiset journalistiopiskelijat FEIJS-tapaamiseen Leningradiin keväällä 1989, mutta ei sitä kyllä asumiseksi voinut paljon sanoa.

Me opiskelijatoverit olimme matkalla julmia organisaattorillemme - emme juurikaan osannut kunnioittaa sitä, millaisen työn Lettu-Leena oli matkan järjestämiseksi joutunut tekemään ja millaisen väännön takana oli, että kansainvälinen joukko ylipäätänsä pääsi Neukkuihin.

Tämä käy ilmi lukemalla Lettu-Leenan muistelut kirjastaan.

Opiskelutovereiden julmuus tuli esille siinä, että naureskelimme Leningradin-junassa Lettu-Leenan pseudovenäjälle. Hänen puhumansa kieli kuulosti aivan venäjältä, mutta kukaan ei kehdannut tälle sanoa, että venäjäähän se ei ole. Oikealta se kuulosti. Varmaankin sen vuoksi, että Lettu-Leena on musikaalinen ja hyvä näyttelemään. Hän sanookin aina imitoineensa venäjää ihmisten eleitä ja ilmeitä myöten.

Tunnustan, että suhteessani sekä kieliin että taloihin minussa elää insinööri. Rakennusinsinööri. Rakastuin filologiaan ja kokonainen uusi maailma avautui, kun ymmärsin, että sanat voi pilkkoa yhä pienempiin morfeemeihin ja muihin pikkuruisiin murusiin.

Suhteessani venäjän kieleen olen tylsä kuin Hannu Raittila verrattuna vaimoblondiinsa Leena Landeriin. Leena Liukkonen verrattuna minun rakennehakuiseen venäjän puhumiseeni on kuin värikäs ja monisärmäinen diskopallo verrattuna minuun vaivoin syttyvään hehkulamppuuni.

Sitä paitsi olen mennyt pois muodista. Moneen kertaan.

Luin Venäläiset tulevat tarkkaan ja henkeäni haukkoen. Leena Liukkonen on asunut Neuvostoliitossa lukuvuonna 1989. Ajanjakson pituutta hän ei kirjassaan kerro.

Haukoin henkeäni siksi, että Lettu-Leenan teksti oli upeaa, runollista ja monikerroksellista. Kirjassa hän etäännyttää itsensä sopivasti niin, että kirja kiinnostaa niitäkin, jotka eivät ole Lettu-Leenan elämänvaiheista kiinnostunut niin kuin minä.

Lisäksi Lettu-Leena pyörittää eri aika- ja asiatasoja taitavasti. Hän aloittaa vaivihkaa jostain omasta kokemastaan, siteeraa tutkimusta, käy yleisellä tasolla ja palaa sitten omaan kokemukseensa. Joskus kaarrokset ovat pitkiä, nautittavan pitkiä. Lukija käy esseistin kanssa upeissa sfääreissä.

Kun Lettu-Leena oli 1989 Neuvostoliitossa kielikurssillaan asumassa, minä olin jo irrottautunut toimittajatutkintolaisista.

Kurssivuosikertamme oli niin tiivis ja sisäänpäin sosiaalinen, että muuan tiedotusopin opiskelija, itselleni läheinen, sanoi meidän joutuvan sitten työelämässä käymään paskallakin yhdessä. En tiedä, tekivätkö valtamediaan itsensä asemoineet toimittajatutkintolaiset myöhemmin niin.

Riuhtaisin itseni toiseen maailmaan. Aloitin slaavilaisen filologian opintoni. Filologit kyllä tympivät minua. Suurin osa oli suoraan lukiosta tulleita pikku pinkoja, jotka koin toimittajatutkintolaisten rahvaanomaisen boheemiuden jälkeen ahdistavina ja tunkkaisina.

Se, että en enää puhtaasti elänyt toimittajaelämää ja myöhemmin muutin pois GT-kartaltakin, teki minusta entisten opiskelutovereideni mielestä jonkinlaisen vajakin, sympaattisen kylläkin, mutta auttamattomasti jotenkin pikkuisen pöljänpuoleisen.

Olin ihminen, joka ei ymmärtänyt toimittajaelämän gloriaa, mutta ei minusta tullut keskiluokkaista hikipinkoakaan.

Huomasin tämän lukiessani joskus takavuosina Savon Sanomien toimittajan kolumnia siitä, että oli käynyt entisessä kotikaupungissaan ja pannut merkille, kuinka lapsuuden kaverit ovat vähään tyytyväisiä. Elivät ihan tavallista ei-toimittajan elämää jossain, toimittajan mielestä ei-missään, Savonlinnassa.

Itse hän oli töissä maakunnan ykköslehdessä ja maakunnan ykköskaupungissa Kuopiossa.

Me olimme vilpittömiä

Leena Liukkonen ja minä olemme syntyneet samana vuonna. Leena kesällä ja minä syksyllä. Meillä oli samantyyppinen taustakin toimittajatutkinnossa.

Leenan suku tuli Ristiinasta. Hän oli samanlainen vähän pyöreä eteläsavolainen - savolaispullukka, kuten lempääläläinen nuoriso-ohjaaja Markku Vuorinen minulle seurustelun alussa ystävällisesti ilmoitti: "Sinä senkin savolaispullukka!"

Minun sukuni tuli Puumalasta. Ehkä se, että Leena oli talon tytär, ja minä Suomea kiertäneen maataloustyöläisen sekä sekatyömiehen tytär, aiheutti sen, että Leenalla oli superego - ja minä vain iskin ujon runopojan toisensa jälkeen Tampereen opiskelijayöelämässä.

Isäni kyllä oli talonpoika henkeen ja vereen koko elämänsä, mutta hän jätti sodan jälkeen Vyyhtilän sukutilan sen vuoksi, että virkanaiseksi itsensä asemoinut körttisaarnaajan tytär Vieno-vaimo pyöräytti taloon mukulan toisensa jälkeen. Isän pikku veli Timo oli sanonut, että eihän tänne hän voi akkaa ottaa, kun isoveli täyttää koko talon.

Timo-setä oli ottanut talon henkisen isännän paikan sillä aikaa, kun isoveli oli rintamalla. Timo-sedän ikäluokka ei enää sotaan joutunut.

Isä ja äiti lähtivät maaseututyöläisten jeremiadilleen vuonna 1950. Vyyhtilän sukutilalla varhaislapsuutensa viettivät isosiskoni Ulla ja Paula sekä Touko-veljeni. Kosti käsittääkseni syntyi jo muualla. Tätä en ikinä muista enkä muista, vaikka se minulle kerrottaisiin.

Isän pikku veljessä Timossa oli ehkä enemmän Heikki-ukkinsa kiukkuisuutta ja vittumaisuutta kuin isässäni. Heikki-ukkihan se organisoi kieltolain aikaan Vyyhtilästä pimeää viinan myyntiä ja ajoi kylän mäkistä tietä pakkasella hevosta ilman käsineitä. Sisäinen ydinvoimala lämmitti.

Heikki-ukki se järjesteli myös bulvaanit siten, että Vyyhtilä ei mennyt kirjailija Elsa Hästeskon isän Lassi Koposen sahan takauksista konkurssiin 1930-luvulla. Ilmeisesti siinä vaiheessa sukutila menetti Kolvosenmäen, jonka pikku serkkumme muistelee tulleen sukuun hänen mummonsa kautta.

Nämä kaikki suvun kokemukset kannoimme Tampereen yliopiston toimittajatutkintoon syksyllä 1985 - me - Leena Liukkonen ja minä. Olimme tähtiä jo lähtökohtaisesti, sillä toimittajatutkintoon oli melkein yhtä vaikea päästä kuin teatterikorkeakouluun.

Panin merkille, että kouluaikojeni inhokki Mari Manner, Kärkölän Lappilasta, sikäläinen superego kävi samoissa pääsykokeissa kesällä 1984, mutta ei päässyt, kuten en minäkään, eikä häntä näkynyt vuoden 1985 pääsykokeissakaan.

Leena Liukkonen on tehnyt huikaisevan uran toimittajana ja diplomaattina sekä saa minut nyt kiemurtelemaan kateudesta sillä, että on kirjoittanut kirjan minun erikoisalastani, Venäjästä. Asiasta, jonka omistan minä, ja jonka nyt olen sullonut eri kukkaruukkuihin.