Pia Valkonen

Luokkataisteluun - tai no, ainakin lutkamarssille!

ti 19.3.2013

Olipa mukava eilen Kuopiosta tullessa käydä Mikan Ullan puolimatkan krouvissa mykykeitolla. Koetin Kuopiossa saada itselleni Koskelan Jussista kahviseuraa kahvila Reettaan, jossa oli syksyllä Leonidin muisto- sekä eduskuntavaalien aikaan Komulaisen Heidin (vas.) vaalitilaisuus.

Jussi oli kuitenkin viemässä autoaan katsastukseen, joten siemaisin Reettan kahvit yksinäni sekä ostin pari pussillista ohutkuorisia aitoja pohjoiskarjalaisia piirakoita mukaani. Kahvila Reettan pitäjä on tullut Kuopioon muistaakseni Lieksasta (tai Nurmeksesta).

Kävin Kuopion-reissun jälkeen juoksemassa varaamani kirjastonkirjat. Yskänpuuskien välissä kerroin hauskalle kirjastotädille, että tämä tauti ei hellitä. Hauska kirjastotäti oli itse saanut samaan oireyhtymään astmalääkettä, joka oli aiheuttanut rytmihäiriöitä. Kun sen kuulin, päätin koettaa vielä keinoa: "Yskä lähtee yskimällä, paska paskomalla."

Mutta kehno on olo ja kunto romahtanut. Kirjaston jälkeen oli pakko panna silmät kiinni sohvalla, kun tulivat taas tutut iltapäivän vilunväreet ja pieni kuume. Maria jäi Mäntykankaalle. Vähän pitkin hampain, mutta onneksi koululla on nyt hänen lisäkseen neljä muuta jaksolaista.

Sohvakuumekohtauksen jälkeen selailin lainaamiani kirjoja. Suomalaisen tyttötutkimuksen oppikirjassa Entäs tytöt? vilahti Beverley Skeggs. Elävää luokkaa ei vieläkään ole saatavissa suomeksi. Kävin äsken tarkistamassa. Kirjan ilmestymistä voi vain valvoa Adlibriksessä.

Minkähän deadlinen Vastapaino on pannut Skeggsin kääntäjille? Jahah, kirjasta ei taaskaan ole kukon kuraustakaan Vastapainon sivuilla. Sen piti ilmestyä viime jouluksi ja sitä ennen edelliseksi kevääksi.

Kaipaan tutkimusta yhteiskuntaluokista. Vähän aikaa sitten television aamu-uutisissa siteerattiin tutkimusta, jonka mukaan opettajat pitävät sosiaalisina ja jotenkin positiivisina ylemmän yhteiskuntaluokan perheistä olevia lapsia. He ovat myös kaveripiirissä suositumpia. Koetin etsiä tutkimuksesta edes jotain netistä, mutten nyt keksi oikeita avainsanoja hakuuni.

Sanna Aaltosen tyttötutkimusartikkelissa Tytöt ja maine mainittiin termi slag. Yahoon slangiseltyssanakirjasta slagille löytyy seuraava selitys: "Slag is a pejorative slang term, primarily used in United Kingdom, the Republic of Ireland and Australia, to describe women who often engage in casual sex and promiscuous behaviour. Its meaning is broadly similar to the terms "slut" and "skank". "http://answers.yahoo.com/question/index?qid=20090604101202AA0irJR 

Slag on samalla tavalla arvottava tai jopa halventava slangi-ilmaus - Briteissä, Irlannissa ja Australiassa - naiselle, joka harrastaa irtoseksiä tai elää promiskuiteetissa. Slag ja skank tarkoittavat suurin piirtein samaa kuin lutka. Slagin tapaisille nuorille työväenluokkaisille naisille on Suomessa miespuolinen vastineensa: amis.

Amiksiin kuuluvat olennaisesti amisviikset, karvanopat ja pärisevä pakoputki. Tuunattu auto ja kaljapussi.

Minusta nyt ei auta kauhistella tai koettaa liimautua keskiluokkaan. Sanna Aaltonen näkeekin ratkaisukeinoina sitä, että otetaan, me tytöt, aluksi termit haltuun. Ollaan niin vitun lutkia sitten. Sen jälkeen voimme kyseenalaistaa halventavat kategoriat ja muuttaa niitä. Voimme jopa muuttaa asioita kollektiivisin keinoin.

(Hauskaa muuten huomata, että kerta kerran jälkeen jaksan lukea useampia englanninkielisiä lauseita peräkkäin. Tuossakin Yahoon tekstinpätkässä oli jo peräti kaksi lausetta, jotka avautuivat ilman hikeä, verta ja kyyneleitä.)

Riitta Lindegren - Gloria-nainen

Niin kamikaze en nuorena ollut, että olisin hakenut toimittajaksi Gloriaan. Hyppelin eilen Lindegrenin omaelämäkerran Minä, toimittaja alusta vähän vaivaannuttavien julkkiskohtaamisten yli suoraan Glorian perustamiseen. Kirja alkaa lehden perustamisella, kahlaa Lindegrenin uran läpi, ja päättyy siihen, kun perustajapäätoimittaja jättää imperiuminsa.

Minulla näytti olleen mainio tilaisuus olla kokemassa konseptio- ja brändijournalismin alkua. Gloria perustettiin vuonna 1987 ja oikeastaan aloitti sen, että aikakauslehdissä toden teolla alettiin miettiä, kenelle lehteä tehdään. Silloin tultiin rekrytoinnissa väistämättä myös siihen, millaisia toimittajia lehteen otetaan.

Gloria oli ja on edelleen varakkaamman vähemmistön asialla. Tosin Lindegren ei koskaan uskaltanut ottaa kyseistä mainosslogania käyttöön. Muistan, kuinka itse vuonna 1987 nostin toimittajatutkinnon ainejärjestön lehdessä Rupriikissa kauhean haloon Kodin Kuvalehden mainoskampanjasta "Hyvät vaimot tulevat taas!"

Yrjö lensi, kun sen luin. Ja yrjö lensi vielä, kun Rupriikkiin mainossloganista kirjoitin. Ymmärrän siis kaikkia yrjön lennättäjiä - jopa Matti Karppista ja Pekka Kuisminia, jotka yrjöävät tien sivuun taistelevien kommunistien kohdalla.

Vähän sääliksi käy lehtimyyjiä, joilla on kunnia koettaa myydä minulle Gloria Kotia tai Gloria Ruoka & viiniä. Varmaankin helpottaisi, jos lehtimyyjät saisivat tietokonepäätteelle puhelinnumeron lisäksi vaikka valokuvan henkilöstä, jolle lehteä yrittävät myydä.

Ehkä eivät sen jälkeen soittelisi. Ainakaan Gloriasta.

Kamikazehakijan tunnustukset

Hain 80-luvun lopulla Sanoma Aikakauslehtitaloon eri toimituksiin. Hain myös Yhtyneiden Kotilieteen ja pääsimme Oili Partasen (nyk. Orispää A-Studio) kanssa kolmen parhaan joukkoon. Kun menin omassa työhaastattelussa kysymään, ketä muut hakijat olivat ja kun kuulin, että yhtenä loppusuoralla oli Partasen Oili, voihkaisin, että Oili ja minä ollaan bestiksiä.

Kotilieteen pääsi Tiina Karjalainen, nykyinen MOT-toimittaja.

Tai no, ET:hen, Gloriaan ja Käsityölehteen en Sanoma Aikakakuslehdistä tainnut hakea, vaikka Käsityölehden päätoimittaja myöhemmin paljastui eri mukavaksi eukoksi. Me Naisiin hakeminen oli jo tarpeeksi kiintoisa kokemus tilanteesta, jossa en hyväksynyt elämäntyyliä, jota lehti edusti.

En ollut kiinnostunut ulkonäöstä, meikeistä tai vaatteista. Näistä oli erittäin kiinnostunut Asta Leppä, jota pidimme Tampereen toimittajaopiskelijoiden keskuudessa jonain etäisenä prinsessana tai kuningattarena, jonka ylhäisömäisen oloisen takin laahuksiakaan emme olleet kelvollisia kannattelemaan.

Toki Asta Lepän päässä oli muutakin kuin nätti naama ja vaaleat hiukset, mutta se, että pään sisällä selvästi oli jotain muutakin kuin hiuslakan jämiä, ei esimerkiksi Me Naisiin ollut riittävä meriitti.

Piti olla voittajan asenne sekä edustava ulkonäkö. Silloisen päätoimittajan Ulla-Maija Paavilaisen kirjoittamista kirjoista "Hanki itsellesi elämä" sekä Sinulle luotu paljastuu se, että pelkkä rekrytoitavan pyöreys aiheutti hoikaksi syntyneessä päätoimittajassa kuvotusta.

Myöhemmin Asta Lepästä tuli Me Naisten toimittaja. Leppä sairastui syömishäiriöön, teki kaksi poikaa jonkun samantyyppisen toimittajatähden kanssa, jäi poikien kanssa yksikseen, lasten isä kuoli, ja Asta Leppä joutui palamaan Helsingistä kotimaisemiinsa tullakseen viisaaksi, hauraaksi, vanhenevaksi naiseksi, jota viitsin nyt lukea minäkin.

Riitta Lindegren kirjoittaa: "Toimituksen piti myös hyväksyä elämäntyyli, jonka lehden sivuilla kehitimme. ... En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka voivat toimia vakaumustansa vastaan. En halunnut toimitukseen henkilöitä, joiden tiesin ´kärsivän´ lehden elitistiseksi koetusta arvomaailmasta tai jotka kokivat sen liian kaupalliseksi." (Riitta Lindegren - minä, toimittaja s. 265)

Aivan kaamea oikeistoakkahan Lindegren on, mutta rehellinen sellainen. Siksi Glorian vaiheet oli mielenkiintoista lukea. Samalla selittyy se, että me vasemmistotoimittajat menimme viimeistään 90-luvun alussa totaalisesti pois muodista. Saman voi päätellä lukemalla Kjell Westön kirjasta Älä kulje yksin yöhön.

Kirjan sivulta 125 alkaa Image-lehden verhottu historia. Westö sanoi, että vasemmistohenkiset vain astuivat syrjään. Tilalle tuli kaikenlaisia hämäriä New Age -humanistityyppejä, jos ei suoraan tahtonut olla kova uusliberalisti.

Jaanan Jaanapekka Rislakki oli tällainen. Jaanaankin olisin varmasti hakenut töihin, mutta se lopetettiin jo vuonna 1985, jolloin minä vasta aloitin Tampereen yliopiston toimittajatutkinnossa.

Arvostan rekrytoijassa suoraa puhetta. Olen itse ollut sen sata kertaa rekrytoitavan asemessa ja kuullut erilaisia kiemurteluja: "Juttusi ovat kyllä aivan ihania, mutta mutta mutta...." Olisivat sanoneet suoraan sen, mitä ajattelivat. Länsi-Savon päätoimittaja, mikäs se pömppövatsainen keski-ikäinen mies nyt olikaan nimeltään - vuonna 2002 -, sanoi: "Juvan aluetoimittaja ei voi olla poliittisesti sitoutunut."

Työhaastatteluani seuraavana yönä isäni kuoli Puumalan terveyskeskuksen vuodeosastolla, joten ei koko Juvalle muutolla ollut sitten enää väliäkään. Tarkoituksenani oli pitää isästä huolta lopun aikansa. Myöhästyin.

Sen sijaan monet muut rekrytoijat eivät niitä henkilöhistoriassani mainetta suorapuheisuudellaan. Kuulin mutinan: "Juttusi ovat kyllä aivan ihania, mutta mutta mutta...."

Länsi-Savon pönäkkäpunakkapäätoimittaja kehtasi sanoa suoraan, mitä muut mutisivat tuijottamalla laipiolistoja eikä rekrytoitavaa reilusti suoraan silmiin. Paskahousut, sanon minä. Lisäksi Länsi-Savon pömppömaha näytti inhonsa minua kohtaa avoimesti. Arvostan sitäkin. Ja ilo oli molemminpuolinen.

Ylä-Karjalaan cv:ssäni oli aivan liikaa Kansan Uutisia, Elintarviketyöläisten lehteen cv.ssäni oli aivan liikaa Kansan Uutisia, Savon Mediat Oyj:ssä päätettiin, että cv:ssäni on aivan liikaa vasemmistoa Ossi Martikaiselle, Kari Virrannalle ja Matti Sollolle. Luterilaisille olin aivan liian ortodoksi ja ortodokseille aivan liian Pussy Riot.

Eija Ailasmaan arvoitus

Entinen päätoimittaja Riitta Lindegren muistelee omaelämäkerrassaan omia pomojaan. Sanoma Osakeyhtiön Mary A. Vuorio oli retsinajuoppo ja A-lehtien Kirsti Lyytikäinen äitihahmo.

Minun mieleeni on onnistunut jäämään Kodin Kuvalehden päätoimittaja Eija Ailasmaa, joka nyt johtaa kansainvälistynyttä Sanoma Magazinesia. Olen tätä aiemminkin kirjoituksissani kiitellyt. Nyt kävi ilmi, miksi Eija Ailasmaa on muuan niistä johtajista, joita pidän esikuvanani.

Ehkä sitten käytännössä muistutan väkäleukaisena noita-akkana pitämääni, Maija Alftania.

Ailasmaa osasi olla jotenkin sopivan lämpimällä tavalla etäinen. Iholle tulevia päätoimittajia en ole koskaan sietänyt. Paras päätoimittaja on sellainen, joka osaa pysyä pois tieltä eikä häiritse toimituksen elämänmenoa. Lindegren kuvaa tätä sanoin: "Reilu, rohkea, suora ja salamannopea." (s. 363)

Parasta päätoimittajaa voi vaikka inhota välimatkan päästä. Häneen rivitoimittaja voi projisoida kaiken ja tämä kestää sen. Sama koskee kuulkaas mielestäni myös puoluejohtajia.

Ailasmaasta en tosin ajatellutkaan mitään pahaa. Ei ollut minkään pahan ajattelemista. Palkkaneuvottelut olivat reilut ja Ailasmaa ohjeisti esimerkiksi suuressa juttukokonaisuudessani Suomen tulevaisuuden kultturi- ja tajuntavaikuttejista minut oikeiden haastateltavien äärelle. Mitenkään mollaamatta niitä, jotka minun mielestäni olivat must ja joista minun mielestäni vielä kuultaisiin.

Sen tiesin, että Eija Ailasmaa oli Perä-Pohjolasta. Muistelin Torniota, mutta onkin Pelkosenniemeltä. Lindegrenin kirjasta kävi ilmi, että Ailasmaa on myös entisiä taistolaisia. Sen vuoksi Lindegren aluksi tunsi Ailasmaata kohtaan epäluuloa. Minusta Eija Ailasmaassa oli vielä himppusen 90-luvun taitteessakin jäljellä tiedostavaa ihmistä. Siksi ehkä pidin tästä vaistomaisesti. Pidin, koska oli taistolainen.

Lisäksi - tätä en muuten tiennyt - Sanoma Oy:n sisällä eri lehdet kävivät levikkitaistoa.

Aikakauslehdet oli myös kategorioitu eri tavoin. Gloria ei ollut firmassa mikään rahasampo. Eija Ailasmaa siirtyikin Kodin Kuvalehdestä Helsinki Median julkaisujohtajaksi. Gloria ei ollut hänen ryhmässään. Ailasmaa siirtyi julkaisujohtamaan rahasampoja - muun muassa Kodin Kuvalehteä.

Olin siis töissä konsernin rahasammossa, volyymilehdessä. Mielenkiintoista.

Työntekijöiden keskinäinen solidaarisuus

Mielenkiintoista on, että lehtikonsernoituminen ja konseptiojournalismi johti työntekijöiden keskinäisen solidaarisuuden tuhoutumiseen. Ilmiö on tuttu täällä Savossakin. Kun Keskisuomalaisen mormonit alkoivat hiippailla Savon Sanomien käytävillä 90-luvun puolivälin tienoilla, alkoi kuuluisa savonsanomalainen henki murentua.

Iisalmen Sanomien työntekijöiden solidaarinen henki, jos sitä nyt koskaan oli ollutkaan, oli sammunut jo siinä vaiheessa, kun alkoi kakkoslehden syöksykierre. Kun Iisalmen Sanomat ryhtyi tabloidiksi, päätin ajatella positiivisesti, vaikka aika surkealta sököstykseltä lehti silloin vaikutti.

Lehdessä korostui tahtomattakin kansalaisjournalismi, sillä yleisönosasto oli pääkirjoitussivun vieressä ja tuli sellainen olo, että SKP-toveri Vanhempi Huoneenrakentaja kuuluu Iisalmen Sanomien toimitukseen. Viljo Heikkisen kirjoituksethan olivat lehden parasta antia.

Nyt aukaisen Iisalmen Sanomien nettilehden jännityksellä. Lehdestä onkin sukeutunut uuden päätoimittajan myötä melko yllättävä, vaikka jossain vaiheessa huomasin haukottelevani, kun uusi päätoimittajapoikanen peräänkuulutti kirjoituksessaan yleistä positiivista asennetta. Positiivinen asenne on porvarin ykkösominaisuus.

Matti ja Liisa -lehden linjasta en sano mitään. Joskus juttujen joukossa on ihan hyviäkin. Ihan kiva on paikallislehtemme, mutta saisivatpahan yllättää joskus lukijansa housut kintuissa. Tasaista, kovin tasaista on meno Matti ja Liisa -lehdessämme. Tasaista ja tylsää. Keskiluokkaista ja vähän keskinkertaista.

Aatos Erkon arvoitus

Riitta Lindegren tulee ehkä tahtomattaan paljastaneeksi Sanoma Oy:n kylmästä möröstä Aatos Erkosta yllättävän paljon seikkoja, joista ei kirjoiteta juuri missään.

Omaelämäkertansa alussa Lindegren kuvaa kaunistelematta itseään - omnipotenttia ylioppilastyttöä, jolla on otsaa osoittaa työhakemus suoraan Aatos Erkolle. Lindegren oli lukenut Hesarin apinalaatikosta, että Aatos Erkko oli hierarkiassa päätoimittaja Teo Mertasta ylempänä.

Niinpä hakemus suoraan huipulle. Eikä aikaakaan, kun pikku Riitta on Aatos Erkon työhaastattelussa koettamassa päästä Hesarin kulttuuriosastolle. Pääasia oli asenne. Nuori Riitta Lindegren oli vilpittömästi sitä mieltä, että oli suorastaan lehden onni, että kaltaisensa syvästi kulturelli tyyppi halusi lehden palvelukseen.

Voittajatyypit, ne voittajatyypit. No, ensimmäiseen kesätyöpaikkaani, jos ei oteta lukuun Risto Salosen sokerijuurikaspeltoa, minua ei ehkä haastateltukaan. Puumala-lehden toimituskunta valitsi minut Luukkosen Tiinan sijaan sillä perusteella, että Sorjoset olivat pitäjän historiassa kuuluisia raittiushenkilöitä.

Riitta Lindegren pääsi Me Naisten toimittajaksi.

Kun erinäisten vaiheiden jälkeen Riitta Lindegreniä pyydettiin kehittämään eliitin lifestyle-lehteä Gloriaa, oli Aatos Erkko monta vuotta lippusin lappusin ja lounain mukana lehden kehittämisessä. Lindegren ei kuulema kuitenkaan kuulunut Aatos Erkon enkeleihin.

Heihin kuuluivat ainakin Marjukka Luomala ja ilmeisesti myös Ulla-Maija Paavilainen ja Eija Ailasmaa.

Kun Aatos Erkon lippuset ja lappuset lopulta loppuivat, Lindegren miettii hieman vinoon sävyyn: "Kumpi oli lakannut kiinnostamasta enemmän: lehti vai sen päätoimittaja?" (s. 291)

Erkon enkeleihin kuuluivat Kodin Kuvalehden Eija Ailasmaa ja Me Naisten päätoimittaja Ulla-Maija Paavilainen. Minä olenkin aina miettinyt, mistä Sinulle luodun taustahahmo Hannes.

Niin. Mihin päättyi urani aikakauslehden toimittajana? Kuopioon.

Lennähdin toimittaja Antti Launosen vaimoksi silmissäni ainakin kymmenen lapsen kiilto. Sen jälkeen arvelin, että oli ehkä parasta tehdä lapset venäläisen isän kanssa ja kun Anna sekä Maria olivat syntyneet, ajattelin, että sittenkin muille lapsilleni pitäisi hankkia suomalainen isä.

Ei tullut enää eläviä lapsia. Tuli yhteinen osakeyhtiö, Rakennus- ja restaurointiliike Lapiomies Oy.

Riitta Lindegrenin kirjassa naurattaa kohta: "Pidin luonnollisena, että Gloriassa oli `työnjohdollisia` ongelmia, miten mikään tasapäinen nynnyjoukko olisi pystynyt saamaan aikaan sitä, mitä se sai. Heillä oli monenlaisia mielipiteitä, myös pomostaan - ja pomolla heistä." (s. 357)

Minäpä hieman luonnehdin ydinporukkaamme: "J on yllättävä ja terävä aarre, joka vain ilmestyi kuvioihin, A on armeijan käynyt ja sopivan sotilaallinen, pikkuinen preussinatsiasenne ei haittaa yhtään, jos ylin johto on koostuu pasifistisesta kommunistista, J on hyvä ja taitava, tietää arvonsa prikulleen itsekin, E on jäykkä, tarkka ja herkkä, kokenut ja työssään luotettava kuin peruskallio, jos uusi työntekijä läpäisee E:n soveltuvuustestit, voi tämän rekrytoida huoletta, E lisäksi uskaltaa uhmata johtoa, mikä on äärimmäisen hieno juttu, M on porukan nuori isäihminen ja kehityskelpoinen, A:ta tarvitaan aina, sillä ei hermostu eikä stressaa mistään."

Tottahan tarvitsemme vielä joukkoon teoretisoivaa akateemikkoa ja Tukholmassa Syyrian ortodokseille pyhäkköä rakentanutta pohjoisen miestä. Meneepä jossain ilmiö, jolla on tapana liimautua Matin takapuoleen, kun on muuten ihan hyvä työmiesnainen.

Minä saatan olla kamala akka ja joskus asiakas joutuu vuokseni itkemään. Shit happens.

Näillä miettein alan nyt pohtia Talentreen johtamiskoulutuksen seuraavaa koulutuspäivää, jonka aiheena on henkilöstösuunnittelu ja rekrytointi.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi