Maailmanparannuspaja rakentuu

ti 16.4.2013

Ensin lauantainen Maailmanparannuspaja Lapinlahden Lastun tiloissa tarkentuu ja rakentuu. Komulaisen Heidi (vas.) muistutti äsken puhelimessa, että Leppävirralla oli käytössä ideointi pöytäliinaan kirjoittamalla.

Pitää ostaa K-marketista vihreitä kertakäyttöpöytäliinoja. Tussit olkoot punaisia. Jostain vielä tulee heruttaa paikalle punaväriä. Harmi, että Tervon Pasi (SKP) joskus purki Iisalmen Kansataloutta tasan kaikille ykköstä varten ompeluttamamme puna-vihreän lipun ja ompeli punaisesta kangaskaistaleesta pumpulitäytteisiä punatähtiä.

Heikkisen Aaro (anark.) ideoi puna-vihreän lipun ja Asko Julkunen (SKP) huomasi, että lippu on sama kuin SKDL:n entisajan jäsenkirjan kansi. Puna-vihreys ei olekaan mikään uusi juttu. Tervon Pasilla kuitenkin oli jossain vaiheessa ompeluinspiraatio ja jostain oli saatava kangasta nopeasti.

Sain kunnian ottaa vastaan vasemmistohistorian ensimmäisen pumpulitäytteisen punatähden.

En tiedä, tulivatko punatähdet laajempaan tuotantoon, sillä yhteyteni paikallistason kommunisteihin itseaiheutetuista syistä katkesivat täysin. Lipun vihreä puoliskokin hautautui jonnekin. Pitää kopistella vintin arkistoja, löytäisinkö vielä Aaron piirtämän One globe -banderollin.

Taustalla on myös ajatus, että Lastun tuparakennus, jossa Maailmanparannuspaja pidetään, on hieman tylsähkö. Sisustusvärit seiniin sävytettyihin lakanoihin asti ovat tasaisen ja sovinnaisen harmaata sekä sinistä. Tuparakennuksen värit eivät taatusti ärsytä ketään.

Mutta jättävät esimerkiksi minut täysi jääkylmäksi. Elämässä pitää olla väriä ja kaikkea tulee kokeilla ainakin kerran - paitsi omaa siskoa ja kansantanhuja.

Selän takana kuseskelijan muita tunnustuksia

Olen Arto Mellerin elämäkerrassa Romua rakkauden valtatiellä kohdassa Nadja Pyykkö meets Melleri. Se, kun Melleri ja Pyykkö rakastivat toisiaan intohimoisesti Helsingin kapakeissa, on tarttunut minunkin verkkokalvoiheni karmeana tulevaisuuden profetiana - ennustuksena tai varoituksena - siitä, miten käy, jos sammaloituu kapakan nurkkaan.

Sen vuoksi en oikein opi pitämään Iisalmesta. Tuntuu siltä, että kaupunki on jakautunut kahtia. Toinen puoli kaupunkilaisista on ylihienoa, toinen lojuu olusilla.

Ylihienot iisalmelaiset ovat Henkkamaukka-tyyppisissä lastenriistomuotiliikkeissä soljuvaa ylemmän puoleista keskiluokkaa, joka pukeutuu kiiltäviin reisisaappaisiin ja on kuin suoraan jostain parempipaperisesta kampauskatalogista. Nämä naiset vaikuttavat siltä kuin kylpisivät aamuisin vaaleanpunaisessa shampanjassa.

Ei kai Ponssen välipomojen vaimoja voi sentään niin paljon olla. Puolen kaupungin täydeltä?

Toisaalla on työväenluokka, jonka naiset ikuisesti kutovat jotain typeriä Olvi-pipoja, jonottavat hönössä olutffestarivessaan. Heidän miehensä ovat kopioita Jamppa Kääriäisestä halavatun pappa -asusteissaan.

Hauska yksityiskohta on, että Mellerin elämäkerturi, kustannustoimittaja Martti Anhava, ottaa taistelevan kohuparin elämästä esimerkiksi Marianne Faithfullin konsertin Helsingissä. Narkkaritähden konsertissa Arto Melleri ja Nadja Pyykkö olivat tehneet itsestään numeron. Olivat asettuneet konserttisalissa parvekkeen vastakkaisille puolille ja huutelivat salin yli: "Nadjaa-aa, mä rakastan sua!" "Artoo-oo, pusi, pusi!"

Anhava ei kerro spektaakkelin vuotta, mutta arvelen sen olleen vuoden 1994 tienoilla. Marianne Faithfull oli noihin aikoihin Suomessa konsertoimassa ja vuonna 1994 laulaja julkaisi omaelämäkertansa. 1990-luvun alun Marianne Faithfullin konsertissa olin minäkin.

Tosin mitään Melleri-Pyykkö performacea en konsertista muista. En tosin muista yhtään Faithfullin biisiäkään, sillä pidin naikkosta melko mielenkiinnottomana. Tämän ura kun oli alkanut Mick Jaggerin reittä myöten eikä kumpikaan ollut punk.

Lisäksi konsertissa itkin koko ajan sitä, että joudun palamaan Helsingin-reissultani takaisin Kuopioon tavalliseksi aviovaimoksi ja konserttiin minut oli kutsunut - jonkinlaisen nostalgisen säälin vallassa - opiskeluvuosieni rakastettu. Se oli kyllä aivan elämää suurempi konsertti se.

Rakkauskin oli elämää suurempi. Kunnes tuli seuraavaa elämää suurempi rakkaus. Ja sitä seuraava. Sen vuoksi nauroin aina, kun Matin kanssa naimisiin menon tienoilla kakkostelevisiosta tuli Satuhäiden tunnuslaulu: "Olisitko, olisitko mulle - elämän viimeinen elämäni rakkaus?"

Satuhäät oli tuolloin lempiohjelmistoani. Ihmiset ovat vilpittömimmillään mennessään naimisiin. Minäkin. Kummallakin kerralla. Leonidin kanssa emme naimisiin koskaan ehtineetkään. Leonidilla ei nimittäin ollut hallussaan entisen vaimonsa kuolintodistusta. Se oli saapunut Vera- tai Zinaida-tädiltä kirjeellä vasta eromme jälkeen.

Jotain opin jopa Marianne Faithfullin konsertista. Opin nimittäin sen, että joskus tulee aika, jolloin voi tarkastella omaa ylidramatiikkaan taipuvaista nuorta itseään turvallisesti 20 vuoden päästä ja tehdä ristinmerkkiä hokien: "Jumalalle kiitos, olen kohta 50-vuotias, minun ei enää tarvitse kokea tai kokeilla mitään extremeä."

Mikä selän takana kuseskelija?

Väliotsikkoni viittaavat Mellerin Finlandia-palkinnon jälkimaininkeihin. Panu Rajala silpoi Aamulehden Melleri-kolumnissaan (AL 11.1.1991) takautuvasti Erno Paasilinnan ja sanoo Melleriä keskitason lyyrikoksi sekä "sinänsä ihan hauskaksi kirjallisuuden markkinapelleksi". Mellerin ongelmana olikin epäsovinnainen elämä, mutta kummallisen sovinnaiset tekstit.

Erno Paasilinna vastasi Panu Rajalle punnitsemalla tämän ansiot (AL 15.1.1991). Paasilinna maalasi Rajala-kolumnissaan päällekusijan muotokuvan. Tästä innoittuneena harjoittelen blogissani tästä lähtien entistä kovemmin selkien takana kuseskelijaksi.

Ongelmanani on kautta aikojen ollut sangen sovinnainen elämä, mutta niin epäsovinnaiset pääkirjoitukset, että esimerkiksi monella ortodoksisen Aamun Koiton lukijalla tulivat puurot nenä-nielun kautta pihalle.

Tarkoituksenani oli Aamun Koitossa, että lehdestä luettaisiin myös pääkirjoitukset. Tarkoituksenani on edelleen, että blogiani luettaisiin. Lulluttelemalla tekstiä lukijat eivät pysy. Ja vaikka täytän kohta 50 vuotta, en tahdo joutua osaksi minkään porukan jakkupukutätiosastoa.