Kumpi parempi - Houellebecq vai Melender?

to 19.4.2013

"Olen vittumainen. Olen vittumainen. Olen vittumainen. Olen mahdollisimman alleviivatun, korostetun, lihavoidun, kursivoidun ja paisutellun vittumainen. VERSAALILLA VITTUMAINEN."

Tämä tuli mieleen Tommi Melenderistä, kun luin eilen esikoisromaaniaan Kunnian mies (2006). Minkä ihmeen vuoksi Melender jankuttaa? Esimerkiksi minä uskon ihan täpöllä ilman jatkuvaa vittuilun toistamista, että tyyppi haluaa olla Suomen Houellebecq. 

Tai ehkä kyllästyin näihin vihaisiin, ahdistuneisiin eksistentialistimiehiin jo 80-luvun lopulla, kun he vielä olivat nuoria. Melenderin romaanihenkilöt ovat vain heitetyt maailmaan. Heillä ei ole yhteyttä kehenkään. On vain ulkokohtaisia huomioita toisista ihmisistä.

Ei ole ihmisyyttä, ei lämpöä. Äitikin vain on sellainen joku, joka saa kotiin aikaiseksi kastikkeen hajun. Häntä kohtaan ei tunneta vihaa tai rakkautta, vaan jotain haaleaa ja epämääräistä. Hoellebecqille isä on sellainen, joka sattui työntämään kyrpänsä äitiin. Houellebecqillä äidit ovat kuolleet varhain tai jotenkin muuten heitä ei ole.

Lisäksi jälleen kerran päätin olla lukematta vastaisuudessa kirjojeni takakansitekstiä. Olin vähällä yrjötä, kun Kunnian miehen takakansin väitti tehdyn runoilijan tyylitajulla.

Toki Melender on debytoinut runoilla jo vuonna 1989, mutta eikö runouden tulisi olla monitulkintaista? Äh, nyt pitää miettiä, mitä runous ylipäätänsä on. Anteeksi, Tapani Kaakkuriniemi, kieli - ja tyylipoliisimme, otan siivun wikipediaa: "Runous eli lyriikka on kirjallisuuden muoto, jossa kieltä käytetään esteettisesti sen merkityksen ja kieliopillisen oikeellisuuden sijaan tai lisäksi."

Minusta Kunnian mies on jotenkin liian kolisevaa, kalikkamaista. Joka lause iskee klonk, klonk, klonk. En havaitse runoilijan tyylitajua tai monimerkityksellisyyttä. Tai sitten vain en tunne runoutta tarpeeksi, jotta olisin voinut tunnistaa Melenderin proosasta kirjailijan runoilijataustan.

Sitä paitsi tällaiset lauseet ovat noloja: "He pistivät kaiken peliin, viskovat vitsejä ja suoltavat sutkauksia." (Melender Kunnian mies s. 144). Vitsien viskominen ja sutkauksien suoltaminen lienee alkusoinnutusta, allitteraatiota, runouden tehokeinoa. En tiedä, miksi, mutta tässä kohtaa sain puistatuskohtauksen.

Wahlroos-Holgerssonin väpättävät viikset

Toki Kunnian mies on täynnä viilloksia yhteiskuntaan ja muita osuvia huomioita. Se kunnian mies on Aurelius & Aureliuksen tinkimätön salkunhoitaja, joka kaikesta kivikovuudestaan huolimatta joutuu kampitetuksi.

Kirjan sivuilla on hykerryttävä parodia Nalle Wahlroosista - kirjassa Nils-Gustaf Holgersson.

Holgersson on hienostojuhlissa Markus Aureliuksen ja tämän aatelisen vaimon kotona sekä pöpöttää omiaan taistelujohtamisesta: "Hän kertoilee jostakin Britannian historiallisesta meritaistelusta suitut viikset väpättäen ja vihaiset ässät sihisten. Kymmenkunta hyvin syönyttä ja huonosti treenattua miestä kunnioittaa Holgerssonin älyllistä ylivoimaa oikeisiin paikkoihin ujutetuille naurunhörähdyksillä..." (Kunnian mies s. 197) 

Juhlat on järjestetty sen vuoksi, että Amerikasta oli tullut kirjailija-elämäntaito-opettaja-johtamisguru Fannon. Fannonin kerrotaan olleen entiseltä nimeltään Huurinainen. Mietin, onko Fannon mahdollisesti Jari Sarasvuo -karikatyyri. Sarasvuohan syntyi Heinosena, mutta kun tuleva ääneensä rakastunut rahankerääjä oli 6-vuotias, isänsä vaihtoi perheen sukunimeä.

Fannon luennoi Kunnian miehessä epäonnistumisen jalostavista kokemuksista: "Kaikki yritykset tekee virheitä. Kaikki ihmiset tekee virheitä. Se, joka ei tee virheitä, ei tee mitään muutakaan. Virheet eivät ole pahasta, virheet on ihmiskunnan suurin voimavara. Jokainen menestystarina tieteessä, taiteessa, liiketoiminnassa ja sodankäynnissä on syntynyt virheiden kautta, niistä oppimalla." (Kunnian mies s. 189)

Myös Sarasvuo on irrottamassa ihmisen persoonaa hänen onnistumisistaan tai epäonnistumisistaan.

Sisäinen sankari on Sarasvuolla edelleen olemassa - ainakin jos luetaan tarkkaan, mitä Sarasvuo sanoi Anna-lehden toimittajalle Juha Heinisuolle (Mestarin opissa Anna 13-14/2013): "Emme ole yhtä kuin nämä asiat (ulkoinen menestyminen). Jos et koko ajan pelkäisi sosiaalisen asemasi menettämistä, voisit tehdä mitä tahansa."

Meistä voi edelleenkin tulla mitä tahansa, kunhan vain pidämme sisäisen sankarimme elossa. Voimme asua rautatieasemalla, kuten Wilson Kirva, kunhan vain nousemme sieltä. Voimme myös olla hävettävästi kotoisin Vantaan Martinlaaksosta, kunhan osaamme käsitellä asiaa etäännytetysti vaikka Pietarinlaaksona, kuten Tommi Melender sekä Kunnian miehessä että Lohdussa.

Kunnian miehessä on hauskana hahmona myös Ykä Elevaara, jota tämänhetkinen lähipiiri epäilee, ettei ole koskaan punk ollutkaan. Taitaa olla kyse Esa Saarisesta: Ykä Elevaara oli 80-luvulla vastaväitellyt tohtori, loisti parrasvaloissa ja nuoleskeli vaihtoehtonuorison persettä.

Elevaaralla on kylläkin oiva idea tämän ajan utopiasosialisteille; panna pari uuden kapitalismin start up - ajatushautomon himashöpöttäjää rautahäkkiin kalsareisillaan ja pakottaa nämä lukemaan ääneen Proudhonia tai Kropotkinia. Tallentaa lukuperformance muistitikulle ja viedä Ylen kulttuuriuutisiin.

Melender osallistuu luokkakeskusteluun

Häviämään pitää oppia, sanovat Sarasvuo ja Fannon, mutta Martin- tai Pietarinlaaksoon ei voi palata joutumatta luokkarajan väärälle puolelle. Kunnian miehen nuoruuden runkkuhaave, Mannisen Merja, on edelleen Pietarinlaakson asukki, R-kiskan myyjä.

Merja jäi jo heti koulusta luokkarajan väärälle puolelle.

Luokkaretkeä Töölöstä Pietarinlaaksoon tekee Lohdun markkinointisemiootikko Elis Mäki.

Kirjailija Saara Henriksson osallistui myös luokkakeskusteluun blogimerkinnällään http://margaretpenny.blogspot.fi/2013/04/camden-town-ja-itis.html. Itä-Helsingissä on kauheita ghettoja, jonne keskusta-asujatoimittajat eivät edes uskalla. Voivat  kirjoittaa ghettoelämästä asiaa syvemmin tuntematta.

Edes näin. Kiinnitin huomiota siihen, että Henriksson otti esimerkkihenkilökseen tuttavapiiriinsä kuuluvan ihmisen, jota kirjailija kuvasi mahdollisimman kaukaiseksi kaikkien luokka- yms. jaotteluiden ulkopuolelta.

Esimerkkihenkilö oli kotoisin juvalaiselta maitotilalta eikä tälle Kontula tuonut mitään sivukonnotaatioita Helsingin paheksuttavasta, lihallisesta ja alaluokkaisesta asuinpaikasta, jossa ollaan joukolla luokkarajan väärällä puolella.

Jossain rivien välistä paistoi, että jos on jostain ei-mistään eikä varmaankaan tiedä mitään Kontulasta, täytyy olla vähintään kotoisin juvalaiselta maitotilalta. Juvalainen maitotila on neitseellinen paikka. Sieltä tulee viattomia ja puhtoisia ihmisiä kuin eilen munittuja munia.

En tiedä, kokeeko esimerkiksi kirjailija Jouni Tossavainen nämä sivuvivahteet ja rivien välit yhtä voimakkaasti. Hänen viimeisin Kesäpäivänsä sijoittuu sentään Tervoon ja kertoo äidistä.

Tunsin sympatiaa jopa Hesarin Mikael Pentikäistä kohtaan. Pentikäinen viime sunnuntain kolumnissaan (Identiteetti on väkevä voima HS su 14.4.2013) sanoi, että tuntee kesäkotinsa vuoksi olevansa hieman savolainen. Se oli rohkea teko.

Toisaalta helppohan se on helsinkiläisen tunnustaa jotain niin häpeällistä, että on hieman savolainen. Kiitos nyt kuitenkin kolumnista.

Mitäs jos on geeneiltään savolainen ja vieläpä asuu Savossa? Piinallista ja hienoista häpeää herättävää.

En osaa edes sanoin kuvata, millaista myötäelävää alentuvuutta savolaisuus tai maalaisuus ylipäätänsä herättävät. Läpikotaisin maalaisena jouduin kummallisen sisäisen raivon valtaan, kun me vasemmistonaiset olimme pari vuotta sitten intialaisessa ravintolassa Töölössä entisten opiskelukavereideni kanssa.

Mukana opiskelukavereistani olivat Nivalan lahja MTV3:lle, Risto Puolimatka, Outokummun lahja Suomen viestintäkoulutukselle, Juha Lappalainen ja Forssan lahja Suomen ja Ylen talousjournalismille, Heikki Ali-Hokka. He kaikki olivat sitä mieltä, että jos laina on Varpaisjärven osuuspankissa, se on lähinnä sympaattista.

Sellaisen opiskelukavereideni suopean, ihan pienesti alentuvan hyväntahtoisuuden vuoksi, jota he vaivoin peitellyssä arroganssissaan osoittavat meitä vähäpätöisiä maalaisia kohtaan, en mene toimittajatutkintolaisten tapaamisiin.

Jos puhun köyhyydestä, pilaan ilmapiirin. Jos puhun Varpaisjärvestä, se on hieman pitkästyttävää, mutta jotenkin sympaattista kuitenkin.

Identiteetti on väkevä voima - varsinkin jos se on pirstaloitunut tai sitä koettaa etsiä kaksin käsin kaivamalla, kuten Juha Ruusuvuori tekee Muukalainen Muumilaaksossa, eli, Asutko vieläkin Taalintehtaalla?

Ruusuvuori on liikuttavan onnellinen siitä, että tuntee kuuluvansa joukkoon suomenruotsalaisten kanssa asuessaan. Kirjailija Ruusuvuorelle käy mikä tahansa, vaikka Taalintehtaan alkuasukkaiden lipominen, kunhan ei tarvitse miettiä luokkakysymystä.

Nostankin Tommi Melenderille hattua. En olisikaan lukenut Kunnian miestä alkua pidemmälle, ellen olisi vahingossa selannut kirjaa kohtaan, jossa päähenkilö palaa Pietarinlaaksoon. Arvelin, että tässä kohtaa saattavat tulla eteen yhteiskuntaluokat. Arvelin oikein ja sen jälkeen lueskelin kirjan loppuun sekalaisessa järjestyksessä.

Mielenkiintoista myös on, että Tommi Melender on itse kasvanut Vantaan Martinlaaksossa. Onhan sekin jotain se.

Kunnian miehen kansiliepeessä on kirjailijan kuva ehkä jostain 2000-luvun alusta. Toden totta - Melender näyttää kuvassa pyöreäposkiselta jäniksenkasvolta, joka varmasti avoimen eroottisissa lähiötyöväenluokan chaveissa on kouluaikaan herättänyt pelkkää ylenkatsetta.

Ranskalainen Michel Houellebecq on mielestäni edelleen Melenderiä parempi, vaikka kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Lohdusta jopa pidin. Houellebecqin Maastoa ja karttaa lukiessa minua naurattaa hieman koko ajan. Houellebecqiin on tullut hieman lämpöä ja kirjan päähenkilö tuntuu olevan aidosti hukassa putkimiehen kaipuussaan.

Lisäksi Houellebecq Maastossa ja kartassa huomaa lakonisen pisteliäästi, että kauniit ja rikkaat -kauden jälkeen ihmiset alkavat janota ekologiaa, autenttisuutta ja aitoja arvoja. Ei varmaankaan mene kauaakaan enää, kun olen perustamassa Lapinlahdelle Metsästys-Kalastus-Luoto-Perinne -yhdistystä Houellebecqin tapaan.