Moskovasta Petuškin kautta Lapinlahdelle

ke 27.2.2013

Luulin, että lapseni eivät ole kiinnostuneita kirjallisuudesta.

Olin väärässä.

Maria puhkesi eilen hammaspesulla puhumaan jostain kirjasta, joka häntä kiinnostaa. Kuudennen luokan äidinkielen tunnilla kummallekin on urakaksi annettu fantasiaromaani.

Anna kävi läpi lastenhuoneen kirjavarastoja kuin pieni huolestunut hamsteri. Rapina vain kuului. Kauhukseni huomasin, että viime syksynä Matin ja Liisan koulun yrittäjätempauksessa olin jakanut kaikki sekä lasten heppakirjakerhon että Girl Itin kirjat alapitkäläisille ahmimisiässä oleville tytöille.

Siinä meni sekin kreikkalaiseen jumalatarustoon löyhästi perustuva nuorten tyttöjen fantasiakirja, jota olisin nyt voinut Annalle suosittaa. Olin lukenut sen ääneen tytöille muutama vuosi sitten. Lopulta Anna luki sekä Ronja, ryövärintyttären että Liisa Ihmemaassa alkuperäisversiona. Kummankin pitäisi olla tuttu ääneenlukusessioistamme.

Maria mietti fantasiaromaania, jonka oli valinnut ilmeisesti koulun valikoimasta. Siinä on hahmo, joka puhuu ikään kuin pään sisältä. Niin Maria ilmaisi asian ja tuumasi, että hm, mutta niinhän sitä yleensäkin puhutaan. Oman pään sisältä.

Sitten Maria alkoi pohtia. Tuvan pöydällä on kirja, jonka olin kuulema ostanut Matkuksen halpakirjakaupasta. Totta, olin ostanut Tittamari Marttisen Viivi Pusun muutamalla eurolla toiveikkaana, että tyttäreni innostuvat edes jostain kirjasta.

Itseäni Marttisen runot eivät kolahtaneet, vaikka luin ne tarkkaan 90-luvun alussa. Innostuin nuoresta runoilijattaresta ja pyysin haastattelua. Enemmänkin innostukseen vaikutti se, että Marttinen oli pirteän punatukkainen ja omenaposkinen kajaanilaistyttö, joka oli vampannut vanhemman kirjailijan, Markku Envallin.

Kävin tuoreen pariskunnan boheemin rapistuneessa töölöläiskodissa ja esitin kohteliasta. Olin niin eri elämäntilanteessa. Elin Helsingin dekatentissa yössä, jota sivumennen sanoen inhosin. Marttisen runot olivat jotain käsittämätöntä ja särmätöntä tyttökamaa.

Haastattelu siitä kuitenkin tuli ja myöhemmin 90-luvulla luin järjestelmällisesti myös Markku Envallin esseitä.

Viivi Pusu ei vedonnut Mariaan, vaikka näin tytön selailevan sitä. Kirjassa Viivi järjestää onnistuneet pyjamabileet ja paljastaa parhaat kauneusvinkit.

Sen sijaan Viivi Pusun alla kirjapinossa oli jotain mielenkiintoista.

Maria kuvasi, että se on alkoholista. Aijaa, sanoin ymmälläni.

Ja sen on Venäjästä. Hm, nyt en saa päähäni, mikä kirja Viivi Pusun alla on, tuumasin siinä Marian sukkia riisuessa.

Kun sain Marian kammettua sänkyyn, oli pakko mennä tsekkaamaan.

Viivi Pusun alla oli Venedikt Erofejevin Moskova Petuški.

Maria oli lukenut kirjan prologin. Siinä kerrotaan, kuinka kirjailija ensimmäisen painoksen esipuheessa varoitti kaikki tyttöjä, että luku Serp i Molot - Karatšarovo on syytä jättää väliin ja lukematta, koska lausetta "Ja otin huikan heti" seuraa puolitoista sivua silkkaa rivoutta ja ettei koko luvussa ole ainoatakaan säädyllistä sanaa - lausetta "Ja otin huikan heti" lukuun ottamatta.