Pia Valkonen

Miksi en ole enää toimittaja

la 23.2.2013

Kommentoin merkintäni otsikkoa linkillä kirjailija Saara Henrikssonin blogista: http://margaretpenny.blogspot.fi/2013/03/kun-nyt-rahasta-oli-puhe.html

Saara Henriksson kirjoittaa osuvasti: "Kotona tällaisia summia tienaava puoliso tai vanhempi on äkkiä lapsen asemassa. Hyvä niille, joiden isillä tai äidillä on myöntää lisäksi vähän taskurahaa."

No, meillä Matin kanssa on nyt munat samassa korissa. Minulla ei ole entisestä ammatistani enää mitään tuloja. Olemme totaalisen riippuvaisia toisistamme, mikä ei välttämättä ole huono asia. Opettavaista se ainakin on.

Mieluummin nimittäin uppuroin uppohankisuksilla umpihangessa kuin otan vastaan lehtien tarjoamia "kirjoituspalkkioita". Kirjoitin täällä jo aiemmin siitä, kuinka minua sanottiin 90-luvulla Iisalmen Sanomien tyyreimmäksi avustajaksi. Kirjoitin lehden kulttuuriosastoon, jonka päällikkö ymmärsi, että jotkut oikeasti elävät työllään.

Kulttuuriosasto on nyttemmin lehdestä lähestulkoon likvidoitu. Kun nyt vuoden 2005 alussa palasin taas vapaaksi toimittajaksi, ymmärsin, että Iisalmen Sanomien palkkioilla lakaisen mieluummin rakennusliikkeemme konttorin portaita. Tyhjän saa pyytämättäkin.

Iisalmen Sanomien uutiskeikasta oli luvassa 60 euroa. Ammoin 90-luvulla sain jo Kansan Uutisten pienestä taustatyötä vaatimattomasta viikoittaisesta maakuntapätkästä 400 markkaa.

Myös kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjailija Tuula-Liina Varis puuttuu asiaan eilisessä Kansan Uutisten Viikkolehdessä (Näkökulma pe 22.3.30213). Hän kysyy, onko Suomella varaa uuteen ryysyköyhälistöön. Hyvä kysymys.

Tulevaa ryysyköyhälistöä

Vaikka 90-luvun elantoni vapaana toimittajana oli kohtuullinen ja sain nauttia kahdesta erinomaisesta äitiyspäivärahasta vuosituhannen vaihteessa - Luojan kiitos, tytöt syntyivät niin peräjälkeen, että en pudonnut minimaalliselle minimipäivärahalle, on silti eläkekertymäni 90-luvulta onneton. Eläke ei tuntunut lainkaan ajankohtaiselta noina vuosina.

Elimme Leonidin, Marian ja Annan kanssa - lisäksi meillä asui kesällä 2001 poikapuoleni Pietarista - 7 000 markan äitiyspäivärahallani. Emme eläneet leveästi, mutta yksinkertaista Leonidin valmistamaa ruokaa riitti.

Rahoilla, jotka jotkut järkevät olisivat sijoittaneet eläketurvaansa, etsiskentelin tyttärilleni tulevaa isää pitkin Venäjää. Minulla on siis kasvamassa tuossa selän takana tuvassa unenpöpperäisenä tulevaisuuden eläketurva. Kolkkoa.

En myöskään oikein ymmärrä, miksi maksan itselleni firmasta pienempää eläkevakuutusta kuin Matille. Eikös asian pitäisi olla juuri päinvastoin? Matilla on takanaan pidempi työura ja eläkekertymä jo 80-luvulta.

Pentti Stranius ottaa samaan asiaan kantaa Kansan Uutisten blogissaan. http://blogit.kansanuutiset.fi/oisinajattelija/sorron-yosta/ Stranius tuntuu syyttävän Tuulaliina Varista elitismistä.

Mielenkiintoista on, että Stranius on itse Ärräpäissä sijoittanut itsensä uusryysyköyhälistöön ja samalla listalla vaikuttanut Heikki Typpö peräänkuuluttanut sitä, että joku tutkisi luovan luokan sekä yliopistokoulutetun väen proletarisoitumista.

Stranius ei nyt oikein ole kirjoituksessaan johdonmukainen.

Tupperwareuustyöläiset

Kirjailija Saara Henriksson otti esille Me Naisten Essi Myllyojan jutun naisista, jotka myyvät Tupperware-tuotteita kotonaan. Näitä kotiyrittäjiähän on propagoitu meille ratkaisuksi jo jonkin aikaa.

Kun tein nälkäpalkalla hirveitä mainospätkiä kuopiolaiseen yrityslehteen, törmäsin melko moneen tällaiseen naisyrittäjään. Yksi myi kaveriporukoille alusvaatteita, toinen tanskalaisia muotikuteita.

Toinen Me Naisten esille tuoma ilmiö ovat luovan luokan palvelijat. Muutama lehti sitten Mimmit esitteli juristiperheen, jossa kävi maahanmuuttajasiivooja. Sen jälkeen Mimmit esitteli uusrikkaan pikku vauvan äidin, joka kertoi auliisti, kuinka monta tuhatta euroa hänellä menee arjen pyörittämiseen - samalla eukko tuntui työllistävän puoli Etelä-Hämettä perheensä henkilökohtaisiksi palvelijoiksi.

Tulevaisuuden ammatteja, luovan luokan ja uusrikkaiden henkilökohtaisia palvelijoita, kuten personal trainereita, henkilökohtaisia kokkeja, kiinteistönvälittäjiä, kampaajia ja kosmetologeja, pitäisi voida tutkailla kiihkottomasti.

Tunnustan, oksennus pyrkii kurkkuun aina, kun huomaan, että meiltä rakennusliikkeestä tilataan nöyriä henkilökohtaisia rakentajia. Hyi fy fan.

Lapinlahdellakin on pikkuruisia nanomikronaisyrittäjiä. Myyvät kotonaan tuoksukynttilöitä, välittävät kosmetiikkaa ja on täällä tupperware-kutsujakin järjestetty. En vain oikein osaa sellaisissa olla. Pöljällä kävin kerran eräässä myyntitilaisuudessa. Ajattelin, että niin pääsen sisälle kylän naissocietehen.

En päässyt. Ei voi mitään. En vain osaa.

Puliveivarit

Case Hautala pimpeloittaa erityisesti sen vuoksi, että taustalla on paljon isompi kuvio kuin 30 euron kuititon maahanmuuttajasiivooja tai puliveivannut oven korjaaja. Maria kuitenkin haluaa herätä. Jatkan tästä joskus. Tänään on Marian ratsastusterapia - poikkeuksellisesti lauantaina.

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi