Pia Valkonen

Utopiasosialistin hyvä päivä

la 2.3.2013

Jaksoin eilen vähän aikaa katsoa Inhimillistä tekijää. Ohjelmassa oli haastateltavana kaksi chronic fatigue syndrome (CFS) -potilasta. Monissa maissa käytetään vanhempaa termiä myalgic encephalomyelitis eli ME

Kylläpä kylmäsi ohjelmaa katsoessa. Fibromyalgikot ovat usein osa CFS-porukkaa.

Eilen nimittäin vedin aamulla ihan liian rankan hiihtolenkin. Tai oikeastaan syynä oli se, että hiihdin kahden koiran kanssa enkä saanut niiden vauhtia huudettua hiljemmaksi. Oli vain sauvottava henkihieverissä ja tuntui, että olkapää repiytyy irti.

Iltapäivällä iskivät sellaiset lihaskivut, että oli pakko kääriytyä peittoon, nukkua sohdalla - ja heittää tilien kasaaminen kesken.

Jos hiihdän Matin kanssa, en kehtaa sanoa, että hiljennetään tahtia. Perässähiihtämisen jälkeen tulee usein olo, että saan sydärin.

On pakko liikkua, mutta on myös pakko tunnustaa, että tahdin on oltava hiljainen. On noudatettava Antti Launosen oppeja. On liikuttava niin maltillisesti, että pystyy puhumaan.

Tällaisen esitelmän sain, kun kiukusta punaisena joskus yhteisellä pyörälenkillä pungersin Antin perässä Neulamäkeä ylös ja olin valmis avioeroon ensimmäisen avioliittovuotenani Kuopiossa. En kuitenkaan kyennyt sanomaan, että ero tulee nyt, sillä olin punainen, hikinen ja puhekyvytön, kun pääsimme Neulamäen päälle.

Huomasin silloin olevani naimisissa entisen SM-tason nuorisojalkapalloilijan kanssa.

Mutta tänään on hyvä päivä eikä paineita muusta liikkumisesta kuin kodinhoitohuoneen pyykin lajittelu, pari koneellisen pesu ja ripustus. Arvelen, että CFS:ssä tai fibromyalgiassa on kyse siitä, että me kivuliaat olemme jossain vaiheessa elämässä käyneet ylikierroksilla. Elimistö on ikään kuin ollut pitkäaikaisessa myrkytystilassa ja paniikissa. Se jättää jälkensä.

Minulla pari kertaa aivot löivät tilttiin verenpaineen takia.

En tahdo mitään säälipisteitä, tiuskaisisi Anna tässä kohtaa. En minäkään tahdo. Tahdon vain löytää oman rytmini elämiseen sekä työhön. Enkä käy kenenkään sellaisen kanssa lenkillä, joka ei malta odottaa, kun lyllerrän perässä.

Pitää vinkata kummilapseni äidille. Tätä on tutkittu varmaankin yhtä paljon kuin minua. Suurperheen äidiltä ei ole löytynyt toistaiseksi mitään selittävää tekijää väsymys- ja kiputiloille. Masentunut hän ei ole.

Minulta löytyivät sepelvaltimo- ja verenpainetauti. Sekä migreeni ja karsastus.

Niin. Kummilapseni äiti ja isä ovat entisiä tukkirekkayrittäjiä.

Siunattu Houellebecq

Tein kovan työn, että sain käsiini Michel Houellebecqin Maaston ja kartan. Olin lainannut sen myös kaksi kertaa kirjastossa ja tullut siihen tulokseen kovan yrittämisen jälkeen, että kirja on luettava myös loppuun.

Maasto ja kartta nimittäin alkaa, kuten ole täällä kertonut, putkimiehen etsimisellä. Kirjan päähenkilö on maailmasta eristäytynyt kuuluisa kuvataiteilija, joka on ymmällä sellaisten käytännön asioiden kanssa, kuten penthousensa lämmitysputkistot.

Kirjassa on mielenkiintoisia kohtia pitkin matkaa. Taas on niin, että en todellakaan ole kumma kyllä kiinnostunut päähenkilölön henkilökohtaisesta elämästä enkä edes kirjassa esiintyvän maailmankuulun kyynikon Houellebecqin alkoholismista.

Maasto ja kartta on hykerryttävää kapitalismin kuvausta. Houellebecq väittää kirjassaan muun muassa seuraavasti:

"...Ensimmäistä kertaa sitten Jean-Jacques Rousseaun päivien Ranskan maaseutu oli trendikäs. Ranskalainen yhteiskunta tuntui tiedostavan sen yht´äkkiä tärkeimpien sanoma- ja aikakauslehtien välityksellä, niiden muutaman viikon aikana, jotka seurasivat Jedin näyttelyn avajaisia. Ja Michelinin kartasta, huomaamattomasta hyötyobjektista tuli noiden samojen viikkojen aikana täkrein välikappale yleisön vihkimisessä siihen, mitä Libération nimitti häpeilemättä ´kotiseudun magiaksi´." (Michel Houellebecq Maasto ja kartta s. 73)

Vielä Suomessakin Jari Tervo, muut uuutisvuotolaiset ja kirjallisuusrosentti Markku Soikkeli, joka sanoi synnyinkaupunkiaan Kuopiota kepulaiseksi umpiperäksi, saavat pitkän nenän. Jo riittää Väyrysen ja kepun pilkkaaminen! Maaseudussa on tulevaisuus.

Siinäkin mielessä Soikkeli oli blogissaan väärässä, että Kuopion on pikemminkin. kokoomuslainen. Niin kokoomuslainen, että kuopiolainen kansanedustaja Erkki Virtasta (vas.) ei paljoa voi Kokoomuksesta erottaa.

Tässä yhteydessä annan kuitenkin hyvää palautetta. Vähän niin kuin puolittaisella hampurilaismallilla. Virtasen vanhuspalvelulakislaidit olivat niin hyvät, että printtasin ne kahdelle kunnioittamalleni seniorivaikuttajalle. Olivatkohan ne nyt oikeasti Virtasen laatimat?

Pappissäädystä

Houellebecq hyppää aina kesken kaiken täysin sivuun siitä, missä kirja oli menossa. Esimerkiksi kuvatessaan päähenkilön ja tämän rakastetun kiihkon alkuvaihetta Houellebecq pääsee kertomaan Francois Hollandesta, Ranskan nykyisestä sosialistipresidentistä.

Hollande muistutti ukonäöltään jotain pappia. Ja toisin kuin Hollande, pappi oli ryhtynyt eunukiksi Jumalan tähden.

Samassa kohtaa kirjaa tulee Houellebecqin pistävä analyysi sosialisteista Euroopassa: "...Jed (kirjan päähenkilö, taiteilija) harkitsi useaan otteeseen tekevänsä muotokuvan jostakin tuollaisesta miehestä, joka kiertelee siveänä ja uhrautuvana, yhä harvalukuisemmaksi käyvän lajin edustajana suurkaupungeissä levittämässä uskonnon lohdutusta." (Michel Houellebecq Maasto ja kartta s. 83)

Kirjan päähenkilö kuitenkin epäonnistuu tavoitteessaan.

Kirjailija koettaa ymmärtää, miksi:

"Papit olivat osa tuhatvuotista traditiota, jota kukaan ei enää kunnolla ymmärtänyt, he olivat ennen olleet yhteiskunnan eturivissä, mutta olivat nyt, pitkien ja vaikeiden opintojen jälkeen, joihin sisältyi latinaa, kanonista oikeutta, rationaalista teologiaa ja muita jokseenkin käsittämättömiä aiheita, vajonneet kituuttamaan surkeissa aineellisissa oloissa; he matkustivat metrolla siinä missä kuka tahansa, järjestivät evankeliumipiirejä ja opettivat lukemaan, pitivät joka aamu messun harvenevalle ja ikääntyvälle seurakunnalle..." (Michel Houellebecq Maasto ja kartta s. 83)

Tämähän on kuin kuvaus Suomenkin sosialidemokraateista.

Nuoret kaupunkilaispapit ovat nöyriä ja pennittömiä, kaikkien halveksimia. Vaihtakaa kaupunkilaispappien tilalle sana nuori sosiaalidemokraatti.

Kuvaus ei koske omnipotenttia kuopiolaista demaripikakiitäjää Niko Kortetta.

Sivulla 107 Houellebecq mainitsee Olivier Besancenotin perustaman Uuden antikapitalistisen puolueen. Kuin ohimennen.

Houellebecq tavaroista

Michel Houellebecq on tainnut lukea Jouni Tossavaisen Kylmän maratonin. Olen useaan otteeseen kolumneissani tai muissa kirjoituksissani lainannut Tossavaisen maratonkirjan kohtaa juoksukengistä. Kohta kuvaa kapitalismia hyvin.

Nyt lainaan omaa Kansan Uutisten kolumniani otsikolla Kapitalismi ja hammasharja:

"Kapitalismi alkoi havaintojeni mukaan kypsyä nykyisiin mittoihin joskus 1990-luvun puolivälin jälkeen.

Muistan elävästi hetken, kuinka kaupan kosmetiikkahyllyn ääressä tuli mieleen, että hammasharjani on alkanut epämiellyttävästi harottaa. Pongasin hyllyltä erään hammasharjatyrityksen tuotekehitysosaston loistoinnovaation. Ajattelin, että tälläpä saa ientaskut näppärämmin puhtaaksi kuin tutulla perusmallilla.

Kun seuraavan kerran olin vaihtamassa hammasharjaa, ei pidennettyjen reunaharjasten mainiota mallia enää ollutkaan. Oli tullut vaikka mitä kumilätkällä ikenille hierontaa antavia esityksiä, jotka vain etäisesti muistuttivat hammasharjaa.

Samaan ilmiöön oli jo aikaisemmin törmännyt kuopiolainen kirjailija ja runoilija Jouni Tossavainen. Hän oli koettanut hankkia kelvollisia juoksukenkiä. Kirjassaan Kylmä maraton Tossavainen kiteyttää kapitalistisen markkinointikulttuurin syvimmän olemuksen:

´"Olkoon vain kengät `käsitteiden säiliöitä`, mutta minun jalkani sanovat, että erään välinevalmistajan säiliöiden pitäisi toimia.”

Tossavainen uhkaa, että jos juoksuun hämärästi liittyvistä käsitteiden säiliöistä saa etupäässä rakkoja varpaisiin, ei hän niitä osta, vaikka liikeherkkua markkinoidaan kuinka makeasti tahansa." (KU 16.10.2009 Pia Valkosen kolumni s. 7)

Maria tahtoo herätä. Nyt seuraa päivän sumopainiottelu. Marian nosto sängystä, vessatus ja pukeminen. Pitää mennä ja jatkaa Houellebecqista sen jälkeen.

Jahah, olipa sellainen tyypillinen henkinen sumopaini. Suihkuvesi ei lämmennyt tarpeeksi nopeasti. En ymmärtänyt, miksi tukka pitää panna kiinni. En löytänyt Annan mustia sellaisia - pinnin tapaisia - jotka olivat olleet Marian hampaanpesulavuaarin reunalla joskus vähän aikaa sitten.

Tyttöjen huoneesta joku oli vienyt laturin Varkauteen ja unohtanut perheen isoon meikkilaukkuun. Ihan perseestä siis koko aamu.

Houellebecq kuvaa Maastossa ja kartassa kirjailija Houellebecqia, joka kuvaa kulutuskapitalismia. Se ei ole kuluttajastakaan aina mukavaa. Sivulla 140 humaltuva kirjailija kuvaa suhdettaan Paraboot Marche-kenkiin, Canon Libris -tietokone-tulostinyhdistelmään ja Camel Legend -päällystakkiin.

Kirjailija olisi halunnut viettää tuttujen merkkikenkien, tietokoneen ja päällystakin kanssa loppuelämänsä. Kun yksi pari kenkiä olisi kulunut loppuun, kirjailija olisi halunnut ostaa samanlaiset ja kuluttaa ne loppuun. Sitä vaatimatonta iloa ei hänelle suotu. Lempituotteet katosivat muutaman vuoden jälkeen kaupuan hyllyiltä, niiden valmistaminen yksinkertaisesti lopetettiin.

Humaltuvan kirjailijan mukaan tuontantolinjoista päättävät ovat vastuuttomia fasistisia diktaattoreja, jokta luulevat aistivansa kuluttajassa uutuuden kaipuun. Uutuuden kaipuu onkin näännyttävää, epätoivoista etsintää, loputonta harhailua alati muuttuvien hammasharja- tai juoksukenkähyllyjen välissä.

Niin. Muistan, kuinka ostin Lapinlahden Forte Sportesta takavuosina ultrahienot lenkkarit. Niissä ei ollut nauhoja, joiden solmimiseen olisi ennen lenkkiä mennyt turhaa aikaa. Lenkkareissa sen sijaan oli kantapäiden päällä sellaiset kummalliset kiristyspyörylät, jotka kiristivät kengän jalkaan kiinni jonkinlaisen rautalankavirityksen avulla.

Mekanismi oli loistava, mutta itse kenkä kelvoton. Jalkapöydän päällä oli nimittäin harva verkko, jonka tarkoituksena oli toimia eräänlaisena tuuletusritilänä jalkahielle. Kun möyrysin lenkkareilla pitkin Haukkuvan metsiä, olivat jouksusukkani joka kerta tuhannen pölyssä ja kurassa.

Sekin nyt vielä olisi menetellyt, mutta kun jalkapöydän verkkoviritys kului alta aikayksikön rei´ille.

Houellebecq ja William Morris

Michel Houellebecq on ilmeisesti myös saanut käsiinsä jostain Savukeitaan jokunen vuosi sitten julkaiseman kirjasen Utopiasosialistit. Siinä kerrotaan monisivuisesti William Morrisista.

Maastossa ja kartassa päähenkilön isä, arkkitehti, aukenee pojalleen nuoruudestaan ja ajasta, jolloin päähenkilön äiti ei ollut vielä tehnyt itsemurhaa. Vanha arkkitehti oli pienestä ranskalaisesta kylästä lähtöisin. Hänen isänsä oli työskennellyt kylän valokuvaajana ja arkkitehti arveli, että halusi pojastaan oikeaa taiteilijaa, koska itse oli kuvannut vain kylän häitä ja hautajaisia.

Minä tässä miettimään, miten niin vain. Eihän esimerkiksi Matin entisen vaimon Riitan isoisä Juho Taavitsainen, joka lahjoitti aikoinaan Työväentalon tontin SKDL:lle, ollut mikään vain perhetapahtumavalokuvaaja. Juho Taavitsainen oli ollut vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa ja Lapinlahdelle tultuaan tallensi täkäläisten pieneläjien vaiheita.

Ei se ollut mitään vain perhejuhlavalokuvausta. Tärkeää historian dokumentointia. Jostain kumman syystä paikallishistorioitsija Minna Kettunen ei mitenkään erityisesti kieriskele Juho Taavitsaisessa.

Tyyppi ei ollut mikään huippuhalonen. Eikä elämästään voi nostaa paljoakaan esille porvarillisia hyveitä. Olipahan melkoisen ristiriitainen hahmo, vainoharhainenkin. Ja lahjoitti tosiaan tontin työväenliikkeelle.

Vanha arkkitehti kuitenkin sattui valitsemaan arkkitehdin ammatin aikana, jolloin esikuvinaan oli pakko olla Le Corbusier ja van der Rohen. Le Corbusier oli kuulema marxilaisten tapaan produktivisti. Tämä suunnitteli ihmisten elävän riisutuissa toimistokerrostaloissa ja käyvän kirkossakin sellaisissa riisutuissa piruntorjuntabunkkereissa kuin on Kuopion Alavan kirkko.

Alavan kirkkoa pidetään Suomen rumimpana rakennuksena. Se valmistui vuonna 1968 ja sen suunniteli sveitsiläinen arkkitehti André Schütz.

Marxilaiset eivät vanhan arkkitehdin mukaan kuulema vastanneet mitään kysymykseen, miksi ihminen tekee työtä. Liberaalit sentään antoivat jotain vastausta; heidän mukaansa ihminen täyttää tietyn paikan sosiaalisessa organisaatiossa ja toteuttaa tehtäväänsä voitonhalunsa vuoksi - vain ja ainoastaan.

Marxilaiset kuulema sivuuttavat kysymyksen kokonaan.

Amerikkalainen vasemmistososiologi Richard Sennet tuo kirjoissaan esille ajatuksen ammattiylpeydestä, käsityöläisen intohimosta työhön. Selitäpä nyt tätä näillä lukuisilla yrityskursseillamme, joita käymme. Emme ole niin innoissamme tekemään puoli-ilmaiseksi luovalle luokalle kaakeloituja ja paneloituja luksusvessoja, kun taustalla on käsityöläisen ylpeys.

Nyt joudun huvittelemaan ajatuksella, että luvan luokan jäsen kusee vessanpönttönsä taustalla olevaan puupaneeliin ja joutuu lopun elämäänsä ihmettelemään, miksi vessassa haisee koko ajan.

Ah, kun voisi sanoa asiakkaalle, että kuule, kulti, suomalaiseen rakennusperintöön tai juuri sinun taloosi eivät kuulu mosaiikkikaakeloidut kusiputkat.

Vanha arkkitehti esitelmöi, että 1800-luvulla elänyt William Morris kuului prerafaeliittien taidesuuntaukseen.He pitivät keskiaikaa ihanteenaa ja pyrkivät nostamaan käsityöläisyyden arvoonsa. Morris piti taiteen ja arkkitehtuurin laadun heikkenemiseen syynä teollistumista ja massatuotantoa.

Taiteen tuli Morrisin mielestä olla ihmisten toisille ihmisille tekemää, ja tähän päästäisiin vain palauttamalla keskiajan käsityömenetelmät entiseen arvoonsa.

(Nyt piti luntata wikipediasta, sillä en jaksa nostaa persettäni tästä ja mennä etsimään Savukeitaan Utopiasosialisteja kantaa ottavan kirjallisuuden kirjahyllystäni, joka on keittiössä. Pelkään, että wikipedialainauksen vuoksi kuulen kirskunaa Tapani Kaakkuriniemen suunnalta, mutta onneksi Kaakkuri ei voi lukea tätä, sillä on tällä hetkellä Azerbaidzhanissa.)

Arvelen, että William Morris inhosi aikoinaan myös uusporvariston nousukkuutta. Niin minäkin. Samoin Maaston ja kartan päähenkilön isä, vanha arkkitehti, joka oli ansainnut loppujen lopuksi sievoisen omaisuuden suunnitellessaan elämäntyökseen luksuskylpylöitä.

Paskan maku suussa.

Chicagon vanha rautatieasema

Houellebecqin arkkitehdistä tulee mieleen videonpätkä, jonka kummipoikani Mikko Lempiäinen välitti minulle joskus vuoden 2006 tienoilla. Mikko opiskeli 2000-luvun alkupuolella Chicagon yliopistossa taloustieteitä.

Jossain vaiheessa Mikko tuskastui ja uhkasi - facebookissa - kirjoittaa omat talousteesinsä. Siinä vaiheessa vielä olin kummilapseni ja tämän sisarusten facebook-kaveri. Hihkuin jossain kommentissa riemuisasti uusille talousteeseille, mutta jotenkin osasin tehdä sen iljettävästi.

Tajusin, että olin juuri sitä, mitä esimerkiksi uusvasemmistolainen Jani Saxell, Suomen Amerikan-tuntija, suuresti inhoaa. Olin - ja olen varmaankin - edelleen täti Ruskea, ällöttävä jälkijättöinen kommunistitäti, jota koko Sorjosen suku kammoksuu. Ainakin neljännen serkkuni Esko Sorjonen ja tämän vaimo kammoksuvat täällä Lapinlahdella.

Esko Sorjonen täyttää tänään muuten 50 vuotta.

Olen Mikolle kummitäti, joka ei ole Flora, Fauna tai Ilomieli, enkä tuo kauneutta tai laulun lahjoja. En toisaalta ole ilkeä Pahatarkaan, sillä minut kutsuttiin joskus aikoinaan Mikon ristiäisiin, rippi- ja ylioppilasjuhliin. Mutta täti Ruskea olen ja alati huolissani kummipojan vähän pelokkaasta porvarillisuudesta.

Toisaalta tällä olisi kyllä terävyyttä nousta taustansa yläpuolelle tai ulkopuolelle. Katsokaapa vaikka tätä: http://pinterest.com/mikko3000/

Kun kysyin Mikolta, mitä tämä oppi Amerikan-vuosinaan, sai muutaman mielenkiintoisen sähköpostin. Mikko kertoi esimerkiksi, että hänen opiskelukaupungissaan on asuinalueita, jonne ei yksinkertaisesti uskalla mennä. Uskon, että näin on. Yhteiskunnan polarisoitumisen Mikko ainakin oli Chigagossa pannut merkille.

Luokkarajat. Ne ovat maantieteellisetkin siellä suunnalla.

Lisäksi poika meilasi minulle linkin videonpätkään, jossa luonto voittaa Chicagon vanhan rautatieaseman.

Videopätkällä puhui ponnaripäinen, charmantisti vanheneva arkkitehti. En tosin oikein tankeroenglannillani ymmärtänyt, mitä tämä puhui, mutta eilen Stradaa katsoessa videopätkä tuli jälleen mieleeni.

Stradassa oli Turun taudista ja viimeistenkin puutalojen purkamisesta haastateltavana Li Anderssonin isä, Jan-Erik Andersson.

Kun oli kunnia haastella pari sanaa Li Anderssonin, iisalmelaisen Petri Karhun ihannenaisen, kanssa Kuopiossa, möläytin tälle, että niin, sinun isälläsihän on kiva talo. Tarkoitin Life on a leaf -taideteosta Turun Ruissalossa: http://www.anderssonart.com/leaf/index.html

Meni vähän karjakon tyylitajulla, mutta arvelen Li Anderssonin huumorintajun kestävänä. Kestihän tällä se, että kerroin häntä suuresti ihailevan erään iisalmelaisvihreä. Li Andersson tuumasi, että jaahah ja se varmaankin on jokin kauhea oikeistovihreä.

Nauroin, että ilmeisesti ei, sillä kun aviomieheni täytti viime eduskuntavaalien alla vaalikoneen, ei sieltä pompannutkaan kärkeen rakas vaimonsa, vaan iisalmelainen vihreä Petri Karhu. Kun kerroin tämän Petri Karhulle, on Karhu ystävällisesti nimitellyt minua sen jälkeen kategorisesti kapitalistiksi.

Kommunismin musta kirja

Olen miettinyt, mitä vastaisin Pekka Kuisminille, susi-Pekaksi mainitsemalleni. Ehkä hän ei kaipaakaan vastausta. Minua yllätti Kuisminin täydellinen itseironian puute, joskin edelleen pidän hänen minulle lähettämääni susivastausta erinomaisena.

Vastauksensa avulla ymmärrän nyt paremmin sekä omia koiriani että täkäläisiä susia.

Sen sijaan pettymys oli, että Kuisminin muun ajattelun taustalla on tympeä ydinjatkosreaktio; kaikki mikä tulee vasemmalta on kusta, jos se ei ole paskaa. Vaikea on sellaisesta dialogia edes yrittää. Jotenkin kyllästyttää laajemminkin se, että niin monet fiksuiksi luulemani ovat kuin heillä olisi automaattinen oksennusnappi.

Kun sitä onnistuu painamaan, tulee hokema: Stalin-Hitler-Mao Tse Tung-Pol Pot-Kim Il Sung.

Nauratti kuitenkin, kun näitä asioita pohtiessani osuin taas vahingossa Kauppalehden vanhan natsin, hyvin tuntemani Hämeenpuiston kommuunin jäsenen, Olli Herralan blogikirjoitukseen http://olliherrala.blogit.kauppalehti.fi/blog/29424/aarioikeisto-etenee-kuin-ilmastonmuutos

Aivan huippua edustaa Herralan toteamus Temppeliaukion kirkon näytelmästä Kuka maksaa innovaation? Näytelmässä puhutaan nuorten itsemurhista.

Tuon Tampereella jo 80-luvulla napoleonkompleksista kärsineen pikku miehen mielestä näytelmä on toivottomuutta herättävää vasemmistoroskaa. Hienoa, asenne on tärkeä! Pitää olla tappajan mieli ja kieli. Senhän tietää jokainen. Jopa alkoholin turvottama Kauppalehden kolumnisti!

[Vanhempi teksti] « [Sisällysluettelo] » [Uudempi teksti] | [Haku] | [Sivun yläosaan]

Webbiriihi