Alister McGrathin usko

la 18.5.2013

Eilisestä ajattelin muotouvan tavallisen perjantain - lastenhuoltopäivän. Aamulla kahdella autolla prinsessat terveyskeskukseen rokotukseen. Koska Annalla oli ensimmäisellä tunnilla historian koe, emme voineet edellyttää, että tämä odottaa isosiskon rokotuksen sekä lastauksen Volkkariin.

Muutenkin pissiksillä on niin suuri ego, että toinen on yleensä toisessa päässä taloa ja toinen toisessa. Samaan autoon asettuminen aiheuttaa melkein sen, että auton pellit halkeavat saumoistaan.

Me Matin kanssa kyyristelemme illat keittiössä postimerkin kokoisen television ääressä. Yleensä ruokailemme keittiön pöydän ääressä kahdestaan, sillä antamalla perheessä asuvien raivottarien syödä somensa ääressä, on meilläkin jopa ruokarauha.

Saamme maiskuttaa vastenmielisesti ihan rauhassa. On se vain kumma, kuinka me rakastetut aikuiset ja ihanat äidit muutumme ällöttäviksi olioiksi melkein yhdessä yössä, kun lapsi tiedostaa olevansa osa susilaumaa ja alkaa irrottaa itseään symbioosista.

Kun molemmat piukkapeput oli saatettu sosiaalistamislaitokseensa erikoiskuljetuksille, muistin, että Maria se jaksaa kantaa huolta siitä, onko Iisalmen Kyllikinrannan koulunlopetuskonserttiin enää lippuja jäljellä. Kävin niitä jo maanantaina kaupungin infopisteestä kyselemässä ja eilen olin minuuttia vaille yhdeksän repimässä infopisteen ovenkahvaa.

En jaksanut käydä taistoon sen puolesta, että vammaisen avustajan pitäisi kaiken järjen mukaan päästä konserttiin ilmaiseksi. Ostin molemmille liput ja ajattelin, että näin tuen Ulmalan nuorisoseuraa, joka on mainion konsertin koulukkaille järjestänyt.

Kun tehtävä oli suoritettu, istahdin kauppahallin Väisäsen kotilihan kaupunkifiliaaliin kahville. Hymyilin kotilihan Taipaleen-pisteessä työskentelevälle, olletikin dynastian miniälle, että käyn heidän yrityksensä joka pisteessä. Tämä hymyili takaisin, että niin sitä pitääkin.

Taipaleen lihakaupassa on hauska käydä, sillä lehden luvun ohessa saattaa seurata, ketä Väisäsistä on paikalla. Minulle ei ihan tarkkaan ole kirkastunut, kuka on kenenkin puoliso, mutta jonkinlainen kartta todellisesta perheyrityksestä mielessäni on muodostunut.

Kaikki tuntuvat tekevän kovasti töitä. Joskus kahvilan rouvat ovat iltapäivällä väsymyksestä hervottomia.

Johdatusta koko päivä

Luin kahvilassa edellisenkin päivän Savon Sanomat. Kakkosaliossa oli Kuopion piispan Jari Jolkkosen artikkeli "Usko ja järki kuuluvat yhteen." Jolkkonen mainitsi kolumnissaan, että viikonlopun Kirkkopäivien tähti brittiläinen Alister McGrath on ollut marxilainen - ja päätin siltä istumalta lähteä Kuopioon.

Lähtemistä edelsi vaativa logistinen puhelinsoittelo. Niinpä Matti läjäsi Ranta-Toivalassa telineet kasaan pikavauhtia, ajoi Lapinlahdelle, otti Marian kyytiin, vei Pielavedelle ratsastusterapiaan. Minä ajoin iltapäiväksi Kuopioon musiikkikeskukseen ja Matti toi Marian Kuopion Muoti-Piaan ostamaan kevätjuhlamekkoa sen jälkeen, kun olin kävellyt ulos Alister McGrathin luennolta.

Tällaiseen älykkääseen suunnitteluun ei moni pysty.

Ja älykäs suunnitteluhan tarkoittaa sitten nykyaikaista muotoa perinteisestä teleologisesta jumalatodistuksesta. Joidenkin skeptikoiden mukaan älykäs suunnittelu on vain joutavaa yhdysvaltaisten kreatonistien keksintöä.

Koko eilinen päivä oli johdatusta, jotta pääsin Kuopion musiikkikeskukselle kuuntelemaan McGrathia. Jumalalle kiitos, sanoisi Heikkisen Aaron ääriuskovainen kaveri, joka on tutkinut Bilderbergiä.

Johdatukseen liittyi myös ystäväni Raija-pastori, joka viikkoa aiemmin oli kertonut, että Kirkkopäivät ovat Kuopiossa. Jumalalle ja Raijalle kiitos.

Ihminenkö loi Jumalat?

Jossain vaiheessa Viitostiellä poljin Volkkaria kulkemaan sataa kahtakymppiä, sillä kainaloni hikoilivat jo pelkästä ajatuksestakin, että Oxfordin yliopiston molekyylibiologi on tungettu pitämään alustustaan jossakin Musiikkikeskuksen pienistä auditorioista.

Pelkäsin, että en ehdi jonottamaan lippuja ajoissa. Pelkoni osoittautui turhaksi. McGrath alusti pääkonserttisalin täydeltä.

Istahdin vanhasta toimittajamuistista oikealle lattiantasaiselle piippuhyllylle. Arvelin, että siitä pääsen seuraamaan parhaiten molekyylimarxistin herättämiä reaktioita.

Salissa aika etuosaan valui muun muassa Lapinlahden luterilaisen seurakunnan tohtori-kirkkoherra, joka ei 90-luvun alussa Portaanpään opistoa rehtoroidessaan säikähtänyt irokeesiani. Rehtori tuli pyynnöstäni jopa kuuntelemaan suomen kielen tuntia, jota Smolanderin Anjan sijaisena pidin.

Palautetta hain ja sitä sain.

Nykyinen kirkkoherra ja entinen rehtori Lauri Jäntti suhtautui minuun silloinkin huvittuneen ystävällisesti. Toki Portaanpään-opiston opetussession jälkeen luin jonkin matkaa Kuopion kesäyliopistossa kasvatustieteitä, mutta ei mennyt kauaakaan, kun ymmärsin, että opettaminen ei ole "mun juttu".

Se vaatii sosiaalisuutta ja itsestään repimistä ihan eri tavalla kuin toimittajan työ. Toimittaja voi aina halutessaan hautautua tekstinsä ääreen. Friikun ei tarvitse välttämättä tavata ihmisen ihmistä päiväkausiin, jos ei halua. Sellainen sopi/sopii minulle.

McGrathin luennolla viereeni asettui kirjailija-esseisti Petteri Hyvärinen, jonka tunnen siitä, että tämä kirjoitti minulle oppineita artikkeleita muun muassa sydämen uskosta päätoimittamaani ortodoksiseen Aamun Koittoon.

Seurasin Petterin oheisviestintää tarkasti. Kun McGrath juuttui puheessa liian pitkäksi aikaa Platoniin, alkoivat Petterin pitkät ja hoikat sormet kärsimättömästi takoa piippuhyllyn kirjoitustasoa. Eteenpäin, eteenpäin. McGrath pääsi eteenpäin, mutta seuraava jysähtäminen tuli C. S. Lewisiin.

Ei McGrath huono ollut. Olin hänen kanssaan vain liikaa samaa mieltä. Lisäksi olisin toivonut tältä jotain ojentamaansa retorista kättä pidempää joka nurkalta päälle hyökkiviä uusateisteja kohtaan.

Esimerkiksi Kiteen punikki Auvo Rouvisen kanssa tahtoisin taittaa verbaalipeistä meemeistä. Rouvinen lähetti minulle jopa kulttuurintutkija Pascal Boyerin Ja ihminen loi Jumalat, jotta olisin samalla tasolla hänen kanssaan Ärräpäiden aina silloin tällöin leimahtavissa uskontokeskusteluissa.

Jumalharha meemeissäkö?

McGrath ei sanonut eilen meemeistä suoraan mitään. Alustajan useaan otteeseen teurastama Richard Dawkins on tyyppi, joka on tuonut uskontokeskusteluun meemikäsitteen. Meemeillä Dawkins tarkoittaa kulttuurista ja viestinnällistä kopioitujaa, replikaattoria.

Meemi ei olekaan siis nystyrä minun, uskovaisen poloisen aivoissa, johon körttiäitini opetukset ovat kiinnittyneen niin tiukasti, että en saa niitä pois päästäni, vaikka itse joskus niin haluaisin.

Dawkins rinnastaa meemit geeneihin. Myös meemit leviävät riippumatta siitä, ovatko ne hyödyllisiä ihmisen kannalta. Geenit rakentavat eliöitään elatusalustoikseen. Meemit käyttävät ihmisiä oman leviämisensä kulkuneuvoina.

Tulkitsin McGrathin alustuksen kohdan siitä, että uskonnollinen ilmapiiri tai ympäristö ruokkii uskonnollisuutta, viittauksena meemeihinh. Meemeillä on jotenkin helpompi olla, kun maaperä on otollinen.

Wikipedia tulkitsee Dawkinsia niin, että meemi monistuu yksilöiden kesken verkostomaisesti. Ne siirtyvät ihmislapselle matkimisen sekä oivaltamisen avulla. Hyväksyn meemiteorian tällä alkeellisella oppineisuudellani, mutta Jumaluskoani se ei poista.

Onpa fiksu Jumala, kun on keksinyt noin nerokkaan ylisukupolvisen viestinsysteemin kuin meemit, ajattelin, kun aloin ottaa meemeistä selvää.

Tässä tullaan Rouvisen minulle lähettämään Boyeriin. Boyerin mukaan kulttuurin siirtyminen ei muistuta meemien monistumista geenien tavoin identtisinä, vaan siirtymäprosessi näyttää kuin itsestään synnyttävän poikkeuksellisen runsaasti outoja muunnelmia.

Oikeauskoisetkin outoja muuntelijoita?

Näitä outoja muunnelmia me teologiasta kiinnostuneet sitten punnitsemme ja pureksimme. Erääksi parhaaksi, kuivakkaan hauskaksi, teologioiden selittäjiksi paljastui Jaakko Hämeen-Anttila, islamin tutkija, joka kirjassaan Usko antaa minullekin synnin päästön.

Voin pysytellä uskovien liepeillä, vaikka en suostu nielemään minkään uskontokunnan teologiaa kokonaisuutena. New ageily on minulle kuitenkin aivan liian hörhöä. Siitä puuttuu jokin. Heikkisen Aaron mukaan se jokin, joka puuttuu, on analyyttisyys.

Jaakko Hämeen-Anttila lähestyy teologisia selityksiä, meemien siirtymäprosessien synnyttämiä uskonnollisuuden outoja muunnelmia, kiihkotta.

Hän sanoo, että hiemanhan esimerkiksi Khalkedonin neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen uskonmäärittely on etääntynyt sen ajan tavallisen ihmisen elämästä vaahdotessaan muun muassa Kristuksen kahdesta sekoittamattomasta, muuttamattomasta, jakamattomasta ja erottamattomasta luonnosta.

Tarkoituksena oli torjua erilaisia heresioita, harhaoppeja - harhaoppeja Kirkon kulloinkin vallitsevan käsityksen mukaan.

Jos minua joskus on jokin asia ortodokseissa ärsyttänyt, on se mahtava teologinen varmuus siitä, että 300-luvun kirkkoisät ovat koko ajan olleet oikeassa. Että muka joku hyvin syötetty Kirkon valtaapitävä on pystynyt tarkkaan tietämään, mikä on hereettistä ja mikä on oikein ja mikä totta.

En ole koskaan voinut täydestä sydämestäni lausua Kirkossa rukousta oikeaoppisten uskovaisten puolesta. Minun on tehnyt mieli alkaa kirkua kirkkosalissa suureen ääneen: "Kuka tämän oikeauskoisuuden saa määrittää? Kuka rajaa osan tässäkin salissa rukoilevista Jumalan palvelijoista ulos"

Teki minun toki mieleni kirkua paljon muutakin, kuten: "Miksi Pussy Riotit eivät saa rukoilla Jumalansynnyttäjältä vapautusta Putinista? Miksi naiset eivät saa mennä alttariin?"

Jaakko Hämeen-Anttila sanoo, että Kirkon vakiintumisen ja yhteiskuntakelpoistumisen aikaan papistolta vaadittiin selvää sitoutumista uskontunnustuksen yksityiskohtiin tiedollisella tasolla. Kirkkotavikselle riitti, kun sitoutui tiettyihin väitelauseisiin. Näin ainakin periaatteessa, tuumaa Hämeen-Anttila, vaikkei asiaa tultu kyselemään jokaiselta talonpojalta erikseen.

Tässä kohtaa nauroin ääneen. Suomen ortodoksisen kirkon teologit ja dogmaatikot eivät tasan tarkkaan olisi edes tulleet kysymään lehtiensä päätoimittajalta, allekirjoittaako hän keskeisiäkään rusinoita ortodoksisen teologian rusinapullasta.

Päätoimittaja vain tuli siihen tulokseen, että hänellä ei ko. kysymyksessä ole kusiaisenkaan valtuuksia ja klikkasi itsensä Kirkon ulkopuolelle.